Joskus vain ei voi juosta

Tänään minun oli tarkoitus kirjoittaa päivitys kaikkien aikojen ensimmäisestä Haaga Runista, jonne olin ilmoittautunut viitoselle. 

Mutta Etiopianreissun jälkeen alkanut flunssa vain jatkuu. Kohta tulee kaksi viikkoa täyteen räkäisyyttä, yskää ja vaihtelevaa flunssaista oloa. Alkuun olo oli ajoittaisesta yskästä huolimatta ihan hyvä, ja olenkin ollut koko ajan töissä. Viime viikolla luulin, että tämä menee nopeasti ohi ja olen ilman muuta juoksukunnossa 30.9. 

Joskus on vain parasta levätä.

Tämän viikon lopulla vielä luulin, että olen sentään kykenevä vapaaehtoistöihin, ja voisin mennä seisomaan Haaga Runin reitin varteen opastamaan juoksijoita. Mutta tänä aamuna peruutin senkin, koska jokainen ulkoilu saa yskän pahenemaan ja eilen illalla oli ihan kuumeinen olo. Parempi vain, että kökötän sisällä.

Tulosten puolesta ei tarvitse harmitella osallistumattomuutta. Haaga Runin tulosten mukaan olisin sijoittunut tilalle 14, jos olisin saavuttanut tavoitteeni alle 30 minuuttia. Taakseni olisi jäänyt peräti neljä juoksijaa.  

Realiteetti on nyt se, että minulla on 13 vuorokautta aikaa palautua kuntoon ja juoksevaksi ennen Vantaa Maratonia 14.10. Alkuun tehtäväni on varmistaa, että flunssa on ohi. Viimeistään 10 vuorokautta ennen tapahtumaa juostavan viimeisen pitkiksen saan nyt ainakin unohtaa. Samoin unohdan ihan kaikki aikatavoitteet. Elän toivossa, että ehtisin edes pienelle kevyelle lenkille ennen tapahtumaa. Ja että se osoittaisi, että kuntoa on vähän jäljellä viiden viikon lähes täydellisen tauon jälkeen.  

Kiipeämällä luostariin - Asheten Mariam Lalibelassa Etiopiassa

Lalibelan Pyhän
Yrjön kirkko.

Lalibelan luostarialue Etiopian pohjoisosassa on ihmeellinen muinaismuistopaikka, jossa on kallioon hakattuja kirkkoja 600-1200-luvuilta. Lalibela oli etiopialainen kuningas, jonka nimi merkitsee hunajansyöjää. Hänen kerrotaan rakennuttaneen kirkot Jerusalemin muistoksi enkeleiden avulla. Lalibelan kaupungissa elää nykyisin lähes yksinomaan Etiopian ikivanhan ortodoksikirkon jäseniä, jotka harjoittavat uskontoaan edelleen samoissa kirkoissa kuin keskiajalla. Lalibelan aamuherätykset olivat varhaisia, koska muinaisiin luostareihin on asennettu nykyaikaiset äänentoistolaitteet, joiden avulla aamuviideltä alkanut palvelus kantautui erinomaisesti lähiympäristöön. 

Lalibelassa matkaseurueemme teki retken Ashetem Mariam -luostariin, jonne kiipeäminen eri nettisivujen mukaan kestää kahdesta neljään tuntia. 

Me lähdimme matkaan aamuyhdeksältä, jolloin oli näin sadekauden lopulla vielä melko viileää. Meitä suomalaisia oli  17. Joukkomme oli kunnoltaan ja liikuntataustaltaan varsin monenkirjavaa, mutta oppaanamme ollut suomalainen lähetystyöntekijä sanoi, ettei ole koskaan pystynyt ennustamaan, kuka joutuu jättämään matkan kesken. Kuulemma monenlaisia tapauksia on nähty. 

Muuliratsastus oli kokemus.
Kuva: Mika Savolainen

Me varauduimme viidellä muulilla siihen, että kaikki eivät jaksaisi kävellä koko matkaa. Parilla muulilla olikin alkumatkasta saakka vakiratsastajat, mutta muilla kolmella muulilla pääsivät vuoron perään ratsastamaan kaikki porukkamme halukkaat.

Lalibela on kaupunki, jossa kokemukseni mukaan kaupungille ei koskaan tarvinnut lähteä yksin. Heti hotellin ulkopuolella päivystivät innokkaat high school -pojat, jotka liittyivät seuraan ja alkoivat kysellä, ketä olimme ja mistä tulimme. Pojilla oli aina pientä myytävää tai muita bisnesehdotuksia. 

