Ahaa-elämyksiä

Mitä enemmän luen, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, että olisinpa lukenut näitä jo viime syksynä. Viimeisellä lomaviikolla tavailin ruotsalaisen juoksijan ja maratonvoittajan Ingmarie Nilssonin kirjaa Juoksijan treeniopas ja suomalaisen valmentajan ja juoksijan Jari Hemmilän kirjaa Lentävä lähtö – kuntojuoksijan käsikirja, jotka nappasin kirjaston hyllystä. Suurimmat ahaa-elämykset tulivat Nilssonin kirjan äärellä, koska luin sen ensin.

Opin uutta ainakin seuraavista asioista:

Suunnitelmallisuus ja tavoitteet

Tavoitteisiin törmään uudelleen ja uudelleen. Nilssonin kirjassa aloitettiin tosi perusasioista: ”Mieti, miksi haluat harrastaa juoksua?” Hemmilä huomautti, että on olemassa harjoittelutavoitteita ja kilpailutavoitteita, mikä selvensi asiaa entisestään. Siinähän niitä tavoitteita oli hyvä mökkilaiturilla lumpeenkukkia katsellessa ja kuikkia kuunnellessa mietiskellä. Päädyin siihen, että tavoitteeni ei ole yksi puolimaraton. Ensinnäkin haluan kehittyä juoksijana ja toisekseen kokeilla kaikenlaista juoksuun liittyvää ja kenties ylittää hiukan rajojani. Kilpaileminen voi olla siinä mukava lisämauste, jossa todellakin ylitän niitä rajoja. Sisäisen urheilijan löytyminen ja aktiivisen liikkumisen vakiinnuttaminen elämäntavaksi on tietysti kaiken takana. Nilssonin kirja haastoi miettimään myös, millä aikavälillä tavoitteeseen on päästävä ja miten aion tavoitteeni saavuttaa. Toisaalla kirjassa huomautettiin, että tavoitteet kannattaa pilkkoa pieniin osiin, vaikkapa päivän, viikon ja kuukauden mittaisiksi. Jalkakremppa hidastaa nyt hiukan kisatavoitteiden asettelua ja harjoittelun konkretisoimista. Minähän haaveilin puolihulluudesta jo syyskuun lopussa, mutta taidan olla vielä liian viisas siihen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että sohvaperunaksi on liiankin helppo palata.

Nousujohteisuus ja kevyet viikot

Olen kuullut, että juoksuohjelman pitäisi olla toisaalta nousujohteinen ja toisaalta sisältää kevyempiä ja raskaampia jaksoja. Oikeastaan olen ihmetellyt jo pitkään, mitä tämä käytännössä pitää sisällään. Nyt sen vasta kuvittelen ymmärtäneeni Nilssonin kirjan esimerkkien avulla. Yksinkertaista: joka kolmas tai neljäs viikko saa olla kevyempi kuin muut ja silloin palaudutaan aiemmasta lisääntyneestä rasituksesta. Mutta mistäpä tuonkaan olisi pystymetsästä tulija tiennyt.

Harjoituspäiväkirja

Nilsson kehotti pitämään harjoituspäiväkirjaa. Olenhan minä työnantajan suosittamaan nettipalveluun merkkaillut treenejäni ja sieltä näkeekin mukavasti kertyneet kilometrit ja kulutetut kalorit, mutta harjoittelun fiiliksiä ja sisältöjä sinne ei saa. Lepopäivät ja niiden sisällötkin olisi Nilssonin mukaan hyvä kirjata. Vanha kunnon ruutuvihko alkoi kiehtoa. Pitänee kokeilla, saisinko joskus sellaista ylläpidettyä.

Kaiken yhdistäminen

Olen myös ihmetellyt ja pohdiskellut, miten kummassa ihminen voi ehtiä treenata tekniikkaa, liikkuvuutta, lihaksia ja sitä juoksemista sekä harrastaa arkiliikuntaa ja vielä levätäkin yhden viikon aikana. Nilssonin kirja antoi toivoa siitä, että näitä erilaisia treenejä voi yhdistää. Kirjassa oli myös hyviä käytännön vinkkejä tähän.

