Sietämätön keveys

Hidastin askeleeni hölkästä kävelyksi, ja tunsin endorfiinien hyökyvän verenkierrossa. En voinut uskoa onneani. Olin taas käynyt lenkillä!

Jaloissa ja koko kropassa tuntui hyvältä. Juostessa pää selkeni ja asiat loksahtelivat paikoilleen. Ymmärsin yhden asian syvällisesti, sain uusia ideoita toisesta. Blogiteksti alkoi muotoutua ja maailma oli marraskuun pimeydessäkin ihana paikka elää.

Heti kotona suihkussa käytyä tuntui siltä, että halusin vain juosta lisää. Vasta edellisellä viikolla olin ensimmäistä kertaa jalan kipeytymisen jälkeen juossut kolmena päivänä viikossa. Nyt olin saanut ohjeen, että pitää muistaa vuorotella kevyttä ja reipasta viikkoa. Minun olisi siis syytä pitää nyt rauhallisempi viikko, eikä heti kasvattaa lenkkien pituutta, juoksukertojen määrästä puhumattakaan.

Koko alkuviikon sain jatkuvia juoksuimpulsseja. Pitäisikö sittenkin juosta uudestaan heti seuraavana päivänä? Tai ehkä voisin kuitenkin juosta toisenkin tunnin lenkin viikossa? Selaan firman juoksukilpailukalenteria: mistä kisoista saammekaan alennusta ja koska niihin pitää ilmoittautua? Tai olisiko tulossa jokin muu kisa, johon osallistua?

Työpalaverissa naapurilähiössä asuva kollega kyseli kuulumisia, ja ehdotti, että menisimme joskus yhdessä juoksemaan. Suostuin kevyen viikon auliudella. Totta kai. Ei haittaa, etten ole koskaan juossut kenenkään kanssa. Selvä kevyen viikon oire. Aloin myös pohtia, olisiko kuntosaliohjelmassani terästettävää, kun lihakset eivät olleetkaan kipeät edellispäivän treenauksen jälkeen. Entistä pahempi oire.

Onneksi työ ja harrastukset pelastavat minut pahimmalta irrottelulta. En yksinkertaisesti ehdi millekään ylimääräiselle lenkille iltamenojen takia. Kevyt viikko melkein selätetty! Totuuden nimissä on sanottava, että tuskin jalkani enempää kestäisikään. 

Kuntosali ja minä

Jo ennen juoksuharrastuksen aloittamista olin päättänyt, että hyvissä ajoin ennen viittäkymmentä ikävuotta minun on jotenkin alettava hankkia itselleni lihaksia. Muuten minua vaanisi hauraan mummelin kohtalo jäädä ennenaikaisesti sängynpohjalle. Olin siis jo jonkin verran orientoitunut aiheeseen, kun juoksutiedon lisääntyessä ymmärsin, että lihaksiahan sitä juoksuunkin tarvitaan.

Sain ensimmäisen lihaskunto-ohjelman työpaikan liikuntaprojektissa reilut puolitoista vuotta sitten. Silloin projekti jäi minulta lähes kokonaan hyödyntämättä yläselän vaivojen takia. Tein treeniä kyllä muutaman viikon. Se oli suunniteltu kotona käsipainoilla tehtäväksi. Muistan, että alussa se tuntui aika raskaalta. En voinut ymmärtää, että treeniä olisi pitänyt jaksaa tehdä kolme kierrosta. Kaksikin oli ihan tarpeeksi.

Hankin työpaikan kuntosalin käyttöoikeuden joskus tämän vuoden alussa, kun olin juossut pari kuukautta. Alkuvuoden ja alkukesän kävin kuntosalilla tekemässä useimmiten 30–35 minuutin pätkiä. Toisinaan hyödynsin liikuntapuistojen ulkovälineitä. Nettipalvelu, jonne liikkumiseni merkitsen, paljastaa armotta, että välillä lusmuilin useamman viikonkin peräkkäin.