Polku vihreällä vuorella oli kapea.
Kuva: Mika Savolainen 

Myös vuorelle kiivetessä meille löytyi välittömästi seuraa. Minä kiipesin alkuun yksin polkua pitkin, ja fiilistelin korkeuseroa. Kiipeäminen tuntui sujuvan hyvin. Juttelin parinkin pojan kanssa alkumatkasta. Sitten jostain putkahti pienikokoinen poika, joka jäi seurakseni pitemmäksi aikaa. Hän kertoi nimensä ja iäkseen 13 vuotta, vaikka vaikutti kyllä aika paljon pienemmältä. Hän kulki vierelläni ja ojensi kätensä aina hankalimmissa paikoissa. Välillä hän pyrähti tiensivuun, ja toi tuoksuteltavakseni jotain yrttiä polunvarren vihreistä pusikoista. Olin tunnistavinani salvian ja timjamin. Mistähän poika arvasikin, että minusta saa kukkasilla ystävän? Hän kulki kanssani noin puolet noususta, ja jäi sitten oma-aloitteisesti pieneen kylään matkan varrelle. Annoin hänelle hyvin vaatimattoman palkkion, mutta ilmeisesti hän oli siihen tyytyväinen, koska tervehti iloisesti myös paluumatkalla. 

Polku oli alkumatkasta leveä ja hyvä, mutta muuttui pian kiviseksi. Vastaan tuli välillä lammas- ja vuohilaumoja paimenineen. Kun nousimme ylemmäs, polku kapeni ja kulki välillä kielekkeellä, josta oli useiden metrien pudotus alas. Vaarallisen tuntuinen pudotus oli toisaalta hinta huikeista näköaloista alas laaksoon. Vuorella oli todella kaunista, ja kasvit kukoistivat sadekauden vihreyttä.

Kieleke kapenee ja sumu nousee.
Kuva: Mika Savolainen

Alkumatkasta aurinko paistoi, ja olin iloinen kunnon aurinkovoiteesta sekä tyttäreltäni lainaan saamastani hatusta, joka suojasi paahteelta. Vaikka lämpötila ei noussutkaan aivan hellelukemiin, olimme kuitenkin päiväntasaajalla, ja aurinko paistoi suoraan ylhäältä. Vielä hiukan noustuamme aurinko meni pilveen, ja ilma muuttui raikkaammaksi ja viileämmäksi. Korkeammalla oli myös sumua. Aurinkovoide ja hattu olivat silti tarpeen, sillä ultraviolettisäteilyä tunkeutuu päiväntasaajalla melko tehokkaasti myös pilviverhon läpi, ja minä rusketun kehnosti. 

Muulit taluttajineen olivat kiivenneet eri reittiä kuin me. Jossain vaiheessa niiden reitti yhtyi meidän reittiimme. Innokkaat muuleilla ratsastaneet hihkuivat meitä muitakin kokeilemaan. Minulla sujui kiipeäminen niin hyvin, etten katsonut tarvitsevani muulia. Muulit näyttivät myös huterilta ja kivisillä ja jyrkillä poluilla ratsastaminen pelottavalta. Onneksi muut kuitenkin yllyttivät sen verran, että minäkin lopulta nousin yhden vapaan muulin selkään. Se oli nimittäin hauskaa. Muuli oli kyllä hentoinen, mutta kulku oli melko tasaista. Istuin muulin selässä hyvän matkaa.

Lähellä huippua tulimme pienelle tasanteelle, jossa vastaan tuli matkamuistoja ja virvoitusjuomia myyviä lapsia. Olikin jo mukava saada limsasta lisäenergiaa, vaikka olin ahkerasti juonut vettä koko matkan ajan. Osa porukasta osti lapsilta matkamuistoja. Ehkä tärkeimmäksi niistä osoittautuivat pienen tytön itse tekemät likaiset nuket, jotka päätyivät lopulta opetusmateriaaliksi helsinkiläiselle ala-asteelle kertomaan etiopialaisten lasten elämästä. 

Vielä juuri ennen viimeistä nousua pidimme näköalapaikalla pienen tauon ja söimme eväitä. Evästauon jälkeen jatkoimme luostariin, joka on noin 3150 metrin korkeudessa. Kaikki porukastamme olivat edelleen mukana, vaikka muulit oli jätetty jo odottamaan alemmas. Luostarissa osallistuimme opaskierrokselle ja saimme tietoa paikan historiasta.