Virheet

Erityisen antoisa minulle juuri tällä hetkellä oli Nilssonin kirjan luku ”Järkevä harjoittelu, sairastaminen ja vammat”. Siinä kuvattiin tarkalleen, mitä tein kuukausi sitten väärin. Harjoittelua pitäisi järkevästi lisätä vain 10 prosentilla viikossa. Lenkkien pituutta ja tehoa ei myöskään milloinkaan pitäisi lisätä yhtä aikaa. Samaa vakuutteli Hemmilä. Minäpä lisäsin lenkkien pituutta, harjoittelun tehoa ja lihaskuntotreeniä kaikkia reippaasti samaan aikaan. Olen tehnyt samansuuntaisen liikkeen kerran ennenkin, ja silloin kipeytyivät polvet. En näköjään oppinut yhdellä kertaa. Pakko on ottaa viimein lusikka kauniiseen käteen ja uskoa oikeasti, että minulla on ikää ja olen edelleen varsin epäurheilullinen.  Eipä mitään, Nilssonin kirjassa käskettiinkin selvittää omat rajansa, ja sen olen ainakin nyt tehnyt.

Hemmilä muistutteli, että neljänkympin ohittaneen juoksijan tulee tunnustaa ikääntymisensä ja vähentää viikosta yksi treenipäivä jokaista kymmentä ikävuotta kohti. Minulle riittäisi siis enemmän kuin mainiosti tuo viisi treenipäivää, mitä olen suunnilleen toteuttanutkin. Tosin olen edelleen vähän epävarma siitä, miten työmatkapyöräily lasketaan mukaan treeniin. Joku aiemmin lukemistani kirjoista laski sen mukaan taustalla pyörivään arkiliikuntaan ja käsitteli treenaamista erikseen. Jossain toisessa kirjassa taas luettiin pyörälenkit mukaan harjoitteluun. Kummassakaan ei otettu kantaa pyöräilyn määriin tai rasittavuuteen, mikä minusta olisi melko oleellinen asia sen merkityksen määrittämisessä.

Hemmilän esimerkkiohjelmat olivat kylläkin harjoittelun maltillisen lisäämisen kannalta jossain määrin ristiriitaisia, koska niissä aloittelevan juoksijan viikkokilometrit lisääntyivät välillä kaksikin kymmentä prosenttia viikossa. Ohjelmia on näköjään helppo suoltaa, mutta todella sen oikean tason löytäminen ei olekaan yhtä helppoa.

Akillesjänne

 

Molemmista kirjoista löytyi aika hyvä diagnoosiehdokas omalle vaivalleni: akillesjänteen vieruskudoksen tulehtuminen eli paratendiniitti. Vaivan syynä voi olla liian nopea harjoittelun tehon ja määrän lisäys, liian hiekkainen juoksualusta ja entistä suurempi kuormitus pohkeille. Vaiva voi syntyä yhdenkin kovan rasituksen seurauksena. Kaikki täsmää. Nilssonin kirjassa neuvottiin hoidoksi eksentrinen pohjelihasharjoitus, jolla sainkin heti mukavasti oikean jalan pohjelihakseni kramppiin. Tehokas se kyllä oli: nyt en kiinnitä kipuun kantapään sivussa ollenkaan yhtä paljon huomiota kuin ennen. Sitä paitsi oli mukava päästä tekemään jotain mukamas konkreettisen hyödyllistä. Hemmilä puolestaan kehotteli niin vakuuttavasti odottamaan riittävän pitkään ennen juoksemisen aloittamista, että taidan vielä siirtää ensimmäistä juoksukokeilua.

Juoksua paperilla

Kun en ole voinut juosta, olen sen sijaan lukenut juoksemisesta. En ole – kumma kyllä – aikaisemmin ymmärtänyt lukea yhtään kirjaa, josta saisi jonkinlaisen kokonaiskuvan juoksuharrastuksesta. Siksipä nämä ensimmäiset lukukokemukset vetivät mukavasti yhteen kaikkea sirpaletietoa, jota olen saanut netistä ja toisilta juoksijoilta.

 

Kirsi Valasti: Naisen juoksukirja

Tämän kirjan löysin trainerystäväni Facebook-kaverin vinkistä, kun kyselin hyvää juoksulukemista. Selvästikin kuulun kirjan kohderyhmään, koska olen nainen ja yritän juosta. Tämän kirjan naisnäkökulma kuvasi lähinnä naisen hormonitoiminnan vaikutuksia juoksemiseen fyysisesti ja jossain määrin myös psyykkisesti ja sosiaalisesti. Sinänsä mielenkiintoista, vaikka kirjoittajan elämäntilanne ja siten kirjan painopiste olikin hiukan eri kuin omani. 

