Juoksuaskeleita

Viikonloppuna oli tosi harmaata ja sateista. Pakko oli siis päästä ulos saamaan vähän valoa verkkokalvoille, jotta selviäisin suuresta inhokistani, kellojen kääntämisestä. Syksyinen kellojen kääntö on kuulemma vielä aamuvirkuille vaikeampaa kuin keväinen, mutta päiväaikaisen valossa oleskelun pitäisi auttaa. Minulla menee yleensä kahdeksi viikoksi elämä sekaisin siitä joka tapauksessa.

Ulos piti siis päästä. Päätin tehdä ”pitkän lenkin” pyörällä. Olen ottanut sykemittarin mukaan pitemmille pyöräretkille, jotta saisin peruskuntoharjoitteluani jotenkin ruotuun. PK-syke on lapsellisen helppoa pitää pyöräillessä, ja mittaria tuskin tarvitsee enää vilkaistakaan. Jotain pyöräilystä kuitenkin puuttuu. Ei siitä tule yhtä ihana olo kuin juoksemisesta, vaikka se mukavalta tuntuukin.

Positiivista oli, että sain edes jonkinlaista liikuntaa tuolla puolentoista tunnin lenkillä. Tulin myös löytäneeksi uusia potentiaalisia juoksupolkuja, koska pyörällä pääsee kauemmas kuin juosten. Eikä jalka kipeytynyt entistä enempää. Se on kylläkin nyt uusien venyttelyohjeiden jälkeen ollut taas tasaisen arka ja ehkä ajoittain myös hiukan leposärkyinen.

Pyöräilyn lisäksi päätin fysioterapeutin ohjeiden mukaan kokeilla juoksemista viikon venyttelyn jälkeen. Maltoin tuskin odottaa, että sain päivän etätyöt pulkkaan ja pääsin pyöräilemään pururadan äärelle. Ohje nimittäin oli, että pitää juosta mahdollisimman pehmeällä alustalla, ei missään tapauksessa asfaltilla. Lisäksi fysioterapeutin ajatus oli, että juoksussa on lyhempi askel kuin reippaassa kävelyssä, ja jänteeni pitäisi kestää sitä esimerkiksi sauvakävelyä paremmin. Otin siis tälläkin kertaa sykemittarin mukaan, ja pyrin juoksemaan mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti.

Olihan se taivaallista. Jalka käyttäytyi ihan mallikelpoisesti koko ruhtinaallisen kahden kilometrin juoksun ajan. Tai oikeastaan juoksin 1,5 kilometriä ja puoli kilometriä. Välissä piti nimittäin pysähtyä silittelemään yhtä hellyydenkipeää kissaa. Loppumatkan kävelin hitaasti jalkaa varoen ja euforiasta nautiskellen. Iltapäivän ja illan jalka oli hiukan arka. Seuraavana aamuna kipu oli rauhoittunut, mutta koko päivä kuitenkin meni miettiessä, onko se kipeä vai ei. Toisena iltana juoksun jälkeen tuntui jo kuitenkin siltä, että uskallan ehkä kokeilla ensi viikolla uudestaan.

Vieläkin fysioterapiaa

Menin neljännen kerran fysioterapeutille aika epäileväisenä. Jalan paraneminen ei ollut minusta sanottavasti edistynyt kuluneiden kolmen viikon aikana. En ollut edes viitsinyt kokeilla juoksemista, kun jalka kipeytyi jo sauvakävelystäkin.

Fysioterapeutti oli taas kerran eri mieltä. Huolellisen tutkimisen ja kävelyn tarkkailun jälkeen hän totesi, että olen saanut hyvin treenattua jalan tuntuman alustaan. Isovarpaan tyvinivel toimii jo niin kuin pitääkin. Säären jäykkyys sitä vastoin ei hänen mielestään ollut hellittänyt. Jalan vääntelyni ei ollut tuottanut tulosta. ”Kiire pois” oli tuomio. Ja minua kun on pidetty rauhallisena ihmisenä.