Maisemienkin puolesta kannatti.

Matka ylös oli ollut monin paikoin niin vaikeakulkuinen, että alastulo hieman jännitti. Yllättäen alastulo kesti kuitenkin lyhyemmän aikaa kuin ylös kiipeäminen, vain kaksi tuntia. Joillakin porukastamme oli huonot kengät, ja he kertoivat, että opaspoikien apu alas tullessa oli todella tarpeeseen. Aivan loppumatkasta alkoi sataa, ja polku muuttui liukkaaksi. Minäkin sain seuraa paluumatkalle: nuori ortodoksidiakoniopiskelija kulki kanssani ja kertoi keräävänsä opiskelurahoja oppaan hommilla. Poika sai palkkionsa, koska minuakin auttoi kovasti tuki alarinteen kivikossa. 

Matka vuorelle ja takaisin alas oli upea. Saimme kunnolla liikuntaa ja jännitystä ja maisemat olivat henkeäsalpaavan hienot. Suosittelen ehdottomasti Asheten Mariamille kiipeämistä. Kiipeilyn jälkeen bussissa meiltä kysyttiin, kuka haluaa loppuiltapäivästä lähteä vielä jatkamaan edellispäivänä kesken jäänyttä Lalibelan kirkkokierrosta. Yksikään käsi ei noussut. Olimme nähneet 7/11 Lalibelan kallioon hakatuista kirkoista, ja se oli kaikkien mielestä riittävästi.

Kiipeilyn jälkeen oli sen verran lämmin, että uskalsin käydä pulahtamassa hotellin uima-altaaseen. Veden lämpötila oli ehkä 18 astetta. Suihkusta ei tullut lämmintä vettä, mutta uinnin jälkeen kylmä suihku ei tuntunut enää missään. Afrikan illassa kannatti mukavan liikuntapäivän päätteeksi vetää jalkaan kalsarit ja villasukat. 

Liikuntaa Suomessa ja Etiopiassa

Tänään oli ensimmäinen kunnon liikuntapäivä Etiopiasta paluun jälkeen. Vieläkin on euforinen olo.

Matka Etiopiassa meni hyvin. Näimme monimuotoisesta ja upeasta maasta kahden viikon aikana vain pienen osan: ihania ihmisiä, hymyjä, vieraanvaraisuutta ja köyhyyden voittamista, vaikka toki myös ongelmia, kurjuutta ja sotkua. 

Olin koko matkan terveenä, mutta viimeisellä lennolla Istanbulista Helsinkiin minulle iski mahatauti. Siksi jouduin muutaman päivän odottelemaan, ennen kuin pääsin matkan jälkeen liikkumaan. 

Illalla kolmantena päivänä kotiin paluun jälkeen teki jo mieli pienelle happihyppelylle, ja tein puolen tunnin reippaan kävelyn. Seuraavana päivänä uskalsin kokeilla puolen tunnin juoksua. Ensimmäinen juoksu ei todellakaan tuntunut kovin hyvältä. Hötkysin liian kovaa, ja sykkeet olivat pilvissä. Mutta kuulemma heti korkean paikan leirin jälkeen ensimmäisinä päivinä suorituskyvyssä kuuluukin olla toivomisen varaa. 

Korkeutta riitti.

Minun "korkean paikan leirilläni" korkeutta riitti, vaikka treenaus jäi varsin vähiin. Korkeimmillaan kävimme autolla 3500 metrissä ja jalan kiipesimme kahdesti noin 3100 metriin (näistä kerron toisissa postauksissa). Muun ajan vietimme noin 2100-2900 metrissä. Tuntuu, että sopeuduin korkeuteen ilman ongelmia. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä lounaan jälkeisellä museokierroksella Haile Selassien palatsissa koin pientä huimausta, joka saattoi liittyä sydän- ja verenkiertoelimistön sopeutumiseen. Myös suuremmat nousut hiukan hengästyttivät alkumatkasta, mutta se tuntui vain normaalilta liikuntarasitukselta, ei varsinaiselta hapen puutteelta. 

Matkalla pääsin kuin pääsinkin juoksemaan yhden kerran. Se ei kuitenkaan ollut mitään rentoa menoa vihreillä kukkuloilla raikkaassa maalaisilmassa, kuten olin vähän haaveillut. Ei, tein ainoan juoksulenkkini hotellin kellarissa juoksumatolla. En kuitenkaan valita. Matto sentään toimi ja sähköäkin riitti koko ajan. 

