Hyvää uutta vuotta!

Kuvittelen, että jokainen itseään kunnioittava juoksublogisti julkaisee vuodenvaihteessa kuluneen kalenterivuoden juoksukilometrit. Jos ei sitten kuulu siihen koulukuntaan, joka laskee kilometrit juoksukauden päättyessä syksyllä.

Minä en ole vielä päättänyt, kumpaan koulukuntaan kuulun, vai kuulunko kumpaankaan. Voisihan kilometrit jättää kokonaan laskemattakin, mikä on periaatteessa aika kiehtova ajatus. Tämä vuodenvaihde on nyt kuitenkin ensimmäinen mahdollisuus laskea kilometrejäni kokonaiselta vuodelta, joten käytän sen hyväkseni.

Ta-daa, summa vuodelta 2014 on 679,3 kilometriä!

Määrä ei ole ollenkaan niin pieni kuin luulisi, kun vertaa sitä Janne Holménin neljännen dokumentoidun treenivuoden kilometreihin. Janne oli tuolloin 15-vuotias ja juoksi yhteensä 547,5 kilometriä. Varsinaisen ensimmäisen harjoitusohjelmansa hän sai vasta seuraavana vuonna. Meitä voi tietysti Janne Holménin kanssa hyvinkin verrata toisiimme. Minä juoksin tänä vuonna vasta ensimmäistä vuottani, eikä minullakaan ole ollut harjoitusohjelmaa. Olemme myös väitelleet samana vuonna. Minulta tuhraantui tänä vuonna kolme ja puoli kuukautta, 11.7.-26.10., kokonaan juoksematta. Niinhän urheilijoille usein käy, tulee vammoja ja taukoja. Saattaa kuitenkin olla, että tulevaisuuteni juoksijana on vähän erilainen kuin Jannella. 

Tässä olisi nyt erinomainen tilaisuus antaa kaikenlaisia juoksemiseen liittyviä uudenvuoden lupauksia. Mutta eipä huvita yhtään. Kulunut vuosi on erittäin hyvin osoittanut, ettei ole minun vallassani päättää, montako kilometriä juoksen tai mihin tapahtumiin osallistun. 

Mutta haaveitahan pitää olla, ja onkin.  Äsken lenkiltä palatessa tapasin ruotsalaisen miesparin. Toinen miehistä kysyi minulta englanniksi tietä läheiseen kauppakeskukseen. "What is your New Year's Wish?" hän kysyi, kun taitoimme hetken matkaa yhdessä. "To run more!" sanoin. 

Hyvää uutta urheiluvuotta!

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/13359605/?claim=e7butxcfer4">Follow my blog with Bloglovin</a>

Tapaninajelulla

Vaikka uumoilin tekeväni "Tapaninajelun" juosten jo joulupäivänä, se siirtyi kuitenkin varsinaiselle Tapaninpäivälle.  

Joulupäivänä teimme nimittäin talven ensimmäisen hiihtolenkin. Siitä palautumiseen meni koko ilta, koska joulupäivän olo oli hiukan flunssainen. Illan mittaan vastustuskyky onneksi otti pöpöistä niskalenkin, ja Tapaninpäivän aamuna olo oli taas ihan terve.

Osa perheestä jäi Tapanin aamuna nukkumaan, vaikka selvisin lähtemään vasta yhdeksän maissa. Pakkasta oli seitsemän astetta ja aurinko yritteli paistaa metsän takaa. Mahtoiko johtua lomasta vai mistä, mutta syke oli pitkästä aikaa kohdillaan. Aamulla testailin leposykettä, ja sain keskisykkeeksi 63, mutta alimmillaan mittari näytti 54:n lukemaa. Leposykkeen mittauksessa toistui hauska ilmiö, jonka olen huomannut aiemminkin: syke laskee usealla pykälällä, kun otan käteeni kirjan ja alan lukea. Tällä kertaa näin kävi, vaikka lukemani kirja oli Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Tapaninlenkillä ei tullut vastaan kovin montaa muuta lenkkeilijää, mutta jokunen sentään. Myös muutamia hiihtäjiä oli liikkeellä. Jalka tuntui kestävän juoksua paremmin kuin hiihtämistä. Hölkkäsin puolentoista tunnin lenkin ensimmäistä kertaa sitten viime kesän. 

Olen pidentänyt juoksumäärääni hyvin varovasti nyt aloitettuani juoksemisen jalkavaivan hellittäessä. Olen pyrkinyt pitämään lepopäivän joka juoksupäivän jälkeen. Olen pitänyt myös joka toisen viikon edellistä kevyempänä tai ainakin juoksumäärältään samana. Olen pitänyt huolta siitä, että pidennän juoksumatkaa vain noin kymmenellä prosentilla joka toinen viikko. Viime viikolla saavuttamani huikea 20,5 juoksukilometrin määrä saa juoksuharrastajat nauramaan ääneen. 

Tällä viikolla tuli kuitenkin kevyen viikon juoksuimpulssi, ja päätin lykätä kevyttä viikkoani hiukan. Jos tämän viikon yksi hiihtotreeni lasketaan mukaan, olen sunnuntaina toivottavasti jo tilanteessa, jossa treenaan kolme kertaa viikossa tunnin ja kerran puolitoista tuntia. Nyt taas tarvitsisin hiukan malttia. Täytyy muistaa myös levätä ja venytellä hyvin. Onneksi lomapäiviäkin on jäljellä, vaikka menen välipäiviksi töihin.

Testasin tänään myös joululahjaksi saamiani juoksuhanskoja ja tuubihuivia. Hanskat olivat hiukan kylmät. "No ne onkin VÄLIKAUSIHANSKAT" kommentoi asiantunteva poikani lenkin jälkeen. Tuubi toimi pipon kanssa yhtä hyvin kuin entinenkin. Tässä uudessa on kuitenkin se hyvä puoli, että se on ehjä. Edellinen tekninen tubeni kun on aikanaan leikattu reikäiseksi poikani Ninja Turtle -leikkejä varten.     

Hyvää joulua!

Opin jostain, että Tapaninpäivän aamun lenkkiä kutsutaan Tapaninajeluksi. Voi olla, että otan varaslähdön jo joulupäivänä. Ihanaa, että on vapaata ja pääsee päiväsaikaan ulos.

Toivotan kaikille lukijoilleni onnellista ja hyvää joulua!

Legendaarinen tyvinivel

Kävin teettämässä itselleni pohjallisen jouluksi. Fysioterapeutti syynäili jalkojani, kuten tavallista, ja oli tällä kertaa yllättävän positiivisella tuulella. "Kyllä tämä tästä vielä kuntoon saadaan."

Pohjallinen tehtiin painamalla jalka lämmitettyyn aihioon pehmeällä alustalla. Sitten fysioterapeutti vielä muotoili pohjallista käsin. Pohjallinen tehtiin molempiin jalkoihin, mutta vasen on kuulemma normaalin jalan muotoinen. En itse huomaa pohjallisissa oikeastaan mitään eroa. "Minä olen näissä aika konservatiivinen", sanoi fysioterapeutti. "Teen vain ihan vähän jalan asentoon vaikuttavan pohjallisen. Pyrimme siitä eroon tekemällä laadukkaita harjoitteita." 

Pohjallisen lisäksi sain siis uusia jumppaohjeita. Minusta ne ovat nyt oikeamman suuntaisia kuin ennen. Fysioterapeutti kiinnitti taas huomiota jalkani virheasentoon, eikä huomautellut tekemättömistä tyvinivelharjoituksista. 

Oikean jalkani varpaat harittavat siis liikaa oikealle, eli sääri kiertyy liikaa ulospäin. Nyt fysioterapeutti sanoi, että vaikka sääreni kääntyy ulospäin, reisi ja polvi kääntyvät sisäänpäin. Tämä kaikki vaikuttaa myös isovarpaan tyvinivelen alustakontaktiin. Virheasennot voivat tulevaisuudessa aiheuttaa oireita myös muualla kuin nyt oireilevassa jänteessä, jos niitä ei korjata. Lonkka saattaa kipeytyä seuraavaksi. Siitä huolimatta minun ei kuulemma pitäisi olla huolissani. Treenaamalla tästä selvitään... 