Fysioterapeutti käänteli ja väänteli tällä kertaa jalkaani vähän joka suuntaan, ja päätyi lopulta siihen, että jalan sisäsyrjän jännettä pitää venytellä. Venytys tehdään kuten pohjevenytys, kasvot ja kämmenet seinään päin, venytettävä jalka takana ja toinen jalka edessä. Erona pohjevenytykseen on se, että isovarpaan alle laitetaan kirja tai jokin muu koroke. Venytysten tulee kestää vähintään minuutin verran ja niitä olisi tehtävä ainakin neljästi päivässä.

Fysioterapeutti sanoi, että nykyisessä kipuilussa voi olla kyse jonkinlaisesta jäännösjäykkyydestä jänteessä. Ongelmajänne kulkee isovarpaan sivusta jalan sisäsyrjää aina pohjelihaksen sisään saakka. Minun tulisi nyt venytellä sitä viikon verran ja sitten kokeilla taas varovasti juoksemista suhteellisen pehmeällä alustalla.

Seuraava fysioterapia-aika tuli taas kolmen viikon päähän. Jos jalka ei nyt lakkaa kipuilemasta, kokeillaan kuitenkin mahdollisesti jonkinlaista tilapäistä pohjallista.

Ennen lähtöäni tiukkasin vielä, onko fysioterapeuttini nyt varma, ettei jänteessä ole jotain pahempaa vauriota. Oli hän. Koska jalassa ei ole levossa kipua, eikä normaali arkielämän kävely sitä kipeytä, vaurio on todennäköisesti pieni. ”Kukaan itseään kunnioittava ortopedi ei siihen lähtisi mitään puhdistusleikkausta tekemään, vaikka siinä pieni paksunema tai rispaantuma olisikin”, hän totesi. Kiitos, en minä tässä leikkausta vailla ollutkaan. Hyvä silti tietää.

Ihan lopuksi sain vielä toisen ystävällisen arvion: ”Kaikella kunnioituksella, ei tuo enää kovasti invalidisoi.” Deja-vu. Kun kerran aikaisemmin hoidatin erästä toista vaivaani fysioterapeutilla, kuulin suunnilleen saman lauseen ”Vaikka tuo nyt sinua tuntuukin kovasti invalidisoivan, niin ei se ole kovin vakavaa.” Totta, on erittäin tärkeä huomata, että pystyn kävelemään, juoksemaan bussia kiinni, istumaan normaalisti, harrastamaan liikuntaa, ja jalka on suurimman osan aikaa täysin kivuton. Ei tässä elämä hukkaan menisi, vaikken pystyisikään enää juoksemaan.  

Tarkoitus olisi silti, että vielä pystyn juoksemaan. Ahkerasti venyttelemään siis. Onneksi mieheni hyllystä löytyi hyvää kirjallisuutta isovarpaan alle. Korkeudeltaan kaikkein oivallisimmiksi kirjoiksi osoittautuivat nykyisen arkkipiispamme Kari Mäkisen väitöskirja ja erään vähemmän tunnetun henkilön väitöskirjan vastaväittäjän kappale. Toivotaan, että ne ovat hyödyllisiä opuksia.     

Opettelun ilo

Tässä yhtenä päivänä olin katselemassa, millaista on, kun ei vielä oikein osaa, mutta kuitenkin pitää olla urheilija. Poikani valmentaa kuusivuotiaiden jalkapallojoukkuetta yhdessä kahden kokeneemman valmentajan kanssa. Kävin katsomassa kuusivuotiaiden kullanmurujen pelin.

Kuusivuotiaat futaajat ovat vielä varsin pihalla siitä, mitä kentällä oikein pitäisi tehdä. Intoa heiltä ei kuitenkaan puutu, mikä on mainio lähtökohta. He opettelevat vielä ihan kaikkea alkaen potkaisemisesta ja juoksemisesta pallon syöttämiseen tai kentällä sijoittumiseen. Siinä sählätessä syntyy kuitenkin rutosti maaleja ja useimmilla pelaajilla tuntuu olevan hauskaa. En ainakaan nähnyt kenenkään alkavan itkeä kesken pelin.