Jalan loukkaantumisesta oli se hyöty, että kuntosaliharjoittelu sekä lisääntyi että tehostui. Elo-syyskuussa treenit pitenivät jopa 45 minuuttiin. Kuntosalikäynti Veteraanijuoksijan neuvomana sai lihastreenit paitsi kohdentumaan entistä paremmin, myös vahvisti yliminääni. Treenit nimittäin pitenivät sen jälkeen 55–65 minuuttiin.

En voi väittää, että minusta olisi tullut mitenkään lihaksikas tai että pystyisin nostelemaan painavia esineitä. Olen kuitenkin aika yllättynyt, miten olen parantanut treeniäni vuoden kuluessa. Vaikka en johonkuhun toiseen verrattuna mikään himolihastreenaaja olekaan, olen kaksin- tai kolminkertaistanut oman lihasharjoitteluni määrän ja siitä on tullut säännöllistä. Jaksan harjoitella paljon paremmin kuin alussa.

Ja vaikka muut eivät huomaakaan, huomaan kyllä itse lihasta siellä, missä sitä ei aiemmin ollut.

Lisää kenkiä

Yksi paljon juoksuneuvoja antanut ystäväni on jalkaongelmieni alkamisen jälkeen huomauttanut pari kertaa, että minun olisi syytä hankkia uudet juoksukengät. Ihan vain sen takia, jos huonot kengät olisivat olleet osasyy ongelmani syntyyn.

Mutta mistä sitten voisi tietää, olivatko kengät huonot? Selvää on, että jalkavaivani alkoivat, kun minulla oli juoksukengät jalassa. Mutta niillä kengillä olin siinä vaiheessa juossut jo kaksi kuukautta ilman mitään ongelmia. Fysioterapeuttini on toisaalta todistanut, että myös jalassani on jotain vikaa. Hän taas ei ole maininnut juoksukengistä yhtään mitään.

Koska en millään voi olla varma, että kenkäni ovat oikeanlaiset, päätin tilipäivän tullen käydä hakemassa toisenkinlaiset, ihan vain vaihtoehdoksi. Sekin minulle nimittäin on kerrottu, että juoksukenkiä pitää omistaa noin sadat.

Edellisellä kerralla lenkkarikaupassa juttelin pitkään myyjän kanssa ja useita kenkiä sovitettuani päädyimme melko tukeviin neutraaleihin kenkiin. Muistan, että eräät toiset tuntuivat jalassa paremmilta, mutta myyjä piti niitä aivan liian heppoisina minulle.
 
Kaikissa ohjeissa, joissa neuvotaan aloittelevaa juoksijaa, neuvotaan harkitsemaan kenkien ostoa huolellisesti ja ostamaan varmasti sopivat kengät. Minulle ei kuitenkaan ole selvinnyt, mistä kenkien sopivuuden muka kaupassa voisi tietää. Totta kai on hyvä tietää, onko oma jalka neutraali vai yli- vai alipronatoiva. Lisäksi on syytä huomata, ettei osta liian pieniä kenkiä. Ja sitten tietysti vaikutusta on juoksunopeudella ja olosuhteilla, mutta nehän vaihtelevat jatkuvasti. Jossain kohtaa kuitenkin pitäisi kenkäkaupassa osata ihan itse päättää, mikä on hyvä.

Edelliset juoksukenkäni ovat melko tukevat. Ajattelin siis, että voisin nyt rauhassa valita juuri ne heppoiset, hyvältä tuntuvat kengät. Otin jokseenkin löysin rantein ja etsin hyllystä pari tarjouksessa olevaa kenkäparia, jotka vaikuttivat taipuisilta. Toiset niistä tuntuivat välittömästi hyviltä. Kokeilin sopivan koon, ja varmistin vielä myyjältä, että ne ovat minulle sopivat neutraalit. Se enempää hyödyllistä tietoa en kengistä kaupassa mielestäni olisi pystynyt hankkimaan. Harvinaisen nopeaa ja kätevää.  

Ulkoilutin kenkiäni tänään ensimmäisen kierroksen. Ne tuntuivat yhtä hyviltä juostessa kuin kaupassakin. Sitä paitsi niistä löytyi heti pk-vaihde: ensimmäinen lenkki niillä oli myös ensimmäinen kutakuinkin pk-sykkeellä juostu lenkki neljään kuukauteen.