Toinen saamistani liikkeistä on säären kierto sisäänpäin, mutta liike on hiukan erilainen kuin aiemmin. Sain siihen huolellista ohjausta. Polven kääntymistä sisäänpäin pitää erityisesti välttää. Ja arvatkaa mitä: isovarpaan tyvinivelen pitää olla kontaktissa maahan! "Tämä jo legendaksi muodostunut tyvinivelkontakti pitää säilyttää" totesi fysioterapeutti. Lisäksi treenataan lonkan loitontajia tai lähentäjiä, unohdin jo kumpiako. Liike on uusi minulle, ja ihan selvästi tehokas. Molempia liikkeitä tulee tehdä ainakin kahdesti päivässä. 

Sain taas uutta motivaatiota jalkatreeniin. Olen tosi tyytyväinen, etten saanut samoja liikkeitä sadannen kerran uudestaan. Pohjallisia pitää nyt käyttää jatkuvasti ja kaikissa kengissä. Testasin niitä jo parilla lenkilläkin. En ole vielä huomannut erityisempää eroa normaaliin, vaikka saattaa niillä jonkinlainen lumevaikutus olla. Hinta ainakin lisää lumevaikutusta. Juoksukenkieni arvo nimittäin moninkertaistui kertaheitolla.  

Askeleita pimeässä

Sykemittarini temppuili. Valitin miehelleni, jolla on vastuu teknisten vempeleiden korjaamisesta perheessämme. Mieheni tuijotti mittaria. Se alkoi toimia välittömästi ja toimi koko lenkin ajan moitteettomasti.

Paitsi sykemittarin, myös itse sykkeen kanssa on edelleen ollut ongelmia. Se on aina vain liian korkea. Välillä minulla oli liikaa vaatetta, kuten olen aiemmin kertonut. Välillä taas palelin. Jollain kertaa olin stressaantunut ja yhden kerran olin kirjallisuuspiirissä juonut lasillisen viiniä muutamaa tuntia ennen lenkkiä. Korkealle sykkeelle on helppo keksiä muita syitä kuin se varsinainen syy, huono kunto.

Lenkkimotivaationi on sekin ollut melko huono, vaikka olenkin juossut jokaisen kalenteriin merkitsemäni lenkin. En olisi uskonut käyvän näin, koska olen kaivannut juoksemista niin kovasti. Lumeton pimeys ja saman joenrannan tahkoaminen on kuitenkin syönyt motivaatiota. Koska jalkani takia en oikein voi juosta peräkkäisinä päivinä ja joulukiireetkin ovat painaneet päälle, valoisan ajan lenkit viikonloppuisin ovat kortilla.

Nyt parilla viimeisellä lenkillä olen kuitenkin ilmeisesti pystynyt juoksemaan oikealla vaatetuksella, rentona ja selvin päin, koska syke on ollut kutakuinkin pk-tasolla. Toisesta onnistuneesta lenkistä puolet oli jopa koko lailla valoisaan aikaan ja vaihteen vuoksi eri reitillä. Mutta kun syke on pysynyt alhaalla, on vauhtini sitten vastaavasti ollut todella hidas. Ei oikein voi puhua juoksemisesta.

Hitaasti juokseminen vaatii kanttia, muistan sen hyvin viime vuoden marras-joulukuulta. On rassaavaa, kun kävelijät ohittavat. Syke myös pomppaa ylös joka kerta, kun joku tulee vastaan tai kun kuulen askeleita takaani. Yritän vakuuttaa itselleni, että pk-sykkeellä juokseminen on ratkaisevan tärkeää kunnolle. Ja että kunto paranee ehkä jo piankin.

Näin joulunalusviikolla on onneksi taas toivoa siitä, että maailma saadaan valmiiksi 24.12. mennessä. Varmaan siihen kuuluu myös juokseminen.

Madonluvut

Fysioterapiakäynti ei kestänyt viittätoista minuuttiakaan. Tulin ulos aika pöllähtäneenä.

Ei, en ollut edistynyt hiukkaakaan edellisestä kerrasta, totesi fysioterapeutti. Olin selvästikin lusmuillut harjoitteiden teossa.

Sen saatoin kyllä myöntääkin. Olinhan minä lusmuillut, ihan kokonaisia päiviäkin. Olin vain juoksuhurmassa kuvitellut, että jalka on parempi.

”Tuollaisia te urheilijat olette”, fysioterapeutti paasasi. ”Sanotte vaan, että ’kun mä vaan vähän vedin, ei se niin kovin pahalta tuntunut’. Ja että ’kyllähän se on jo melkein kunnossa’. Ette usko omia tuntemuksianne. Jos vähän tuntuu pahalta, niin juostaan vaan. Ja sitten se kipeytyy oikein kunnolla.”

Myönnän, etten oikein ole uskonut, että välillä jalka kipeytyy juostessa. Olen kuvitellut, ettei se oikeastaan ole kipua, vaan pientä puutumista, polttelua tai pistelyä. Välillä minusta on tuntunut, että jalka on parempi juoksun jälkeen, tai viimeistään seuraavana päivänä. On ollut päiviä, että se tuntuu ihan normaalilta. Olen jopa kuvitellut, että olen tavallaan jo aloittanut juoksutreenin. Katin kontit. Vai pitäisikö sanoa kanin.

Fysioterapeutin mielestä jalka ei edelleenkään toimi niin kuin sen pitäisi. Kävimme läpi vanhat harjoitteet. Ilmeisesti minun olisi pitänyt tehdä niitä edelleen. Ja minä kun luulin, että pelkkä venyttely ja hieroskelu riittäisi, ja kohta pääsisin jalkapohjan treenaamisesta kokonaan.

Ei, nyt tehdään minulle tukipohjallinen! Sen saa tehdyksi yhdellä fysioterapiakäynnillä ja se maksaa 129 euroa sisältäen arvonlisäveron. Työnantaja kustantaa kyllä jatkofysioterapiaa, mutta pohjallisen hinta on jotenkin kaivettava omasta pussista.

Ainoa valopilkku oli se, että fysioterapeutti sanoi minua urheilijaksi. Nyt siihen on tosin aika vaikea uskoa. Viimeisin lenkkikin oli taas äärettömän turhauttava. Syke huiteli ihan missä sattuu, enkä ollut osannut edes pukeutua, vaan meinasin jäätyä viimassa. Sisäinen urheilija halusi talviunille. 

Sitten kuitenkin lenkiltä palatessa ja kotiportaita noustessa endorfiinihyöky iski ja kaikki harmi unohtui. Ihme laji. 

Sykkeen metsästystä

Kun pääsin kolmisen viikkoa sitten juoksun makuun, ensimmäinen kokemus oli se, että peruskunto on romahtanut. Syke huiteli missä sattuu, vaikka tavoite oli tietysti alle pk-rajan. Muutaman juoksukerran jälkeen aloin kuitenkin jo ajoittain saavuttaa peruskuntosykkeen.

Toisen viikon lopulla syke kuitenkin pomppasi taas reippaasti pk:n päälle. Parin turhauttavan lenkin jälkeen nöyrryin kokeilemaan tahdin hidastamista kävelyksi aina sykkeen kohotessa. Tuloksena oli entistä turhauttavampi lenkki, jolla sykkeet kohosivat uudestaan aina, kun kävelyjakson jälkeen otin muutaman juoksuaskeleen.

Valitin Veteraanijuoksijalle. Jos auto ei käynnisty, miehet yleensä kysyvät, onko bensa lopussa. Joskus se on aiheellinen kysymys. Veteraanijuoksija kysyi, toimiiko sykemittari ja onko minulla liikaa vaatetta. Liian paksut vaatteet voivat kuulemma nostaa sykettä kymmenenkin lyöntiä. Jälkimmäinen kysymys osui nappiin, sillä olin itsekin huomannut juoksevani liian paksuilla kalsareilla. Niiden yhteyttä sykkeeseen en kuitenkaan ollut tiennyt.

Seuraavalle lenkille valitsin ohuemman alusasun. Lenkin alussa syke hyppäsi taas ties minne. Noin kymmenen minuuttia juostuani se kuitenkin palasi pk-tasolle. Tajusin, että malli tuntui tutulta: noinhan se käyttäytyi viime talvenakin. Jostain syystä sykkeen tasoittuminen otti silloinkin minulla ensimmäiset kymmenen minuuttia, ja sitten mentiin taas hyvällä sykkeellä.