Erään nettisivun mukaan kuusivuotiaat opettelevat vielä liikunnallista yleistaitavuutta ja kehon hallitsemista tasapainoa ja suunnanmuutosta vaativissa tilanteissa. Vasta seitsemänvuotiaat alkavat opetella lajikohtaisia taitoja. Kuusivuotiaiden jalkapalloilun on siis vielä lupa ollakin melkoista sähläystä. Kaikki aloittavat joskus.

Lasten taidoissa voi kuitenkin olla yksilöllisiä eroja. Oma tyttäreni osallistui kuusivuotiaana mökkipaikkakunnan Hippokisojen 60 metrin juoksuun. Hän oli vähintään kymmenen senttiä lyhempi kaikkia muita saman ikäisiä juoksijoita, eikä ollut koskaan kokeillut juoksukilpailua. Silti hän voitti kilpailun isolla marginaalilla. Hänellä oli kirkkaana mielessä kilpailun tarkoitus: juosta maaliin, ja tavoite: maalissa odottava isä. Siinä vaiheessa korvien väli, ei koko tai tekniikka, ratkaisi kisan.

Korvien väli on sikälikin tärkeä, että ainakin tuossa vaiheessa urheilun on oltava hauskaa. Uskon, että valmentajat tekivät viisaasti, kun antoivat kuusivuotiaiden rauhassa leikkiä hiekkaleikkejä vaihtoa odotellessa. Kentän toisella puolella vanhemmat supisivat siitä, että poikien pitäisi seurata peliä eikä leikkiä. Vanhemmatko sen ilon pilaavat, kun odottavat kullanmuruiltaan liikaa? Ei kai ole tarkoitus, että liikunnan ilo häviää ja koko liikkuminen lakkaa? Tai että aktiiviurheilijoina pysyvillä liikunnan ilo vaihtuu pelkkään voiton hurmaan?

Niitä taitojakin on silti opeteltava, ja lapsena ne on helppo oppia. Pikkufutaajatkin treenaavat jo ihan tosissaan, kaksi kertaa viikossa. Toivottavasti heillä on treeneissä joka kerta hauskaa.  

Minä en opetellut lajitaitoja ala-asteikäisenä, joten niitä on opeteltava nyt. Itse haen kuitenkin nykyisin ensisijaisesti sitä iloa. Liikunnan pitää olla mukavaa ja jollain tavalla motivoivaa. Väkisin hampaat irvessä en tahtoisi liikkua. Onneksi oma opettelu ja sählääminen jaksaa vielä toistaiseksi naurattaa.

Aivojen armoilla

Jyväskylän yliopistossa tehty tutkimus antoi viitteitä siitä, että liikunta vaikuttaa aivojen rakenteeseen.

Ei mikään yllätys minulle, joka yritän kiusata keski-ikäisiä aivojani opettelemalla liikkumaan. Aivoparkani, niiden tumakkeet olivat kaikessa rauhassa urautuneet varsin liikkumattomaan elämään. 

Jyväskyläläisten tutkimuksessa oli mukana kymmenen identtistä kaksosparia. Kaksosista toinen oli harrastanut liikuntaa viimeisten kolmen vuoden aikana, ja toinen ei. Vaikka identtisillä kaksosilla aivojen rakenne on oikeastaan täsmälleen samanlainen, magneettikuvauksella havaittiin selviä eroja kaksosparien aivoissa. Aivojen rakenne-erojen katsottiin johtuvan liikunnallisten kaksosten harrastamasta liikunnasta.   

Eroja havaittiin kahdella aivoalueella, tahdonalaisten liikkeiden säätelyyn osallistuvassa syvemmässä aivotumakkeessa, sekä toiminnan ohjaukseen osallistuvalla etuaivokuoren alueella. Liikunnallisten kaksosten aivoissa oli yksinkertaisesti enemmän harmaata ainetta. Suuremmat aivot siis, päättelisi maallikko. Juuri tuo liikkeiden säätely ja ohjaus olisi tutkimuksen mukaan siis paremmin kehittynyt niillä, jotka ovat sitä harjoitelleet.  