Sain kirjasta vahvistusta useille netistä ja tutuilta saamilleni käsityksille. Kirja oli varsin helppolukuinen, konkreettinen ja siinä oli hyviä käytännön esimerkkejä. Eniten minua kiinnostivat ohjeet lihaksiston ja juoksutekniikan treenaamiseen. Näistä oli kirjassa hyvät selostukset ja kuvat, joista on varmasti hyötyä, kun pääsen kokeilemaan liikkeitä käytännössä.  Kirjassa oli myös juoksuohjelmaesimerkkejä erilaisille juoksijoille. Eritasoisten juoksijoiden esittely helpotti ohjelmien vertailua ja niistä oli kohtalaisen yksinkertaista löytää oma tasonsa.  Sain tervetullutta vaihtelua internetin juoksuohjelmasuossa kahlaamiseen.

Terveysasioissa bongasin kirjasta pari epätarkkuutta, mikä herätti tietysti pieniä epäilyksiä myös niiden asioiden tarkkuudesta, joita en itse pystynyt arvioimaan. Mutta asia meni kyllä siitä huolimatta minuun täydestä ja kirja kannatti lukea.

Samuli Vasala: Juoksu

Tämän kirjan löysin kirjastosta, josta kävin haalimassa kaikki juoksukirjat, joita hyllyssä sattui sillä hetkellä olemaan.

Tämä kirja puolestaan oli varsin sukupuolineutraali. Kirja oli suunnattu aloittelevalle juoksijalle, joten olin juuri tämänkin opuksen kohderyhmää. Kirjan takakannen teksti koukutti lukemaan: ”Onnellinen juoksija asettaa itselleen selkeän tavoitteen, uskoo rohkeasti omaan unelmaansa, suunnittelee nerokkaan helpon harjoitusohjelman, nauttii niin juoksusta kuin hyvistä varusteista ja tekee juoksusta itselleen elämyksen.”

Selkeät tavoitteet ja nerokkaan helpot harjoitusohjelmat ovat koko ajan olleet minulla hakusessa, joten oli mielenkiintoista saada niistä uutta tietoa. Nautinto ja elämyksellisyys puolestaan kuuluvat minusta juoksemiseen itsestään selvästi, ja oli mukava saada tälle käsitykselle vahvistusta. 

Juoksun tavoitteellisuutta ja tavoitteellisuuden tarpeellisuutta alan vasta hiukan oivaltaa. Tavoitteiden asettamista vaikeuttaa se, etten ole vielä uskaltanut ajatella omaa juoksuharrastustani kovin pitkälle, vaikka muuten olenkin pitkän tähtäimen ihminen. Minulle kirjan parasta antia olikin luku tavoitteista ja niiden asettamisen tärkeydestä, mikä toivottavasti vei omaa ajatteluani hiukan eteenpäin. Toinen minulle tärkeä asia oli se, että kirjassa huomioitiin myös arkiliikunta osana harjoittelun kokonaisuutta.

Tämäkin kirja oli runsaine kuvineen ja lyhyine teksteineen helppolukuinen ja sisälsi myös lukuisia esimerkkejä ja vinkkejä. Hiukan irrallaan ainakin joidenkin lukijoiden todellisuudesta silti oltiin. Vaikka kirjassa todettiin, että juoksu on edullinen harrastus, jossa ei tarvita kalliita varusteita, siinä oletettiin silti, että esimerkiksi hieronta tai yksityisellä urheilulääkärillä ja fysioterapeutilla käynti voisivat kuulua jokaisen juoksijan säännöllisiin rutiineihin.

Mukavin yllätys kielifriikille oli ihan kirjan lopussa: juoksusanakirja, jossa oli käyty läpi useita hauskoja juoksutermejä.  Nyt ymmärrän, mistä oikeat juoksijat puhuvat.

- - - - - - - - - - - - -

Kirjastosta löytyi vielä kaksi muuta juoksukirjaa, joita toivottavasti ehdin lueskella loman viimeisellä viikolla marjastuksen lomassa. Saa nähdä, joko silloin pääsisin myös lenkille.

 

Jalan lepuutusta

Jalassani on ilmeisesti jonkinlainen jännetulehdus, jota hoidetaan, kuinka ollakaan, levolla ja tulehduskipulääkkeellä. Siitä ei siis mitään ihmeempää.