Sain ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen hiivittyä 35 minuuttia kutakuinkin pk-sykkeellä. Toivo palasi taas.

En ole yksin korkean sykkeeni kanssa. Eri arvioiden mukaan 50–80 % suomalaisista juoksee liian lujaa. Jos nyt tästä pääsen kunnon pk-treeniin kiinni, voinkin alkaa suunnitella omaa juoksukoulua tuolle porukalle.

Sietämätön keveys

Hidastin askeleeni hölkästä kävelyksi, ja tunsin endorfiinien hyökyvän verenkierrossa. En voinut uskoa onneani. Olin taas käynyt lenkillä!

Jaloissa ja koko kropassa tuntui hyvältä. Juostessa pää selkeni ja asiat loksahtelivat paikoilleen. Ymmärsin yhden asian syvällisesti, sain uusia ideoita toisesta. Blogiteksti alkoi muotoutua ja maailma oli marraskuun pimeydessäkin ihana paikka elää.

Heti kotona suihkussa käytyä tuntui siltä, että halusin vain juosta lisää. Vasta edellisellä viikolla olin ensimmäistä kertaa jalan kipeytymisen jälkeen juossut kolmena päivänä viikossa. Nyt olin saanut ohjeen, että pitää muistaa vuorotella kevyttä ja reipasta viikkoa. Minun olisi siis syytä pitää nyt rauhallisempi viikko, eikä heti kasvattaa lenkkien pituutta, juoksukertojen määrästä puhumattakaan.

Koko alkuviikon sain jatkuvia juoksuimpulsseja. Pitäisikö sittenkin juosta uudestaan heti seuraavana päivänä? Tai ehkä voisin kuitenkin juosta toisenkin tunnin lenkin viikossa? Selaan firman juoksukilpailukalenteria: mistä kisoista saammekaan alennusta ja koska niihin pitää ilmoittautua? Tai olisiko tulossa jokin muu kisa, johon osallistua?

Työpalaverissa naapurilähiössä asuva kollega kyseli kuulumisia, ja ehdotti, että menisimme joskus yhdessä juoksemaan. Suostuin kevyen viikon auliudella. Totta kai. Ei haittaa, etten ole koskaan juossut kenenkään kanssa. Selvä kevyen viikon oire. Aloin myös pohtia, olisiko kuntosaliohjelmassani terästettävää, kun lihakset eivät olleetkaan kipeät edellispäivän treenauksen jälkeen. Entistä pahempi oire.

Onneksi työ ja harrastukset pelastavat minut pahimmalta irrottelulta. En yksinkertaisesti ehdi millekään ylimääräiselle lenkille iltamenojen takia. Kevyt viikko melkein selätetty! Totuuden nimissä on sanottava, että tuskin jalkani enempää kestäisikään. 

Kuntosali ja minä

Jo ennen juoksuharrastuksen aloittamista olin päättänyt, että hyvissä ajoin ennen viittäkymmentä ikävuotta minun on jotenkin alettava hankkia itselleni lihaksia. Muuten minua vaanisi hauraan mummelin kohtalo jäädä ennenaikaisesti sängynpohjalle. Olin siis jo jonkin verran orientoitunut aiheeseen, kun juoksutiedon lisääntyessä ymmärsin, että lihaksiahan sitä juoksuunkin tarvitaan.

Sain ensimmäisen lihaskunto-ohjelman työpaikan liikuntaprojektissa reilut puolitoista vuotta sitten. Silloin projekti jäi minulta lähes kokonaan hyödyntämättä yläselän vaivojen takia. Tein treeniä kyllä muutaman viikon. Se oli suunniteltu kotona käsipainoilla tehtäväksi. Muistan, että alussa se tuntui aika raskaalta. En voinut ymmärtää, että treeniä olisi pitänyt jaksaa tehdä kolme kierrosta. Kaksikin oli ihan tarpeeksi.

Hankin työpaikan kuntosalin käyttöoikeuden joskus tämän vuoden alussa, kun olin juossut pari kuukautta. Alkuvuoden ja alkukesän kävin kuntosalilla tekemässä useimmiten 30–35 minuutin pätkiä. Toisinaan hyödynsin liikuntapuistojen ulkovälineitä. Nettipalvelu, jonne liikkumiseni merkitsen, paljastaa armotta, että välillä lusmuilin useamman viikonkin peräkkäin.

Jalan loukkaantumisesta oli se hyöty, että kuntosaliharjoittelu sekä lisääntyi että tehostui. Elo-syyskuussa treenit pitenivät jopa 45 minuuttiin. Kuntosalikäynti Veteraanijuoksijan neuvomana sai lihastreenit paitsi kohdentumaan entistä paremmin, myös vahvisti yliminääni. Treenit nimittäin pitenivät sen jälkeen 55–65 minuuttiin.

En voi väittää, että minusta olisi tullut mitenkään lihaksikas tai että pystyisin nostelemaan painavia esineitä. Olen kuitenkin aika yllättynyt, miten olen parantanut treeniäni vuoden kuluessa. Vaikka en johonkuhun toiseen verrattuna mikään himolihastreenaaja olekaan, olen kaksin- tai kolminkertaistanut oman lihasharjoitteluni määrän ja siitä on tullut säännöllistä. Jaksan harjoitella paljon paremmin kuin alussa.

Ja vaikka muut eivät huomaakaan, huomaan kyllä itse lihasta siellä, missä sitä ei aiemmin ollut.

Lisää kenkiä

Yksi paljon juoksuneuvoja antanut ystäväni on jalkaongelmieni alkamisen jälkeen huomauttanut pari kertaa, että minun olisi syytä hankkia uudet juoksukengät. Ihan vain sen takia, jos huonot kengät olisivat olleet osasyy ongelmani syntyyn.

Mutta mistä sitten voisi tietää, olivatko kengät huonot? Selvää on, että jalkavaivani alkoivat, kun minulla oli juoksukengät jalassa. Mutta niillä kengillä olin siinä vaiheessa juossut jo kaksi kuukautta ilman mitään ongelmia. Fysioterapeuttini on toisaalta todistanut, että myös jalassani on jotain vikaa. Hän taas ei ole maininnut juoksukengistä yhtään mitään.

Koska en millään voi olla varma, että kenkäni ovat oikeanlaiset, päätin tilipäivän tullen käydä hakemassa toisenkinlaiset, ihan vain vaihtoehdoksi. Sekin minulle nimittäin on kerrottu, että juoksukenkiä pitää omistaa noin sadat.

Edellisellä kerralla lenkkarikaupassa juttelin pitkään myyjän kanssa ja useita kenkiä sovitettuani päädyimme melko tukeviin neutraaleihin kenkiin. Muistan, että eräät toiset tuntuivat jalassa paremmilta, mutta myyjä piti niitä aivan liian heppoisina minulle.
 
Kaikissa ohjeissa, joissa neuvotaan aloittelevaa juoksijaa, neuvotaan harkitsemaan kenkien ostoa huolellisesti ja ostamaan varmasti sopivat kengät. Minulle ei kuitenkaan ole selvinnyt, mistä kenkien sopivuuden muka kaupassa voisi tietää. Totta kai on hyvä tietää, onko oma jalka neutraali vai yli- vai alipronatoiva. Lisäksi on syytä huomata, ettei osta liian pieniä kenkiä. Ja sitten tietysti vaikutusta on juoksunopeudella ja olosuhteilla, mutta nehän vaihtelevat jatkuvasti. Jossain kohtaa kuitenkin pitäisi kenkäkaupassa osata ihan itse päättää, mikä on hyvä.

Edelliset juoksukenkäni ovat melko tukevat. Ajattelin siis, että voisin nyt rauhassa valita juuri ne heppoiset, hyvältä tuntuvat kengät. Otin jokseenkin löysin rantein ja etsin hyllystä pari tarjouksessa olevaa kenkäparia, jotka vaikuttivat taipuisilta. Toiset niistä tuntuivat välittömästi hyviltä. Kokeilin sopivan koon, ja varmistin vielä myyjältä, että ne ovat minulle sopivat neutraalit. Se enempää hyödyllistä tietoa en kengistä kaupassa mielestäni olisi pystynyt hankkimaan. Harvinaisen nopeaa ja kätevää.  

