Pyörällä liikkeelle

Hiihtoloman jälkeen tiet olivat sulaneet sen verran, että oli mahdollista aloittaa pyöräkausi. Lisäksi minusta tuntui, että jotain kestävyysliikuntaa oli pakko päästä tekemään. Ja polkupyöräilyhän mainitaan aina, kun puhutaan juoksemisen korvaamisesta jollain muulla liikunnalla. 

Niinpä vain pyörän selkään ja maanantaiaamuna töihin. Mustarastas lauloi, vaikka oli vielä pimeää. 

Ennen aina työmatkapyöräilyn aloittaminen talven jälkeen oli merkkitapaus. Se otti myös voimille jopa niin paljon, että piti varautua aloittamaan pyöräily loppuviikosta, jotta pääsisi viikonlopuksi lepäämään. 



Tällä kertaa en uskonut pienen pyörämatkan ottavan erityisemmin voimille. Kävin edellisenä päivänä testaamassa vähän työmatkaa lyhempää lenkkiä, ja kaikki meni hyvin. Olinkin hiukan hämmästynyt, kun tuttu jalkakipu hiipi esiin ensimmäisenä työmatkapyöräilypäivänä hiukan ennen lounastaukoa. Päätin kuitenkin, etten luovuta. Lopputulos neljän pyöräpäivän jälkeen oli, etten taaskaan tiedä, kestääkö jalkani pyöräilyä, ja minkä määrän. Iltaisin jalka oli yleensä melko hyvä, mutta kipuili ajoittain päiväsaikaan. Ehkä on myönnettävä, että pyöräily vaikutti kuitenkin siihen negatiivisesti. Koska nyt lauantaiaamuna jalka on melko hyvä yhden lepopäivän jälkeen, jään toivossa odottelemaan, että se kestäisi pari pyöräpäivää viikossa. Useimmiten nimittäin pyöräilen vain 1-3 päivänä viikossa, koska teen vähintään yhden päivän etätöitä ja palaveeraan välillä työpaikan ulkopuolella. Edustavampien ulkovaatteiden ja -kenkien raahaaminen pyöräpäivinä mukana  olisi liian hankalaa. 

Toisena pyöräpäivänä keksin, että minun kannattaa yrittää saavuttaa samanlainen jalan, säären ja reiden hallinta pyöräillessä kuin kyykkyharjoituksissa. Yritin siis varoa, ettei polvi kääntyisi liiaksi sisään päin. En tiedä, sainko asennon oikeaksi tai auttoiko se jotain, mutta toivon niin. 




Kaiken kaikkiaan olin vähän yllättynyt, miten rankkaa pyöräilyn aloittaminen kuitenkin oli. Olen aavistellutkin, että kestävyysliikunnan rajoittuminen useimmiten vain yhteen vesijuoksukertaan viikossa ei tee kovin hyvää kunnolle. Tiistaina olin melko väsynyt. Unista ja riittävästä ravinnosta huolehtiminen auttoi kuitenkin jaksamaan viikon loppuun ja ylläpitämään iloa ensi viikon parista pyöräilypäivästä. Jospa jalka kestää ja mustarastas taas laulaa. 

Skorpioni

Body control -jumpassa yksi vakioliikkeistämme on skorpioni. Tämäkin on kuulemma skorpioni, mutta onneksi meidän liikkeemme on helpompi.

Skorpionissa ollaan makuulla mahallaan ja kädet ovat suunnilleen hartioiden kohdalla kämmenet lattiaa vasten. Sitten koukistetaan toinen polvi, jolloin jalka ilmeisesti kuvaa skorpionin pistintä. Koukistetun jalan varpaita viedään vartalon yli kohti vastakkaisen käden sormia, jolloin ollaan varsin hankalassa asennossa, mutta liike avaa selkää ja lantiota.

Skorpioniasennossa muistan joka kerta ensimmäisen ja ainoan matkani Afrikkaan Ambomaalle. Olin siellä kolme kuukautta opiskelujeni loppuvaiheessa oman alani harjoittelussa. Torakat, liskot, tuhatjalkaiset ja kookkaat hämähäkit olivat tuttuja asuinkumppaneita.

Skorpioneista meitä harjoittelijoita varoiteltiin ahkerasti, mutta emme olleet nähneet ainuttakaan. Kengät piti muistaa tarkistaa aina aamuisin, ettei niihin vain olisi kömpinyt skorpioni, joka pistäisi pahaa-aavistamatonta kenkijen pukijaa. Kerran metsästimme skorpioneja yhden illan erään talon pihamaalla ihan vain nähdäksemme niitä, mutta emme löytäneet yhtään.