Lepo on kummallinen käsite, jonka luonne on minulle varsin epäselvä. Olen paljonkin pohtinut, mitä lepopäivä urheilusta oikein voisi pitää sisällään. Voiko silloin esimerkiksi pyöräillä töihin, kantaa kilometrin kauppakasseja tai käydä muuten vaan kävelyllä?

Kipeän raajan lepuuttaminen on tietysti astetta vakavampi juttu. Ei kannata tehdä mitään, mikä kipeyttää jalkaa lisää. Mutta entä kun jalka on aamulla ihan normaali, mutta kipeytyy ja turpoaa vasta iltaa kohti? Tai entä kun hyvät lomasuunnitelmat menisivät pieleen, jos ei voisi kävellä?

Onneksi olen sentään pystynyt kävelemään, ja jalka on pikkuhiljaa parantunut. Olen kuntouttanut sitä viimeksi kuluneina tiivisohjelmaisina päivinä useilla eri tavoilla: ryntäämällä pelastamaan liian hyvän kiipeilytaidon omaavaa kolmivuotiasta korkeasta liukumäestä, talsimalla vanhan Porvoon mukulakivikatuja, kiipeämällä rappusia Imatrankoskea katsomaan Imatran Valtionhotellin kohdalta, uiskentelemalla ainakin kolmessa eteläkarjalaisessa järvessä sekä harjoittamalla tasapainoa Olavinlinnan tornien hämärissä portaissa.   

Olen vannonut, että sisäistä yleisurheilijaani tai sisäistä pesäpalloilijaani en etsi. Se herättäisi aivan liiaksi traumoja. Kohta olisi kuitenkin aika etsiä väliaikaisesti muutamaksi päiväksi jotain juoksua korvaavaa liikuntaa. Saattaapa olla, että huomenissa pyöräilen sopivan matkan päähän jonnekin, jossa voisi tehdä jokusen vatsa- ja selkälihasliikkeen raittiissa ulkoilmassa.

Kilpailusiedätystä

Koska kilpaileminen tuntuu olevan minulle kovin vastenmielistä, päätin jatkaa siedätyshoitoa osallistumalla johonkin juoksukilpailuun heinäkuussa ja mielellään myös elokuussa ennen syyskuun puolimaratonia. Kisan valinnassa tärkeimpänä kriteerinä oli se, että siellä voi rauhassa juosta huonon ajan herättämättä kohtuutonta huomiota. Sopiva viiden kilometrin kilpailu löytyikin ystävän vinkistä torstai-illaksi 10.7.

Kisapäivänä olin ihmeissäni siitä, miten paljon juoksemisen ajatteleminen jännitti. Päivässä oli olevinaan muutakin jännitettävää, mutta loppujen lopuksi totesin hermoilun johtuvan juuri lähestyvästä juoksusta. Ehdin jo suurin piirtein päättää, että kisa oli viimeinen, johon koskaan aion ilmoittautua.  

Tällä kertaa sää oli paljon miellyttävämpi kuin ensimmäisessä hikisessä juoksukilpailussani. Lämpötila oli +19 astetta ja aurinko paistoi. Juoksureittiä kehuttiin etukäteen yhdeksi Suomen kauneimmista. Mene ja tiedä, mutta ihan varmasti se oli yksi Suomen pahanhajuisimmista: reitin yllä leijaili raikas lehmänlannan tuoksu. Myös lehmät itse laidunsivat reitin varrella.  

Minulla oli etukäteen tavoitteena alittaa suurimmat ajat, noin 38 minuuttia, joita vastaavassa tapahtumassa oli edellisvuosina juostu. Tarkoituksena oli tietenkin ottaa alku rauhallisesti ja kiristää kauniisti kohti loppua. Treenipäivät loppuivat kuitenkin hieman kesken, enkä ennen kisaa ehtinyt ottaa haltuun tuota tasaista vauhdin kiristämistä. Ehdinpä kuitenkin tajuta, mitä pitäisi opetella vastaisen varalle. 