Ulkoilutin kenkiäni tänään ensimmäisen kierroksen. Ne tuntuivat yhtä hyviltä juostessa kuin kaupassakin. Sitä paitsi niistä löytyi heti pk-vaihde: ensimmäinen lenkki niillä oli myös ensimmäinen kutakuinkin pk-sykkeellä juostu lenkki neljään kuukauteen.

Lenkkaristressini helpotti vähän. Ei kai se ihan niin tarkkaa olekaan. Muistelen lukeneeni jostain, että Paavo Nurmikin juoksi jonkin kisan Hannes Kolehmaisen kengillä.

Käsittelyssä

”Käsitelläänpäs tämä tänään kunnolla”, totesi fysioterapeutti ja komensi minut makuulleni pöydälleen.

Tällä kertaa olin varautunut fysioterapiakäyntiin tekemällä havainnollisen kirjallisen esityksen siitä, millaista liikuntaa olin viimeisten kolmen viikon aikana harrastanut ja missä kohtaa jalka oli kipeytynyt, ja missä ei. Fysioterapeutti totesi, että jokin, mitä teen kuntosalilla, taitaa kipeyttää jalkaa. Viimeksi olin kokeillut ihan oikeita jalkakyykkyjä ja hiukan myös jalkaprässiä.  Myös jumpassa oli ilmeisesti ollut venytyksiä, joissa jalan ja nilkan seutu rasittuu.

Varsinaisesta hölkkäämisestä jalka ei pahemmin ollut kipeytynyt. Itse olin jo päätynyt siihen, että minun pitäisi ehkä hiukan entistä tarkemmin huolehtia lepopäivän osumisesta juoksun jälkeiseen päivään. Nyt sain vahvistusta sille ajatukselle, ettei jalka vielä ihan terve ole. Juokseminen ei kuitenkaan olekaan pahinta, mitä jalalla tällä hetkellä voisi tehdä.

Mutta ensin fysioterapeutti halusi manipuloida jalkaani. Hän paineli ja käänteli molempia jalkojani, ja totesi oikean (sen kipeän) jalan jäykäksi ja jotenkin erilaiseksi kuin toinen jalka.

Alan jo itsekin uskoa, että olen jotenkin toispuolinen. Vanhan rintarankavaivani takia fysioterapeutilla käydessä silloinen fysioterapeutti totesi yläselkäni jumittavan herkästi vasemmalta puolelta. Treenarikseni lupautunut Veteraanijuoksija puolestaan valitti vasemman puoleni heikkoutta kuntosalilla. Vaihteeksi oikealla puolella todettu jäykkyys tekee minusta oikeastaan melko tasapainoisen.

Fysioterapeutin käsittely tuntui aika hurjalta. Hän kävi läpi koko isovarpaasta polveen saakka ulottuvan jänteen painelemalla sitä kohta kohdalta. Purin huulta, ja yritin muistella synnytyksiä ja muita kipukokemuksiani ja vakuutella itselleni, että olen ollut mukana pahemmassakin.

Käsittelyn jälkeen sovimme, että jatkan pohkeen hieromista itse kepin tai mailan avulla rullailemalla. Lisäksi teen jo samoja venytyksiä kuin ennenkin ja silloin tällöin oikean jalan kiertoliikettä. Fysioterapeutille palaan taas neljä viikkoa myöhemmin.

Illalla jalka tuntui hiukan aralta, mutta kipu ei haitannut kävelyä. Lähinnä se tuntui siltä, kuin pintaihoa olisi jotenkin poltellut. Jossain vaiheessa iltaa tulin katsoneeksi jalkaa tarkemmin, ja huomasin manipuloinnin todellakin olleen aika kovakouraista. Jalka oli nilkasta jänteen kohdalta aivan punainen ja mustelmilla. Nyt ei ainakaan tarvitse miettiä, onko se kipeä. Ehkä tämä on hyvää harjoitusta siihen, että oppisin pitämään myös niitä lepopäiviä. Juuri tällä hetkellä en tunne tarvetta tehdä jalalla yhtään mitään.  

Lenkkiaineistoa

Ensimmäisen juoksukokeilun jälkeen ajattelin pitää viikon tauon. Mutta niinhän siinä kävi, että onnistuin juuri ja juuri venyttämään tauon viiteen päivään. Jalka oli aika omituisen tuntuinen, mutta tuntui siltä, että väliäkö hällä.

Ensimmäinen kahden kilometrin lenkki, josta blogiin jo kirjoitinkin, oli aika ihana ja tuntui onnistuneelta. Toinen oli sitten aivan erilainen. Yritin juosta rauhallisesti peruskuntosykkeellä. Ei oikein onnistunut. Syke huiteli koko ajan jossain vauhtikestävyysalueella, parhaassa tapauksessa sen alarajoilla. Minkäänlainen hidastaminen ei auttanut, eikä sekään, että pyrin juoksemaan mahdollisimman tasaisella maalla ja tahkosin samaa vajaan kilometrin mittaista pururadan pätkää edes takaisin. Periaatteeni on nimittäin ollut, että minähän en kävele.

Onhan se selvää, että kuntoni on huomattavasti rapistunut lähes neljän kuukauden tauon jälkeen. Olen silti viimeisen kuuden viikon aikana harrastanut liikuntaa viikossa selvästi enemmän kuin vielä kaksi vuotta sitten. Viitenä päivänä viikossa useimmiten yhteensä vähintään tunti pyöräilyä, kuntosalia tai jumppaa. Taitaa kuitenkin olla, että varsinaisen kestävyysliikunnan osuus on romahtanut. Pyörämatka töihin kestää vain puoli tuntia, jos sitäkään. Sitä pitemmät lenkit pyörällä ovat olleet vasta varsin yksittäisiä. Parempi sekin tietysti kuin ei mitään.

Kolmannella lenkillä päätin unohtaa tasamaalla juoksun. Se olikin todennäköisesti ihan järkevä ajatus, koska maisemien vaihtuminen on mukavaa. Sitä paitsi keskisyke oli melkein yhtä korkea huolimatta siitä, että välillä juoksin myös ylämäkeä. Edelleenkään en taipunut kävelemiseen. Luulen, että edistyin hiukkasen edellisestä lenkistä: hölkkäämistäni 45 minuutista melkein viisi minuuttia syke pysyi kuin pysyikin pk-alueella. Suurin osa lenkistä tuntui melkein epämiellyttävältä, ja ilman tuota viisiminuuttista olisi pessimismi taatusti vallannut.

Mahtavinta oli kuitenkin jälkieuforia. Jotenkin reseptorini vastaavat parhaiten juuri juoksemisen irrottamiin endorfiineihin. Muusta liikunnasta ei vain irtoa samaa tunnetta.

Juoksun aikana jalka on tuntunut ihan hyvältä. Lenkkien jälkeen sen tilanne on ollut vaikeaselkoisempi. Ensimmäisten kahden lenkin jälkeen se oli hiukan hämmentynyt lenkin jälkeisenä iltana, mutta ihmeellisen oman ja hyvän tuntuinen jo seuraavana aamuna. Kolmannen lenkin jälkeen se oli ok lenkin jälkeisenä iltana, mutta selvästi leposärkyinen seuraavana päivänä.

Ei kai auta kuin testailla ja keräillä lisää lenkkiaineistoa.

 

 

Sisäinen urheilija testaa: Gym circuit

Minulla oli jokin aika sitten tilaisuus testata Gym Circuitia. Elämäni onkin menossa ihan pelkäksi urheiluksi, kun jatkuvasti tulee jotain uutta kokeilua. 

Gym Circuit on kuntopiiriä, jossa bodataan pienissä ryhmissä. Ohjaaja oli nuori mies, jolla oli toimiva tyyli saada naiset pysymään innostuneina: ”Liisa, sulla on uusi kampaus!” ”Mia, minne sä oikein hävisit?” Hän oli siis opetellut ainakin muutaman nimen ja käytti niitä aktiivisesti. Bisnesmies, toimitusjohtaja firmassa, joka taatusti tällä konstilla menestyy.