Tutkittavat olivat iältään 32–36-vuotiaita. Siihen ikään mennessä siis ainakin aivot olivat joko muokkautuneet liikunnallisiksi tai sitten eivät.

Kuulostaa oikeastaan melko masentavalta. Olenkohan jo toivoton tapaus? Jospa aivoni ovat jo jumittuneet täysin liikkumattomiksi ja oppimattomiksi?

Aivojen muovautuvuudesta ja kyvystä kasvattaa uusia neuroneita on onneksi jonkin verran näyttöä. Jään odottelemaan tutkimusta, jossa tutkitaan sohvaperunoiden aivojen kehitystä liikuntaa aloittaessa. Toivon vähän, että aivoni olisivat viimeisen vuoden aikana kuitenkin jo sen verran kehittyneet, etten enää kelpaisi siihen koehenkilöksi.

Tutkimuksen alkuperäisviite

Tehkää sitä, mikä on vaikeaa

Kun olen käynyt vesijuoksemassa, olen aikani kuluksi seuraillut uimatreenaajien puuhia viereisessä altaassa. Se on oikein opettavaista minulle, jolla ei oikeastaan koskaan ole ollut mitään tekemistä minkäänlaisen urheiluvalmennuksen kanssa. Lempiuimaopettajani on nuori mies, jolla on mukava hymy ja huomattavia pedagogisia valmiuksia. Hän tähdentää valmennettavilleen, että pitää aina keskittyä siihen, mikä on vaikeaa. Minä kuuntelen korvat hörössä ohi juostessani. ”Ette te opi, jos koko ajan teette sitä, mikä on teille helppoa. Miettikää, mikä tuntuu vaikealta, ja keskittykää siihen."

Itse olen viime aikoina saanut ensimmäisiä kertoja elämässäni ohjausta urheilussa, jos ei koulun liikuntatunteja lasketa mukaan. Liikuntatunneilla ei kyllä kukaan katsonut vierestä, missä asennossa raajani tai kroppani ovat. Viime viikolla kahden vuorokauden sisällä peräti kolme eri miestä eri yhteyksissä huolehti, että asentoni ja liikkeeni ovat oikeat. Aika hienoa, mutta omalla tavallaan haastavaa.

Äkkiä pitääkin osata ottaa vastaan palautetta asiasta, joka ei ole kiinnostanut ketään ehkä koskaan. Asiasta, joka on vaikeaa, ja jota en osaa. Pitää keskittyä siis juuri siihen, mikä on vaikeaa. Työssäni palautteen antaminen ja vastaanottaminen on elinehto ja välttämättömyys. Ymmärrän siis onneksi palautteen merkityksen ja sen, että sen avulla voi kehittyä.

Hassua on se, että nyt yhtenä kehittämiskohteena on käveleminen, jonka äitini mukaan opin 11 kuukauden iässä. Vielä niitä bodaus- ja jumppaliikkeitä toisen ohjeiden mukaan tekisikin, mutta se turhauttaa ja ottaa itsetunnolle, etten osaa edes kävellä. Kipu jalassa uusien harjoitusten myötä ja jokaisella juoksuyrityksellä vielä lisää epätoivoa. Hirvittää, miten juoksemiselle käy, jos joskus pääsen siihen asti. Olen nimittäin ajatellut, että jos olisin joutunut juoksua aloittaessa opettelemaan jonkin uuden juoksuasennon tai -tyylin, olisi koko homma melko varmasti jäänyt siihen.

Saattaa olla, että tämä kävelemään opettelu on minulle terveellistä. Edellyttäen tietysti, että myös joskus opin oikean kävelyasennon ja kipu lakkaa joko siitä tai jostain muusta syystä. Hiukan olen jo tympääntynyt samojen harjoitusten tekoon ja hitaaseen etenemiseen. Samalla ymmärrän, että tämä on niin vaikeaa, ettei tässä kovin nopeasti oteta suuria harppauksia. Huomaan, että tunnen varpaideni olevan sisäänpäin, kun ne todellisuudessa ovat suorassa. Tarvitaan siis aikaa, ja halua ja voimia tehdä juuri sitä, mikä on kaikkein vaikeinta.