Aloituksen rauhallisuus oli hiukan niin ja näin, vaikken toki ihan täyttä vauhtiani lähtenytkään. Panin merkille, että hengitys tuntui jo melko raskaalta ennen kahden kilometrin kohtaa. Vauhdista en tiedä, mutta syke kyllä kiristyi koko ajan loppua kohti, ja viimeisellä puolella kilometrillä oltiin jo aika lähellä maksimia. Totesin, että sykemittarin vilkuilu aiheutti näinkin lyhyellä matkalla oikeastaan liiaksi turhaa huolehtimista.

Lähdin juoksuun viimeisestä lähtökarsinasta ja käytännössä ihan viimeisenä kaikista juoksijoista. Kun aloin hieman kiihdyttää vauhtia, ohitin muutamia juoksijoita. Suurimman osan matkaa juoksin kymmenisen vuotta minua nuoremman naisen perässä. Viimeistä edellisellä suoralla nainen yht’äkkiä hyytyi, ja tein loistokkaan ohituksen suoraan valokuvaajan kameran edessä. Voitonriemuinen ilmeeni tallentui kuvaan.

Loppusuorasta en juuri muista mitään, mutta kuvittelen yrittäneeni kiristää vielä vauhtia, kun kuulin tyttären kannustushuudon.  Maaliin oli mukava päästä. Olo oli yllättävän hyvä jo melko lyhyen aikaa kisan jälkeen. En kyllä ole varma, saiko minulta mitään järkeviä vastauksia tai kommentteja. Muistan leijuneeni jossain ja kuunnelleeni palkintojenjakoa ja toisten jutustelua.

Leijunta johtui osittain siitä, että olin erittäin tyytyväinen aikaani, 31.01, joka alitti uskaliaimmatkin tavoitteeni. Kisan uuden reittiennätyksen teki SM-tason juoksija Aki Nummela ajalla 15.30. Tästä voi siis päätellä, että vastaan vähintäänkin kahta Aki Nummelaa, vai mitä?  

Varsinainen yllätys koitti aamulla, vaikka olihan se jo illalla ja yölläkin hieman varoitellut itsestään. Oikean jalan akillesjänne kipeytyi. Jälkiviisaana voi sanoa, että ainakin lämmittely oli todennäköisesti puutteellinen. Nyt ei auta kuin odotella, lepuutella ja jäähdytellä. Olisikohan kärsivällisyyttä mahdollista oppia?

Kauhukertomus

Seuraava tarina sisältää juoksun asiantuntijoille liian voimakasta materiaalia. Heikkohermoisimpia suositellaan lopettamaan lukeminen tähän. Tarinalla on kuitenkin tavallaan onnellinen loppu, tai parhaassa tapauksessa se on alku.

Juoksin ensimmäiset vakavasti otettavammat lenkkini lenkkareilla, jotka oli ostettu kymmenen vuotta aiemmin jonkin halpahallin alennusmyynnistä. Ihan hyvät lenkkarithan ne olivat, ehkä vähän puhkikävellyt jo, mutta ehjät ja mukavat. Ja kun koskaan ei tiedä, kauanko juoksua jaksaa harrastaa, niin ei sen takia ainakaan uusia kenkiä kannata ostaa. Ihan hyvin niillä juoksikin, aluksi. Sitten ne osoittautuivat liian pieniksi. Hyvä puoli asiassa on se, ettei osa varpaankynsistä vieläkään tarvitse kesälakkaa, koska ne ovat valmiiksi mustanpunertavat.

Kun vanhojen lenkkarien ahtaus kävi ilmeiseksi, aloin himoita poikani lenkkareita. Ne sattuivat olemaan osapuilleen sopivaa kokoa. Niillä oli oikein mukava juosta myös asfaltilla. Minulle selvisi, että vanhat omat lenkkarini taisivat ollakin jo todella linttaan astutut. Talvenselkä meni oikein hyvin pojan lenkkareilla. Mitäpä sitä vieläkään uusia ostamaan, ensimmäisinä kokeilevina kuukausina? Vähän hankalaa oli se, että joka kerta jouduin pyytämään luvan. Poika uhkaili jo vuokran perimisellä, ja kevättä kohti hän alkoi itsekin tarvita lenkkareita. Paitsi intressiristiriitoja niiden käytöstä, ongelmaksi tuli se, että lenkkarit alkoivat hangata. Ne eivät enää olleetkaan vain minun jalkojani varten, kun niitä käytti joku muukin.  