Circuitissa oli ideana jakautua kolmen tai neljän hengen ryhmiin, ja kiertää sitten eri pisteissä tekemässä aina kolmea eri liikettä pistettä kohti. Yhtä liikettä tehtiin aina minuutin ajan ja sitten vaihdettiin ryhmäläisten kesken. Onnekkaissa ryhmissä oli neljä jumppaajaa ja kolme liikettä, jolloin yksi aina lepäsi minuutin kerrallaan. Tietenkin olin sellaisessa ryhmässä, jossa oli vain kolme henkeä, joten sain bodata koko rahan edestä.   

Ryhmä oli tunnin onnistumiselle oikein tarpeellinen ja myöskin avulias. Kumpikin kumppanini neuvoi auliisti, mihin suuntaan käsieni ja jalkojeni milläkin kertaa piti osoittaa. Toisaalta jokainen teki liikkeensä itsenäisesti, joten ryhmässä sai olla hyvinkin eritasoisia urheilijoita, jotka sitten käyttivät erikokoisia painoja.

Vatsa- ja selkälihasliikkeet tehtiin koko porukan kanssa kollektiivisesti tunnin alussa. Siten kaikkien tuli tehtyä ainakin ne. Muuten oli hiukan sattumankauppaa, mitä liikkeitä kohdalle osui. Teimme vatsalihasten ja selkälihasten lisäksi yhdeksää eri liikettä minuutin jaksoissa, useita kertoja. Minun kohdalleni osui melko paljon käsiliikkeitä.

Tällainen ryhmäkuntosalitreeni oli oikein hauska, sosiaalinen tapahtuma. Vastaavan tyyppinen juttu voisi hyvinkin tukea omaa treenaustani. Tällä kertaa tehdyt liikkeet eivät minusta kuitenkaan keskittyneet läheskään samoihin lihaksiin kuin ne, joita minun olisi tarkoitus treenata tällä hetkellä. Sen huomasin siitäkin, etten jälkeenpäin tärissyt ihan samalla tavalla kuin oman, keskivartaloon keskittyvän treenini jälkeen. Päätin, etten tällä kertaa hyppää mukaan tähän ryhmään. Jos kuitenkin kävisi niin, etten joulun jälkeenkään vielä enemmälti juoksisi, tällainen ryhmätreeni voisi olla mukava lisä omaan liikkumiseeni.

Oli hauska huomata, että ylitin taas rajojani sosiaalisen liikunnan alueella. Yhdessä voi olla mukavampaa kuin yksin. Toisaalta oli hyvä huomata sekin, että hyvillä ohjeilla olen itsekin pystynyt tekemään treeniä, joka tuntuu jossain.

Risto Räppääjä: Kuntopiiri

Sukupolvien ketjussa

Vanhempieni luona käydessä kaivelin äidin astiakaapista kuppeja ja lusikoita kahvipöytään. Kaapin takaosasta löysin kolme pientä pitkulaista laatikkoa.

Blogissa olen aiemmin maininnut olleeni lähes aina koulun hiihtokilpailuissa seitsemästä tytöstä neljäs. Nyt tuolle käsitykselle löytyi todisteita. Vauraalla 1980-luvulla olimme saaneet hiihtokilpailun palkinnoksi lusikoita. Niitä oli riittänyt kolmena vuonna myös kilpailun neloselle.

Jokaisessa laatikossa makasi alpakkainen lusikka. Jokaiseen lusikkaan oli kaiverrettu roomalaisin numeroin IV ja niiden varressa oli käpyjä kohokuviona. Laatikoista löytyi vuosiluvut 1981, 1982 ja 1983.

Muistan, että oli hienoa saada palkinto. Sitä en muista, mihin sijaan asti palkintoja annettiin. Minulla on kyllä mielikuva, että ainakin voittajan palkintolusikka oli suurempi kuin muut. Silti olin aikanaan iloinen tuosta neljännestä lusikastakin. Palkintoseremoniankin muistan, ja sen, miten hienoa oli hakea lusikka luokan edestä. 

Äidin kaapin takaosasta käteeni osui vielä yksi kapea, pitkulainen rasia. Siinä oli hiukan vanhempi lusikka, selvästi jokin palkinto sekin. Innostuin hiukan. Olisiko tässä todiste suvun urheilu-urasta minua edeltävästä sukupolvesta? Laatikon kultakaupan leiman perusteella menin isän pakeille. Isä muisti lusikan hyvin. Se oli todellakin palkinto. ”Onko se hiihtokilpailusta?”, kysyin kiinnostuneena. ”Ei”, vastasi isä. ”Se on maatalouskerhosta. Mansikanviljelystä.”

Olen siis suvun uranuurtaja.

Juoksuaskeleita

Viikonloppuna oli tosi harmaata ja sateista. Pakko oli siis päästä ulos saamaan vähän valoa verkkokalvoille, jotta selviäisin suuresta inhokistani, kellojen kääntämisestä. Syksyinen kellojen kääntö on kuulemma vielä aamuvirkuille vaikeampaa kuin keväinen, mutta päiväaikaisen valossa oleskelun pitäisi auttaa. Minulla menee yleensä kahdeksi viikoksi elämä sekaisin siitä joka tapauksessa.

Ulos piti siis päästä. Päätin tehdä ”pitkän lenkin” pyörällä. Olen ottanut sykemittarin mukaan pitemmille pyöräretkille, jotta saisin peruskuntoharjoitteluani jotenkin ruotuun. PK-syke on lapsellisen helppoa pitää pyöräillessä, ja mittaria tuskin tarvitsee enää vilkaistakaan. Jotain pyöräilystä kuitenkin puuttuu. Ei siitä tule yhtä ihana olo kuin juoksemisesta, vaikka se mukavalta tuntuukin.

Positiivista oli, että sain edes jonkinlaista liikuntaa tuolla puolentoista tunnin lenkillä. Tulin myös löytäneeksi uusia potentiaalisia juoksupolkuja, koska pyörällä pääsee kauemmas kuin juosten. Eikä jalka kipeytynyt entistä enempää. Se on kylläkin nyt uusien venyttelyohjeiden jälkeen ollut taas tasaisen arka ja ehkä ajoittain myös hiukan leposärkyinen.

Pyöräilyn lisäksi päätin fysioterapeutin ohjeiden mukaan kokeilla juoksemista viikon venyttelyn jälkeen. Maltoin tuskin odottaa, että sain päivän etätyöt pulkkaan ja pääsin pyöräilemään pururadan äärelle. Ohje nimittäin oli, että pitää juosta mahdollisimman pehmeällä alustalla, ei missään tapauksessa asfaltilla. Lisäksi fysioterapeutin ajatus oli, että juoksussa on lyhempi askel kuin reippaassa kävelyssä, ja jänteeni pitäisi kestää sitä esimerkiksi sauvakävelyä paremmin. Otin siis tälläkin kertaa sykemittarin mukaan, ja pyrin juoksemaan mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti.

Olihan se taivaallista. Jalka käyttäytyi ihan mallikelpoisesti koko ruhtinaallisen kahden kilometrin juoksun ajan. Tai oikeastaan juoksin 1,5 kilometriä ja puoli kilometriä. Välissä piti nimittäin pysähtyä silittelemään yhtä hellyydenkipeää kissaa. Loppumatkan kävelin hitaasti jalkaa varoen ja euforiasta nautiskellen. Iltapäivän ja illan jalka oli hiukan arka. Seuraavana aamuna kipu oli rauhoittunut, mutta koko päivä kuitenkin meni miettiessä, onko se kipeä vai ei. Toisena iltana juoksun jälkeen tuntui jo kuitenkin siltä, että uskallan ehkä kokeilla ensi viikolla uudestaan.

Vieläkin fysioterapiaa

Menin neljännen kerran fysioterapeutille aika epäileväisenä. Jalan paraneminen ei ollut minusta sanottavasti edistynyt kuluneiden kolmen viikon aikana. En ollut edes viitsinyt kokeilla juoksemista, kun jalka kipeytyi jo sauvakävelystäkin.