Taas yksi työtoverini lohdutti minua. Juoksukoulussa, jossa hän käy, oli kuulemma käyty läpi jokaisen juoksukoululaisen juoksutekniikkaa. Kaikilta löytyi noin viisi asiaa, joita voisi juoksuasennossa ja -tekniikassa parantaa. Jokaista asiaa treenataan vähintään kuukausi. Ei ole helppoa kellään. Ainakin voin ajatella, että jotain treenattavaa on joka tapauksessa edessä myös juoksussa, kun ja jos.

Kaikkein eniten lohdutti kuitenkin vanha ystäväni, jota tapasin pitkästä aikaa. Kävelemään opettelu nelikymppisenä ei nimittäin olekaan pahinta, mitä voi sattua. Ystäväni käy hierojalla, joka opettaa häntä hengittämään.

Aion tästedes välttää hierojia.

Sisäinen urheilija testaa: jooga

Jumppaohjaaja oli myöhässä, ja ehdimme juuri IT-puolen tutun kanssa aloittaa sen päivittelemisen, kun sisään purjehti timmissä kunnossa oleva nuorehko mies matto kainalossaan.

Mies esitteli itsensä, kertoi vakituisen jumppaohjaajamme olevan sairaana, ja kysyi, sopiko meille, että hän pitäisi meille joogatunnin tavallisen kehonhallintajumppamme sijasta. Sopihan se meille, tai ei kai siinä kukaan olisi voinut alkaa vastaankaan väittämään.

Toistan ehkä itseäni, jos sanon, ettei jooga(kaan) ole koskaan ollut liikuntalajina sydäntäni lähellä. Väitän kuitenkin, että se on ollut ehkä vielä astetta kauempana kuin fyysiset jumpat ja voimistelut. Joogan taustaan kun liittyy niin voimakkaasti itämainen uskonnollinen maailma. Nyt joogaa kuitenkin oli suorastaan pakko kokeilla, kun ei oikein ollut kanttia marssia uloskaan ystävällisen joogaohjaajan hoteista.

Mies kysyi, saisiko pitää tunnin englanniksi, ja me nyökyttelimme. Intialaisella aksentilla hän alkoi sitten kertoa, että tarkoituksena on ensin äännellä, sitten tehdä liikkeitä ja lopuksi hengittää. Niin minä ainakin ymmärsin tuntimme ohjelman.

Ohjaaja pyysi meitä ensin seuraamaan, mitä hän teki, ja yrittämään vasta sitten perässä. Hän kysyi etukäteen, oliko joku meistä harrastanut joogaa aiemmin tai tehnyt joitain liikkeitä, joita hän näytti. Ihan kaikkein pahimpaan solmuun hän ei onneksi meitä yrittänyt vääntää, ja joogatunnin liikesarjoihin perustuva osuus vaikuttikin oikein hyvältä. Hän kävi myös korjailemassa liikkeitämme ja ohjaamassa tarvittaessa vierestä. Yhdessä liikkeessä tasapainoni ei oikein riittänyt, ja ohjaaja lohdutti heti ”It’s all right, it happens.” Toisen liikkeen osan saatan ottaa omaan venyttelyohjelmaani pohjevenytykseksi, se tuntui sen verran mukavalta.

Tunnin ääntelyosiot OMMM-hokemineen, sisäisen liekin kuvittelemiset ja hengitysharjoitukset eivät sen sijaan minuun oikein iskeneet. Om’ia en suustani lasketellut, kun en edes tiedä, kuka se on. Hengityksessä olin joka kerta ehtinyt jo vetää henkeä sisään, kun ohjaaja edelleen kehotteli meitä hengittämään ulos. En ole oikein sisäistänyt, mitä väliä sillä on, missä kohtaa hengittää.

Aika yllättävää oli se, että koko tunti oli jotenkin haudanvakava. Tosissammehan me tietysti yritimme asentoja ottaa, mutta minua hihitytti sisäisesti paljon enemmän kuin uskalsin ääneen naureskella. Tietenkään sinne ei oltu tultu tyhjää nauramaan eikä hymyilemään, mutta hiukan enemmän olisin kaivannut kannustavaa hymyä kuin sanallista lohduttelua.