Kevään korvalla luovutin, ja päätin ostaa omat lenkkarit. Kävin oikein testauttamassa jalkani, kun sopiva testauspaikka urheilukaupassa osui kohdalle. Minulla on kuulemma täydellinen neutraali juoksijan jalka. Kuka olisi uskonut? Mutta kun tietää liikaa, onkin yhtäkkiä vaikeaa ostaa lenkkareita. Ne eivät saa olla liian löysät ja niiden pitää olla neutraalit ja niillä pitää voida juosta yli kymmenen kilometrin lenkkejä ja... Niin, eivätkä ne valitettavasti voi olla ihan älyttömän kalliit. Piti kiertää useampi urheilukauppa. Loppujen lopuksi kävi niin, että Halpa Urheilukauppa antoi ystävällisen ja osaavan myyjän palvelua ja ISO Urheilukauppa myi minulle lenkkarit nettikaupastaan.

Olisi tämän varmaan helpomminkin voinut tehdä, tai ainakin aikaisemmin. Mutta mistä sitä olisi voinut tietää, jatkanko ensimmäisen kuukauden jälkeen? Voi olla, että ilman noita kaksia kauhulenkkareita, joilla aloitin, en olisi päässyt alkuun ollenkaan.

Lomakuulumisia

Kesäloma, mikä mainio aika juosta. Joku kuulemma voi ajatella niinkin, että tiivis juoksutreeni voi pilata kesäloman. Toistaiseksi olen itse ajatellut päinvastoin. Nyt on aikaa paitsi leppoisaan kotitouhuiluun ja pieneen reissaamiseen, myös treenin tehostamiseen.

Päätin ehtiä lomalla juosta neljä tai viisi kertaa viikossa, treenata ainakin kerran viikossa lihaksia ja pyörittää hyppynarua. Juoksuista kahdella kerralla pitäisi harjoittaa vauhtikestävyyttä. Ahnehdin myös hiukan lisää pituutta lenkeille, ainakin sille niin sanotulle pitkälle.

Ehdin aloittaa treenin tehostamisen jo viikkoa ennen lomaa, kun iltamenot alkoivat hellittää. Niinpä tässä ensimmäisen lomaviikon puolessa välissä on mieleen tullut jo kehonhuoltokin.

Edellisen kerran, kun yritin lisätä lihaskuntotreeniä ja vauhtikestävyystreeniä yhtä aikaa, polvet ilmoittivat, ettei se niin vain käy. Netin ”juoksijan polvi” -sivut ja niiden vinkit tulivat tutuiksi. Onneksi kyse ei ollut mistään pitkällisemmästä, ja pääsin eteenpäin hiukan itselleni (lue: iälleni ja olemattomalle urheilutaustalleni) sopivammilla treenimäärillä.

Niinpä olen nyt ollut varuillani kaikkien nivelten kestävyyden suhteen ja yrittänyt muutenkin kuulostella, osoittaisiko kroppa erityisiä väsymyksen merkkejä. En ole osannut päättää, kummasta kehonhuollosta pidän enemmän, nukkumisesta vai syömisestä. Unesta on kuitenkin viime aikoina ollut puutetta, joten se on tällä kertaa kehonhuoltolistalla ensimmäisenä. Edes viereisen huoneen jalkapallokatsomo ei ole häirinnyt untani, jos vain ehdin ajoissa nukkumaan. Riittävän ravinnon saatavuutta haittaa hiukan se, etten ole lomalla oikeutettu mainioon työpaikkalounaaseeni, vaan lähes täysin omien kokkausteni varassa. Lomalla kokkaamiseen on onneksi kuitenkin aikaa.

Venyttelyyn olen kiinnittänyt aktiivista huomiota, tutkaillut jopa lukuisia YouTube -videoita, mutta kuitenkin päätynyt pääasiassa tekemään tuttuja liikkeitä, jotka luulen jotenkuten oppineeni. Pari päivää sitten kävimme tyttären kanssa uimahallissa, jossa oli hyvät hierontasuihkut. Hieronta teki totisesti terää jumittuneelle selälle ja tyttären yllytys kylmäaltaaseen sai loputkin hermosolut hereille.

Ihan parasta kehonhuoltoa oli kuitenkin se, kun tein jotain venytystä selinmakuulla ja ähisin kai jotenkin normaalista poikkeavalla tavalla. Sain kimppuuni kaksi huolestunutta kania, jotka hyökkäsivät nuolemaan naamaani. Siitä seurannut kikatuskohtaus rentoutti loppuviikoksi.