Fysioterapeutti oli taas kerran eri mieltä. Huolellisen tutkimisen ja kävelyn tarkkailun jälkeen hän totesi, että olen saanut hyvin treenattua jalan tuntuman alustaan. Isovarpaan tyvinivel toimii jo niin kuin pitääkin. Säären jäykkyys sitä vastoin ei hänen mielestään ollut hellittänyt. Jalan vääntelyni ei ollut tuottanut tulosta. ”Kiire pois” oli tuomio. Ja minua kun on pidetty rauhallisena ihmisenä.

Fysioterapeutti käänteli ja väänteli tällä kertaa jalkaani vähän joka suuntaan, ja päätyi lopulta siihen, että jalan sisäsyrjän jännettä pitää venytellä. Venytys tehdään kuten pohjevenytys, kasvot ja kämmenet seinään päin, venytettävä jalka takana ja toinen jalka edessä. Erona pohjevenytykseen on se, että isovarpaan alle laitetaan kirja tai jokin muu koroke. Venytysten tulee kestää vähintään minuutin verran ja niitä olisi tehtävä ainakin neljästi päivässä.

Fysioterapeutti sanoi, että nykyisessä kipuilussa voi olla kyse jonkinlaisesta jäännösjäykkyydestä jänteessä. Ongelmajänne kulkee isovarpaan sivusta jalan sisäsyrjää aina pohjelihaksen sisään saakka. Minun tulisi nyt venytellä sitä viikon verran ja sitten kokeilla taas varovasti juoksemista suhteellisen pehmeällä alustalla.

Seuraava fysioterapia-aika tuli taas kolmen viikon päähän. Jos jalka ei nyt lakkaa kipuilemasta, kokeillaan kuitenkin mahdollisesti jonkinlaista tilapäistä pohjallista.

Ennen lähtöäni tiukkasin vielä, onko fysioterapeuttini nyt varma, ettei jänteessä ole jotain pahempaa vauriota. Oli hän. Koska jalassa ei ole levossa kipua, eikä normaali arkielämän kävely sitä kipeytä, vaurio on todennäköisesti pieni. ”Kukaan itseään kunnioittava ortopedi ei siihen lähtisi mitään puhdistusleikkausta tekemään, vaikka siinä pieni paksunema tai rispaantuma olisikin”, hän totesi. Kiitos, en minä tässä leikkausta vailla ollutkaan. Hyvä silti tietää.

Ihan lopuksi sain vielä toisen ystävällisen arvion: ”Kaikella kunnioituksella, ei tuo enää kovasti invalidisoi.” Deja-vu. Kun kerran aikaisemmin hoidatin erästä toista vaivaani fysioterapeutilla, kuulin suunnilleen saman lauseen ”Vaikka tuo nyt sinua tuntuukin kovasti invalidisoivan, niin ei se ole kovin vakavaa.” Totta, on erittäin tärkeä huomata, että pystyn kävelemään, juoksemaan bussia kiinni, istumaan normaalisti, harrastamaan liikuntaa, ja jalka on suurimman osan aikaa täysin kivuton. Ei tässä elämä hukkaan menisi, vaikken pystyisikään enää juoksemaan.  

Tarkoitus olisi silti, että vielä pystyn juoksemaan. Ahkerasti venyttelemään siis. Onneksi mieheni hyllystä löytyi hyvää kirjallisuutta isovarpaan alle. Korkeudeltaan kaikkein oivallisimmiksi kirjoiksi osoittautuivat nykyisen arkkipiispamme Kari Mäkisen väitöskirja ja erään vähemmän tunnetun henkilön väitöskirjan vastaväittäjän kappale. Toivotaan, että ne ovat hyödyllisiä opuksia.     

Opettelun ilo

Tässä yhtenä päivänä olin katselemassa, millaista on, kun ei vielä oikein osaa, mutta kuitenkin pitää olla urheilija. Poikani valmentaa kuusivuotiaiden jalkapallojoukkuetta yhdessä kahden kokeneemman valmentajan kanssa. Kävin katsomassa kuusivuotiaiden kullanmurujen pelin.

Kuusivuotiaat futaajat ovat vielä varsin pihalla siitä, mitä kentällä oikein pitäisi tehdä. Intoa heiltä ei kuitenkaan puutu, mikä on mainio lähtökohta. He opettelevat vielä ihan kaikkea alkaen potkaisemisesta ja juoksemisesta pallon syöttämiseen tai kentällä sijoittumiseen. Siinä sählätessä syntyy kuitenkin rutosti maaleja ja useimmilla pelaajilla tuntuu olevan hauskaa. En ainakaan nähnyt kenenkään alkavan itkeä kesken pelin.

Erään nettisivun mukaan kuusivuotiaat opettelevat vielä liikunnallista yleistaitavuutta ja kehon hallitsemista tasapainoa ja suunnanmuutosta vaativissa tilanteissa. Vasta seitsemänvuotiaat alkavat opetella lajikohtaisia taitoja. Kuusivuotiaiden jalkapalloilun on siis vielä lupa ollakin melkoista sähläystä. Kaikki aloittavat joskus.

Lasten taidoissa voi kuitenkin olla yksilöllisiä eroja. Oma tyttäreni osallistui kuusivuotiaana mökkipaikkakunnan Hippokisojen 60 metrin juoksuun. Hän oli vähintään kymmenen senttiä lyhempi kaikkia muita saman ikäisiä juoksijoita, eikä ollut koskaan kokeillut juoksukilpailua. Silti hän voitti kilpailun isolla marginaalilla. Hänellä oli kirkkaana mielessä kilpailun tarkoitus: juosta maaliin, ja tavoite: maalissa odottava isä. Siinä vaiheessa korvien väli, ei koko tai tekniikka, ratkaisi kisan.

Korvien väli on sikälikin tärkeä, että ainakin tuossa vaiheessa urheilun on oltava hauskaa. Uskon, että valmentajat tekivät viisaasti, kun antoivat kuusivuotiaiden rauhassa leikkiä hiekkaleikkejä vaihtoa odotellessa. Kentän toisella puolella vanhemmat supisivat siitä, että poikien pitäisi seurata peliä eikä leikkiä. Vanhemmatko sen ilon pilaavat, kun odottavat kullanmuruiltaan liikaa? Ei kai ole tarkoitus, että liikunnan ilo häviää ja koko liikkuminen lakkaa? Tai että aktiiviurheilijoina pysyvillä liikunnan ilo vaihtuu pelkkään voiton hurmaan?

Niitä taitojakin on silti opeteltava, ja lapsena ne on helppo oppia. Pikkufutaajatkin treenaavat jo ihan tosissaan, kaksi kertaa viikossa. Toivottavasti heillä on treeneissä joka kerta hauskaa.  

Minä en opetellut lajitaitoja ala-asteikäisenä, joten niitä on opeteltava nyt. Itse haen kuitenkin nykyisin ensisijaisesti sitä iloa. Liikunnan pitää olla mukavaa ja jollain tavalla motivoivaa. Väkisin hampaat irvessä en tahtoisi liikkua. Onneksi oma opettelu ja sählääminen jaksaa vielä toistaiseksi naurattaa.

Aivojen armoilla

Jyväskylän yliopistossa tehty tutkimus antoi viitteitä siitä, että liikunta vaikuttaa aivojen rakenteeseen.

Ei mikään yllätys minulle, joka yritän kiusata keski-ikäisiä aivojani opettelemalla liikkumaan. Aivoparkani, niiden tumakkeet olivat kaikessa rauhassa urautuneet varsin liikkumattomaan elämään. 

Jyväskyläläisten tutkimuksessa oli mukana kymmenen identtistä kaksosparia. Kaksosista toinen oli harrastanut liikuntaa viimeisten kolmen vuoden aikana, ja toinen ei. Vaikka identtisillä kaksosilla aivojen rakenne on oikeastaan täsmälleen samanlainen, magneettikuvauksella havaittiin selviä eroja kaksosparien aivoissa. Aivojen rakenne-erojen katsottiin johtuvan liikunnallisten kaksosten harrastamasta liikunnasta.   