Juokseminen taitaisi minulta jäädä, jos siinä hengityksen pitäisi osua jollekin tietylle säärennostolle. Onneksi jooga ei sentään ole välttämätöntä eikä pakollista juoksijalle. Minulla on ikävä vakituista jumppaohjaajaamme.

Uusi diagnoosi

”Mistä ihmeestä sä olet saanut päähäsi, että sen varpaan pitää olla ylhäällä?” fysioterapeutti ihmetteli, kun näytin hänelle, miten olin tehnyt viimeksi saamiani harjoitteita. ”Eihän siinä ollut kuin tarkoitus ensin hakea se tyvinivelen kontakti ja sitten tehdä liike varvas alhaalla.”

Enemmän olisin ihmetellyt, jos olisin onnistunut kerralla oppimaan kolme viikkoa aiemmin saamani liikkeet. Kokonaisuuteen fysioterapeutti oli kuitenkin tyytyväinen, ja oli näkevinään edelleen kehitystä isovarpaan tyvinivelen alustakontaktissa. Liikkeetkin olivat varpaan väärästä asennosta huolimatta menneet muuten kohtuullisen oikein. Minä en vain millään käsitä, miten fysioterapeutti voi mukamas nähdä jotain kehitystä kolme viikkoa aiemmin käyneen asiakkaan yhdessä nivelessä, kun hänellä on välissä käynyt kymmeniä muita asiakkaita. Työkaveri ehdotti, että kyse on fysioterapeuttien ammattitaidosta saada asiakas puhumalla tuntemaan, että hänestä pidetään huolta. Saattoi onnistuakin.

Mielelläni tietysti uskoisin, että jotain kehitystä on oikeastikin tapahtunut. Saattaa olla, ettei jalka olekaan enää ihan yhtä usein kipeä kuin kolme viikkoa sitten. Ihan terve se ei toki vielä ole, mutta ehkä jotain kehitystä on tapahtunut. Olen pystynyt kohtalaisen täysipainoisesti harrastamaan pyöräilyä ja kuntosalia. Olen myös uskaltautunut hieman kävelemään, muutaman kilometrin kerrallaan. Viikonloppuna jopa juoksin kokonaisen kilometrin. En edes ala kuvailla siihen liittyneitä tunteita.

Fysioterapeutti kehotti minua tällä kertaa kävelemään käytävää pitkin edestakaisin. ”Otan nyt kyllä vähän omaan piikkiin, kun en tätä huomannut” hän harmitteli. Se oli oikean jalkani varpaiden asento. Asia sinänsä ei ollut minulle ollenkaan uusi. Olen jopa yrittänyt kiinnittää juostessani erityistä huomiota siihen, että jalkaterä osoittaisi kohtisuoraan eteenpäin. Mutta väkisinkin se harittaa hiukan oikealle.

Fysioterapeutti väänteli molempia sääriäni ja tuli siihen tulokseen, että vasen kääntyy oikealla tavalla, mutta oikeassa jalassa on heikko sisäkierto ja jalka on jäykkä. Diagnoosi meni siis tavallaan uusiksi, tai ainakin diagnooseja tuli lisää.

Sain taas harjoitteita kolmeksi viikoksi. Nyt minun pitää istua pöydällä niin, että jalat roikkuvat ilmassa, ja kääntää oikeaa jalkaa sisäänpäin. Vaikeus on siinä, ettei pelkkä nilkka saisi kääntyä, vaan koko säären pitäisi liikkua akselinsa ympäri noin viisi astetta. Lisäksi saan edelleen tehdä aiemmin oppimiani harjoitteita. Pääsin myös etenemään: varpaillenousuja tehdään tästä lähtien myös seisten oikealla jalalla.

Fysioterapeutti sanoi useaan kertaan, ettei suosittele minulle mitään pohjallisia. Vaiva on toiminnallinen, ja sitä yritetään hoitaa jalan toimintaa muuttamalla. Elän toivossa, että se onnistuu.