Lenkkaristressini helpotti vähän. Ei kai se ihan niin tarkkaa olekaan. Muistelen lukeneeni jostain, että Paavo Nurmikin juoksi jonkin kisan Hannes Kolehmaisen kengillä.

Käsittelyssä

”Käsitelläänpäs tämä tänään kunnolla”, totesi fysioterapeutti ja komensi minut makuulleni pöydälleen.

Tällä kertaa olin varautunut fysioterapiakäyntiin tekemällä havainnollisen kirjallisen esityksen siitä, millaista liikuntaa olin viimeisten kolmen viikon aikana harrastanut ja missä kohtaa jalka oli kipeytynyt, ja missä ei. Fysioterapeutti totesi, että jokin, mitä teen kuntosalilla, taitaa kipeyttää jalkaa. Viimeksi olin kokeillut ihan oikeita jalkakyykkyjä ja hiukan myös jalkaprässiä.  Myös jumpassa oli ilmeisesti ollut venytyksiä, joissa jalan ja nilkan seutu rasittuu.

Varsinaisesta hölkkäämisestä jalka ei pahemmin ollut kipeytynyt. Itse olin jo päätynyt siihen, että minun pitäisi ehkä hiukan entistä tarkemmin huolehtia lepopäivän osumisesta juoksun jälkeiseen päivään. Nyt sain vahvistusta sille ajatukselle, ettei jalka vielä ihan terve ole. Juokseminen ei kuitenkaan olekaan pahinta, mitä jalalla tällä hetkellä voisi tehdä.

Mutta ensin fysioterapeutti halusi manipuloida jalkaani. Hän paineli ja käänteli molempia jalkojani, ja totesi oikean (sen kipeän) jalan jäykäksi ja jotenkin erilaiseksi kuin toinen jalka.

Alan jo itsekin uskoa, että olen jotenkin toispuolinen. Vanhan rintarankavaivani takia fysioterapeutilla käydessä silloinen fysioterapeutti totesi yläselkäni jumittavan herkästi vasemmalta puolelta. Treenarikseni lupautunut Veteraanijuoksija puolestaan valitti vasemman puoleni heikkoutta kuntosalilla. Vaihteeksi oikealla puolella todettu jäykkyys tekee minusta oikeastaan melko tasapainoisen.

Fysioterapeutin käsittely tuntui aika hurjalta. Hän kävi läpi koko isovarpaasta polveen saakka ulottuvan jänteen painelemalla sitä kohta kohdalta. Purin huulta, ja yritin muistella synnytyksiä ja muita kipukokemuksiani ja vakuutella itselleni, että olen ollut mukana pahemmassakin.

Käsittelyn jälkeen sovimme, että jatkan pohkeen hieromista itse kepin tai mailan avulla rullailemalla. Lisäksi teen jo samoja venytyksiä kuin ennenkin ja silloin tällöin oikean jalan kiertoliikettä. Fysioterapeutille palaan taas neljä viikkoa myöhemmin.

Illalla jalka tuntui hiukan aralta, mutta kipu ei haitannut kävelyä. Lähinnä se tuntui siltä, kuin pintaihoa olisi jotenkin poltellut. Jossain vaiheessa iltaa tulin katsoneeksi jalkaa tarkemmin, ja huomasin manipuloinnin todellakin olleen aika kovakouraista. Jalka oli nilkasta jänteen kohdalta aivan punainen ja mustelmilla. Nyt ei ainakaan tarvitse miettiä, onko se kipeä. Ehkä tämä on hyvää harjoitusta siihen, että oppisin pitämään myös niitä lepopäiviä. Juuri tällä hetkellä en tunne tarvetta tehdä jalalla yhtään mitään.  

Lenkkiaineistoa

Ensimmäisen juoksukokeilun jälkeen ajattelin pitää viikon tauon. Mutta niinhän siinä kävi, että onnistuin juuri ja juuri venyttämään tauon viiteen päivään. Jalka oli aika omituisen tuntuinen, mutta tuntui siltä, että väliäkö hällä.