Eroja havaittiin kahdella aivoalueella, tahdonalaisten liikkeiden säätelyyn osallistuvassa syvemmässä aivotumakkeessa, sekä toiminnan ohjaukseen osallistuvalla etuaivokuoren alueella. Liikunnallisten kaksosten aivoissa oli yksinkertaisesti enemmän harmaata ainetta. Suuremmat aivot siis, päättelisi maallikko. Juuri tuo liikkeiden säätely ja ohjaus olisi tutkimuksen mukaan siis paremmin kehittynyt niillä, jotka ovat sitä harjoitelleet.  

Tutkittavat olivat iältään 32–36-vuotiaita. Siihen ikään mennessä siis ainakin aivot olivat joko muokkautuneet liikunnallisiksi tai sitten eivät.

Kuulostaa oikeastaan melko masentavalta. Olenkohan jo toivoton tapaus? Jospa aivoni ovat jo jumittuneet täysin liikkumattomiksi ja oppimattomiksi?

Aivojen muovautuvuudesta ja kyvystä kasvattaa uusia neuroneita on onneksi jonkin verran näyttöä. Jään odottelemaan tutkimusta, jossa tutkitaan sohvaperunoiden aivojen kehitystä liikuntaa aloittaessa. Toivon vähän, että aivoni olisivat viimeisen vuoden aikana kuitenkin jo sen verran kehittyneet, etten enää kelpaisi siihen koehenkilöksi.

Tutkimuksen alkuperäisviite

Tehkää sitä, mikä on vaikeaa

Kun olen käynyt vesijuoksemassa, olen aikani kuluksi seuraillut uimatreenaajien puuhia viereisessä altaassa. Se on oikein opettavaista minulle, jolla ei oikeastaan koskaan ole ollut mitään tekemistä minkäänlaisen urheiluvalmennuksen kanssa. Lempiuimaopettajani on nuori mies, jolla on mukava hymy ja huomattavia pedagogisia valmiuksia. Hän tähdentää valmennettavilleen, että pitää aina keskittyä siihen, mikä on vaikeaa. Minä kuuntelen korvat hörössä ohi juostessani. ”Ette te opi, jos koko ajan teette sitä, mikä on teille helppoa. Miettikää, mikä tuntuu vaikealta, ja keskittykää siihen."

Itse olen viime aikoina saanut ensimmäisiä kertoja elämässäni ohjausta urheilussa, jos ei koulun liikuntatunteja lasketa mukaan. Liikuntatunneilla ei kyllä kukaan katsonut vierestä, missä asennossa raajani tai kroppani ovat. Viime viikolla kahden vuorokauden sisällä peräti kolme eri miestä eri yhteyksissä huolehti, että asentoni ja liikkeeni ovat oikeat. Aika hienoa, mutta omalla tavallaan haastavaa.

Äkkiä pitääkin osata ottaa vastaan palautetta asiasta, joka ei ole kiinnostanut ketään ehkä koskaan. Asiasta, joka on vaikeaa, ja jota en osaa. Pitää keskittyä siis juuri siihen, mikä on vaikeaa. Työssäni palautteen antaminen ja vastaanottaminen on elinehto ja välttämättömyys. Ymmärrän siis onneksi palautteen merkityksen ja sen, että sen avulla voi kehittyä.

Hassua on se, että nyt yhtenä kehittämiskohteena on käveleminen, jonka äitini mukaan opin 11 kuukauden iässä. Vielä niitä bodaus- ja jumppaliikkeitä toisen ohjeiden mukaan tekisikin, mutta se turhauttaa ja ottaa itsetunnolle, etten osaa edes kävellä. Kipu jalassa uusien harjoitusten myötä ja jokaisella juoksuyrityksellä vielä lisää epätoivoa. Hirvittää, miten juoksemiselle käy, jos joskus pääsen siihen asti. Olen nimittäin ajatellut, että jos olisin joutunut juoksua aloittaessa opettelemaan jonkin uuden juoksuasennon tai -tyylin, olisi koko homma melko varmasti jäänyt siihen.

Saattaa olla, että tämä kävelemään opettelu on minulle terveellistä. Edellyttäen tietysti, että myös joskus opin oikean kävelyasennon ja kipu lakkaa joko siitä tai jostain muusta syystä. Hiukan olen jo tympääntynyt samojen harjoitusten tekoon ja hitaaseen etenemiseen. Samalla ymmärrän, että tämä on niin vaikeaa, ettei tässä kovin nopeasti oteta suuria harppauksia. Huomaan, että tunnen varpaideni olevan sisäänpäin, kun ne todellisuudessa ovat suorassa. Tarvitaan siis aikaa, ja halua ja voimia tehdä juuri sitä, mikä on kaikkein vaikeinta.

Taas yksi työtoverini lohdutti minua. Juoksukoulussa, jossa hän käy, oli kuulemma käyty läpi jokaisen juoksukoululaisen juoksutekniikkaa. Kaikilta löytyi noin viisi asiaa, joita voisi juoksuasennossa ja -tekniikassa parantaa. Jokaista asiaa treenataan vähintään kuukausi. Ei ole helppoa kellään. Ainakin voin ajatella, että jotain treenattavaa on joka tapauksessa edessä myös juoksussa, kun ja jos.

Kaikkein eniten lohdutti kuitenkin vanha ystäväni, jota tapasin pitkästä aikaa. Kävelemään opettelu nelikymppisenä ei nimittäin olekaan pahinta, mitä voi sattua. Ystäväni käy hierojalla, joka opettaa häntä hengittämään.

Aion tästedes välttää hierojia.

Sisäinen urheilija testaa: jooga

Jumppaohjaaja oli myöhässä, ja ehdimme juuri IT-puolen tutun kanssa aloittaa sen päivittelemisen, kun sisään purjehti timmissä kunnossa oleva nuorehko mies matto kainalossaan.

Mies esitteli itsensä, kertoi vakituisen jumppaohjaajamme olevan sairaana, ja kysyi, sopiko meille, että hän pitäisi meille joogatunnin tavallisen kehonhallintajumppamme sijasta. Sopihan se meille, tai ei kai siinä kukaan olisi voinut alkaa vastaankaan väittämään.

Toistan ehkä itseäni, jos sanon, ettei jooga(kaan) ole koskaan ollut liikuntalajina sydäntäni lähellä. Väitän kuitenkin, että se on ollut ehkä vielä astetta kauempana kuin fyysiset jumpat ja voimistelut. Joogan taustaan kun liittyy niin voimakkaasti itämainen uskonnollinen maailma. Nyt joogaa kuitenkin oli suorastaan pakko kokeilla, kun ei oikein ollut kanttia marssia uloskaan ystävällisen joogaohjaajan hoteista.

Mies kysyi, saisiko pitää tunnin englanniksi, ja me nyökyttelimme. Intialaisella aksentilla hän alkoi sitten kertoa, että tarkoituksena on ensin äännellä, sitten tehdä liikkeitä ja lopuksi hengittää. Niin minä ainakin ymmärsin tuntimme ohjelman.

Ohjaaja pyysi meitä ensin seuraamaan, mitä hän teki, ja yrittämään vasta sitten perässä. Hän kysyi etukäteen, oliko joku meistä harrastanut joogaa aiemmin tai tehnyt joitain liikkeitä, joita hän näytti. Ihan kaikkein pahimpaan solmuun hän ei onneksi meitä yrittänyt vääntää, ja joogatunnin liikesarjoihin perustuva osuus vaikuttikin oikein hyvältä. Hän kävi myös korjailemassa liikkeitämme ja ohjaamassa tarvittaessa vierestä. Yhdessä liikkeessä tasapainoni ei oikein riittänyt, ja ohjaaja lohdutti heti ”It’s all right, it happens.” Toisen liikkeen osan saatan ottaa omaan venyttelyohjelmaani pohjevenytykseksi, se tuntui sen verran mukavalta.

Tunnin ääntelyosiot OMMM-hokemineen, sisäisen liekin kuvittelemiset ja hengitysharjoitukset eivät sen sijaan minuun oikein iskeneet. Om’ia en suustani lasketellut, kun en edes tiedä, kuka se on. Hengityksessä olin joka kerta ehtinyt jo vetää henkeä sisään, kun ohjaaja edelleen kehotteli meitä hengittämään ulos. En ole oikein sisäistänyt, mitä väliä sillä on, missä kohtaa hengittää.