Juoksumatolla tuli kiire. 

Kun menin hotellin kuntosalille, siellä treenasi reipas yli kuusikymppisen näköinen mies, joka tervehti minua iloisesti. Hän kannusti minua hyppäämään juoksumatolle, ja jatkoi reipasta crosstraineraskellusta vieressäni. Kun olin pienen kävelylämmittelyn jälkeen ehtinyt hölkätä matolla ehkä seitsemän minuuttia, tuli keskeytys. Yksi hotellin siivoojista tuli sanomaan, että salikäynti pitäisi maksaa. Kun sanoin, että minun täytyy hakea rahaa huoneestani, hän kehotti menemään hotellin vastaanottoon. Kipitin siis ensin huoneeseeni neljänteen kerrokseen ja sitten vastaanottoon. Vastaanotossa nuori miesvirkailija haeskeli ensin seinältä kuntosalikäynnin hintaa, ja vetäisi sitten hatusta hinnaksi 100 birriä (noin 3,60 euroa). Samaan aikaan tuli kuitenkin vanhempi naisvirkailija, joka sanoi, ettei hotellin asukkaiden tarvitse maksaa kuntosalista mitään. Kipitin takaisin salille, jossa treenikaverini tervehti minua taas iloisesti, ja juoksin yhteensä puolen tunnin lenkkini loppuun. Enempää en ehtinyt, koska ohjelmamme alkoi aikaisin. Juoksu tuntui hyvältä useamman istumispäivän jälkeen, eikä korkeuseron haitoista näkynyt merkkejä. Ja aivan varmaa on, ettei yksikään etiopialaisjuoksija päässyt ohitseni.  

Koordisbaana mangon ja
avocadon katveessa.

Järjestyksessä toisessakin hotellissamme oli juoksumatto, mutta sitä en kokeillut, sillä kävelimme niinä päivinä paljon. Kolmannessa hotellissa lähdin eräänä aamuna toiveikkaana kyselemään kuntosalia, mutta sitä ei ollut. Juokseminen jäi haaveeksi. Kadulla en edes kuvitellut juoksevani, koska se oli epätasainen ja kurainen, ja olisin saattanut saada perääni melkoisen yleisön. Hotellin takapihalla aamusavujen tuoksussa bungalowien välissä sen sijaan oli näkösuojaa avocado- ja mangopuista, ja yleisönä ainoastaan yksi koira. Baanaa riitti hyvin koordinaatioharjoitusten tekoon. Vedinkin läpi melkein koko repertuaarini siihen saakka, kunnes jalat alkoivat tuntua väsyneiltä, enkä enää ollut varma suoritusten puhtaudesta. Korkean paikan syytä tai ei, mutta siihen meni vain parikymmentä minuuttia.  

Suomen syksyssäkin
on puolensa.

Erään uimareiden harjoittelusta tehdyn ammattikorkeakoulun lopputyön kirjallisuuskatsauksen mukaan treenituntuman pitäisi alkaa parantua viidentenä päivänä meren pinnan tasolle palaamisen jälkeen. Tänä aamuna herättyäni olin melko varma, etten lähde juoksemaan. Jokin flunssaviruskin tuntui kutittelevan nenässä. Paluulennolla Istanbulista Helsinkiin oli noin 2/3 lentokoneellista Mekasta palaavia pyhiinvaeltajia, jotka olivat kaikki flunssassa vietettyään neljä yötä erämaassa ja koettuaan lämmönvaihtelut 40 asteen helteestä ilmastoituun hotelliin. Ennakoin jo kunnon Mekka-virusta. Aamupalan syömisen jälkeen vireystilani kuitenkin parani, flunssaluulotauti hävisi ja lenkki alkoi tuntua ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Niinpä juoksin ihanat seitsemän kilometriä tosi hitaasti ja nautiskelin Suomen syksystä. Vähän lenkin jälkeen mies alkoi ehdotella pyöräretkeä Keskuspuistoon. Kuulemma menisimme pelkkää höntsävauhtia. Ja niin höntsäilimme 21 kilometriä paisteessa ja sateessa, ihan vain sen verran, että selkä oli märkä sisältä ja ulkoa. Se oli hyvä paluu takaisin liikuntaan.