Ensimmäinen kahden kilometrin lenkki, josta blogiin jo kirjoitinkin, oli aika ihana ja tuntui onnistuneelta. Toinen oli sitten aivan erilainen. Yritin juosta rauhallisesti peruskuntosykkeellä. Ei oikein onnistunut. Syke huiteli koko ajan jossain vauhtikestävyysalueella, parhaassa tapauksessa sen alarajoilla. Minkäänlainen hidastaminen ei auttanut, eikä sekään, että pyrin juoksemaan mahdollisimman tasaisella maalla ja tahkosin samaa vajaan kilometrin mittaista pururadan pätkää edes takaisin. Periaatteeni on nimittäin ollut, että minähän en kävele.

Onhan se selvää, että kuntoni on huomattavasti rapistunut lähes neljän kuukauden tauon jälkeen. Olen silti viimeisen kuuden viikon aikana harrastanut liikuntaa viikossa selvästi enemmän kuin vielä kaksi vuotta sitten. Viitenä päivänä viikossa useimmiten yhteensä vähintään tunti pyöräilyä, kuntosalia tai jumppaa. Taitaa kuitenkin olla, että varsinaisen kestävyysliikunnan osuus on romahtanut. Pyörämatka töihin kestää vain puoli tuntia, jos sitäkään. Sitä pitemmät lenkit pyörällä ovat olleet vasta varsin yksittäisiä. Parempi sekin tietysti kuin ei mitään.

Kolmannella lenkillä päätin unohtaa tasamaalla juoksun. Se olikin todennäköisesti ihan järkevä ajatus, koska maisemien vaihtuminen on mukavaa. Sitä paitsi keskisyke oli melkein yhtä korkea huolimatta siitä, että välillä juoksin myös ylämäkeä. Edelleenkään en taipunut kävelemiseen. Luulen, että edistyin hiukkasen edellisestä lenkistä: hölkkäämistäni 45 minuutista melkein viisi minuuttia syke pysyi kuin pysyikin pk-alueella. Suurin osa lenkistä tuntui melkein epämiellyttävältä, ja ilman tuota viisiminuuttista olisi pessimismi taatusti vallannut.

Mahtavinta oli kuitenkin jälkieuforia. Jotenkin reseptorini vastaavat parhaiten juuri juoksemisen irrottamiin endorfiineihin. Muusta liikunnasta ei vain irtoa samaa tunnetta.

Juoksun aikana jalka on tuntunut ihan hyvältä. Lenkkien jälkeen sen tilanne on ollut vaikeaselkoisempi. Ensimmäisten kahden lenkin jälkeen se oli hiukan hämmentynyt lenkin jälkeisenä iltana, mutta ihmeellisen oman ja hyvän tuntuinen jo seuraavana aamuna. Kolmannen lenkin jälkeen se oli ok lenkin jälkeisenä iltana, mutta selvästi leposärkyinen seuraavana päivänä.

Ei kai auta kuin testailla ja keräillä lisää lenkkiaineistoa.

 

 

Sisäinen urheilija testaa: Gym circuit

Minulla oli jokin aika sitten tilaisuus testata Gym Circuitia. Elämäni onkin menossa ihan pelkäksi urheiluksi, kun jatkuvasti tulee jotain uutta kokeilua. 

Gym Circuit on kuntopiiriä, jossa bodataan pienissä ryhmissä. Ohjaaja oli nuori mies, jolla oli toimiva tyyli saada naiset pysymään innostuneina: ”Liisa, sulla on uusi kampaus!” ”Mia, minne sä oikein hävisit?” Hän oli siis opetellut ainakin muutaman nimen ja käytti niitä aktiivisesti. Bisnesmies, toimitusjohtaja firmassa, joka taatusti tällä konstilla menestyy.

Circuitissa oli ideana jakautua kolmen tai neljän hengen ryhmiin, ja kiertää sitten eri pisteissä tekemässä aina kolmea eri liikettä pistettä kohti. Yhtä liikettä tehtiin aina minuutin ajan ja sitten vaihdettiin ryhmäläisten kesken. Onnekkaissa ryhmissä oli neljä jumppaajaa ja kolme liikettä, jolloin yksi aina lepäsi minuutin kerrallaan. Tietenkin olin sellaisessa ryhmässä, jossa oli vain kolme henkeä, joten sain bodata koko rahan edestä.   