Aika yllättävää oli se, että koko tunti oli jotenkin haudanvakava. Tosissammehan me tietysti yritimme asentoja ottaa, mutta minua hihitytti sisäisesti paljon enemmän kuin uskalsin ääneen naureskella. Tietenkään sinne ei oltu tultu tyhjää nauramaan eikä hymyilemään, mutta hiukan enemmän olisin kaivannut kannustavaa hymyä kuin sanallista lohduttelua.

Juokseminen taitaisi minulta jäädä, jos siinä hengityksen pitäisi osua jollekin tietylle säärennostolle. Onneksi jooga ei sentään ole välttämätöntä eikä pakollista juoksijalle. Minulla on ikävä vakituista jumppaohjaajaamme.

Uusi diagnoosi

”Mistä ihmeestä sä olet saanut päähäsi, että sen varpaan pitää olla ylhäällä?” fysioterapeutti ihmetteli, kun näytin hänelle, miten olin tehnyt viimeksi saamiani harjoitteita. ”Eihän siinä ollut kuin tarkoitus ensin hakea se tyvinivelen kontakti ja sitten tehdä liike varvas alhaalla.”

Enemmän olisin ihmetellyt, jos olisin onnistunut kerralla oppimaan kolme viikkoa aiemmin saamani liikkeet. Kokonaisuuteen fysioterapeutti oli kuitenkin tyytyväinen, ja oli näkevinään edelleen kehitystä isovarpaan tyvinivelen alustakontaktissa. Liikkeetkin olivat varpaan väärästä asennosta huolimatta menneet muuten kohtuullisen oikein. Minä en vain millään käsitä, miten fysioterapeutti voi mukamas nähdä jotain kehitystä kolme viikkoa aiemmin käyneen asiakkaan yhdessä nivelessä, kun hänellä on välissä käynyt kymmeniä muita asiakkaita. Työkaveri ehdotti, että kyse on fysioterapeuttien ammattitaidosta saada asiakas puhumalla tuntemaan, että hänestä pidetään huolta. Saattoi onnistuakin.

Mielelläni tietysti uskoisin, että jotain kehitystä on oikeastikin tapahtunut. Saattaa olla, ettei jalka olekaan enää ihan yhtä usein kipeä kuin kolme viikkoa sitten. Ihan terve se ei toki vielä ole, mutta ehkä jotain kehitystä on tapahtunut. Olen pystynyt kohtalaisen täysipainoisesti harrastamaan pyöräilyä ja kuntosalia. Olen myös uskaltautunut hieman kävelemään, muutaman kilometrin kerrallaan. Viikonloppuna jopa juoksin kokonaisen kilometrin. En edes ala kuvailla siihen liittyneitä tunteita.

Fysioterapeutti kehotti minua tällä kertaa kävelemään käytävää pitkin edestakaisin. ”Otan nyt kyllä vähän omaan piikkiin, kun en tätä huomannut” hän harmitteli. Se oli oikean jalkani varpaiden asento. Asia sinänsä ei ollut minulle ollenkaan uusi. Olen jopa yrittänyt kiinnittää juostessani erityistä huomiota siihen, että jalkaterä osoittaisi kohtisuoraan eteenpäin. Mutta väkisinkin se harittaa hiukan oikealle.

Fysioterapeutti väänteli molempia sääriäni ja tuli siihen tulokseen, että vasen kääntyy oikealla tavalla, mutta oikeassa jalassa on heikko sisäkierto ja jalka on jäykkä. Diagnoosi meni siis tavallaan uusiksi, tai ainakin diagnooseja tuli lisää.

Sain taas harjoitteita kolmeksi viikoksi. Nyt minun pitää istua pöydällä niin, että jalat roikkuvat ilmassa, ja kääntää oikeaa jalkaa sisäänpäin. Vaikeus on siinä, ettei pelkkä nilkka saisi kääntyä, vaan koko säären pitäisi liikkua akselinsa ympäri noin viisi astetta. Lisäksi saan edelleen tehdä aiemmin oppimiani harjoitteita. Pääsin myös etenemään: varpaillenousuja tehdään tästä lähtien myös seisten oikealla jalalla.

Fysioterapeutti sanoi useaan kertaan, ettei suosittele minulle mitään pohjallisia. Vaiva on toiminnallinen, ja sitä yritetään hoitaa jalan toimintaa muuttamalla. Elän toivossa, että se onnistuu.

Juoksua tukevaa treeniä

Ystäväni Veteraanijuoksija on seuraillut juoksemisiani vajaan vuoden verran kauempaa, välillä kohteliaasti kuulumisia kysellen. Bloggaamisen aloitettuani olen saanut häneltä hiukan entistä tarkempaa kommentointia ja jokusen käyttökelpoisen vinkin.

Lopulta Veteraanijuoksija ilmeisesti kyllästyi seurailemaan yksinäistä yrittämistäni ja tarjoutui antamaan aiempaa sitoutuneempaa apua juoksemiseeni. Totta on, että lukuisista hyväntahtoisista ja ihanista neuvojista ja auttajista huolimatta olen ajoittain juoksennellut melkoisen yksin ja erityisesti päämäärättä. Siksi tuntuu mukavalta saada vähän jämäkämpää tukea. Saattaa myös olla, että olen itsekin aiempaa tottuneempi sellaiseen ajatukseen.

Juuri nyt minua ei tietenkään voi auttaa varsinaisessa juoksemisessa, mutta kuntosalitreeni jo onnistuu, joten aloitimme siitä.

Työpaikkani kuntosalille, jossa säännöllisesti käyn, ei voi tuoda vieraita. Sen takia päädyimme Veteraanijuoksijan vakiosalille. Hän varoitti minua etukäteen siitä, että kyseisellä salilla saattaa saada testosteronin yliannostuksen jo pelkän hengitysilman kautta. Ihan vastaavanlaisessa paikassa en tosiaankaan ollut koskaan edes käynyt, ja kulttuurikokemuksena se oli oikein mielenkiintoinen. Pienen tutustumiskierroksen jälkeen en kuitenkaan enää ehtinyt paljoa ympärilleni vilkuilla, kun pääsimme harjoittelun alkuun.

Olin etukäteen kertonut, millaista kuntosalitreeniä olen nyt jalkaa säästellen tehnyt, lähinnä vatsa- ja selkälihaksia, käsiä ja reisiä. Veteraanijuoksija oli sitä mieltä, että ainakin alavatsa, kyljet, yläselkä ja pakarat tarvitsisivat lisää treeniä. Treeniä tulisi myös suunnata siten, että se olisi juoksua tukevaa, lajinomaista.

Sain jykevän tehopaketin monenlaisia aika makealta tuntuvia liikkeitä. Osa oli myös melkoisen vaikeita tehdä oikein, kroppa oli väärässä asennossa, liian mutkalla tai jalat seilasivat sinne tänne. Vasen puoleni toimii myös kuulemma eri tavalla kuin oikea. Lähiohjaus oli kyllä todella tarpeen. Sain täsmällisiä ja rakentavia neuvoja ja sopivasti kehuja, jos jokin vahingossa sujui hyvin. Pyynnöstäni kertasimme vielä vaikeimmat jutut. Huomasin, että minun oli melkein mahdoton havaita, missä asennossa kroppani milloinkin oli (se selkärangan paikka...). Oma sudenkuoppani on huono liikemuisti. Yritin hyödyntää tekstimuistiani ja kirjoitin  kotona muistiin hankalimmat liikkeet. Toivottavasti pystyn tekemään liikkeitä itsenäisesti edes vähän sinnepäin oikein.

Ensimmäiset lihasoireet tuntuivat kyllä jo illalla kotona. Tai ehkä se oli vain energiavajetta puolentoista tunnin treenin jälkeen. Sain sentään vielä höylätyksi juustoa voileivälle, vaikka se tuntuikin vähän rankalta. Aamulla lihaksia löytyi vähän sieltä sun täältä, ja hiukan pelkään, että huomenna niitä löytyy vielä enemmän. Kipujen perusteella pystyin kyllä kätevästi muistamaan, minkä nimisiä lihaksia oli tullut treenattua.

Nyt tarvitsisi enää päästä juoksemaan.