Ryhmä oli tunnin onnistumiselle oikein tarpeellinen ja myöskin avulias. Kumpikin kumppanini neuvoi auliisti, mihin suuntaan käsieni ja jalkojeni milläkin kertaa piti osoittaa. Toisaalta jokainen teki liikkeensä itsenäisesti, joten ryhmässä sai olla hyvinkin eritasoisia urheilijoita, jotka sitten käyttivät erikokoisia painoja.

Vatsa- ja selkälihasliikkeet tehtiin koko porukan kanssa kollektiivisesti tunnin alussa. Siten kaikkien tuli tehtyä ainakin ne. Muuten oli hiukan sattumankauppaa, mitä liikkeitä kohdalle osui. Teimme vatsalihasten ja selkälihasten lisäksi yhdeksää eri liikettä minuutin jaksoissa, useita kertoja. Minun kohdalleni osui melko paljon käsiliikkeitä.

Tällainen ryhmäkuntosalitreeni oli oikein hauska, sosiaalinen tapahtuma. Vastaavan tyyppinen juttu voisi hyvinkin tukea omaa treenaustani. Tällä kertaa tehdyt liikkeet eivät minusta kuitenkaan keskittyneet läheskään samoihin lihaksiin kuin ne, joita minun olisi tarkoitus treenata tällä hetkellä. Sen huomasin siitäkin, etten jälkeenpäin tärissyt ihan samalla tavalla kuin oman, keskivartaloon keskittyvän treenini jälkeen. Päätin, etten tällä kertaa hyppää mukaan tähän ryhmään. Jos kuitenkin kävisi niin, etten joulun jälkeenkään vielä enemmälti juoksisi, tällainen ryhmätreeni voisi olla mukava lisä omaan liikkumiseeni.

Oli hauska huomata, että ylitin taas rajojani sosiaalisen liikunnan alueella. Yhdessä voi olla mukavampaa kuin yksin. Toisaalta oli hyvä huomata sekin, että hyvillä ohjeilla olen itsekin pystynyt tekemään treeniä, joka tuntuu jossain.

Risto Räppääjä: Kuntopiiri

Sukupolvien ketjussa

Vanhempieni luona käydessä kaivelin äidin astiakaapista kuppeja ja lusikoita kahvipöytään. Kaapin takaosasta löysin kolme pientä pitkulaista laatikkoa.

Blogissa olen aiemmin maininnut olleeni lähes aina koulun hiihtokilpailuissa seitsemästä tytöstä neljäs. Nyt tuolle käsitykselle löytyi todisteita. Vauraalla 1980-luvulla olimme saaneet hiihtokilpailun palkinnoksi lusikoita. Niitä oli riittänyt kolmena vuonna myös kilpailun neloselle.

Jokaisessa laatikossa makasi alpakkainen lusikka. Jokaiseen lusikkaan oli kaiverrettu roomalaisin numeroin IV ja niiden varressa oli käpyjä kohokuviona. Laatikoista löytyi vuosiluvut 1981, 1982 ja 1983.

Muistan, että oli hienoa saada palkinto. Sitä en muista, mihin sijaan asti palkintoja annettiin. Minulla on kyllä mielikuva, että ainakin voittajan palkintolusikka oli suurempi kuin muut. Silti olin aikanaan iloinen tuosta neljännestä lusikastakin. Palkintoseremoniankin muistan, ja sen, miten hienoa oli hakea lusikka luokan edestä. 

Äidin kaapin takaosasta käteeni osui vielä yksi kapea, pitkulainen rasia. Siinä oli hiukan vanhempi lusikka, selvästi jokin palkinto sekin. Innostuin hiukan. Olisiko tässä todiste suvun urheilu-urasta minua edeltävästä sukupolvesta? Laatikon kultakaupan leiman perusteella menin isän pakeille. Isä muisti lusikan hyvin. Se oli todellakin palkinto. ”Onko se hiihtokilpailusta?”, kysyin kiinnostuneena. ”Ei”, vastasi isä. ”Se on maatalouskerhosta. Mansikanviljelystä.”

Olen siis suvun uranuurtaja.