Kunnes sitten eräänä iltana kämppäkaverini huusi nimeäni. "Täällä työhuoneen lattialla on SKORPIONI!" Ryntäsin työhuoneeseen. Kämppikseni istui työtuolilla jalat ylhäällä ja osoitti skorpionia. Se oli vain vajaan neljän sentin mittainen ja tuskin erottui lattian muovimatosta. "Tapa se", kämppikseni kehotti käheästi. Ryntäsin pois työhuoneesta hokien mielessäni "miten skorpioni tapetaan, miten skorpioni tapetaan". Ensimmäinen ase, jonka keksin, oli pullollinen Doom-merkkistä hyönteismyrkkyä, ja pullo kädessäni juoksin takaisin työhuoneeseen. Skorpioni oli paikoillaan, häntä pystyssä kuin konsanaan jumppaajan jalka. "Älä ruiskuta sitä, se voi mennä piiloon" neuvoi kämppikseni, yhä jalat tuolilla. Adrenaliini virtasi aivoissani ja terävöitti älykkyyteni äärimmilleen: koska myrkkyä ei voinut käyttää, ainoa ase oli kädessäni oleva pullo. Skorpionin tuomioksi koitui Doom-hyönteismyrkkupullo, jolla mojautin sen kuoliaaksi. Episodi päättyi uhrin liimaamiseen tuolloin ahkerassa käytössä olleen päiväkirjan lehdelle.

Nykyinen skorpionijumppa ei ole yhtä jännää.

  

Ulkoilua vailla jalkoja

Otsikkoni on tällä kertaa hiukan harhaan johtava. Tottakai minulla on jalat, ja pystyn niitä käyttämäänkin. En siis anna vinkkejä pyörätuolin käyttäjille. 

Pari postausta sitten pohdin, miten hiihtolomaa voisi viettää ulkoillen, jos ei pysty hiihtämään, kävelemään tai juoksemaan. Hiihtolomani oli oikein mukava, vaikka minun pitikin käyttää mielikuvitusta, jotta pääsin nauttimaan ulkoilmasta.  

Seuraavassa on lista keksimistäni ulkoaktiviteeteista.

1. Makkaranpaistoretki Luukin ulkoilualueelle. 


Tavoitteena oli kävellä mahdollisimman vähän ja paistaa makkaroita ja vaahtokarkkeja. Pääsimme autolla Vihdintietä pitkin puolen kilometrin päähän Halkolammen nuotiopaikasta. Puoli kilometriä oli jalalleni riittävä kävelymatka. Aurinko paistoi ja kaksi setää oli juuri lopettelemassa makkaranpaistoaan nuotiopaikalla, joten pääsimme valmiille tulille. Lapset (oma ja lainalapsi) pitivät hyvin huolen omasta liikunnastaan laskemalla mäkeä ja  
juoksentelemalla järven jäällä. He laittoivat myös itse ruokansa, ei tarvinnut kuin antaa käteen makkaratikku. Mainio hiihtoloma-aktiviteetti. 

2. Rollaattoritreeni

Säästä toista jalkaa ja käytä toista, oli periaatteeni tässä treenissä. Lainasin tyttäreni kanssa äitini ulkorollaattoria, jota äitini on käyttänyt kauppakassinaan jo monta vuotta, vaikkei hänellä olekaan liikkumisongelmia. Otimme rollaattoriretkeilyn ihan liikunnan kannalta. Se olikin hyvä asenne, sillä rollaattori oli yllättävän raskas 26,5 kg:n lisäpainolla varustettuna lumikelissä. Meillä meni 3,5 kilometrin lenkkiin 45 minuuttia ja silti olin yltä päältä hiessä. Erinomainen liikuntamuoto. 


3. Potkukelkkailu

Potkukelkkailussa periaate oli sama kuin rollaattorissa. Minun tapauksessani seisoin kipeällä jalalla ja potkin terveellä. Kelkalla teimme vain lyhyen lepopäivälenkin, nimen omaan ulkoilun takia. Jalka kesti samana päivänä vielä toisenkin pienen sukulaisvierailun potkurilla. Takaisin potkuria piti tosin kantaa suurin osa matkasta, koska oli alkanut sataa ja hiekoitushiekka oli tullut näkyviin.  

4. Lumiukon rakennus

Lapsuuden touhut on joskus hyvä palauttaa mieleen. Lumiukkoa rakentaessa sai mukavasti raitista ilmaa, mutta joutui liikkumaan minimaalisen vähän. Lumiukon rakentaminen ei ole välineurheilua: maksullisista tarvikkeista tarvitaan ainoastaan porkkana, muut välineet on talvisaikaan löydettävissä ulkoa. 


Tämän kaltaisissa ulkoaktiviteeteissa on tietysti hyötyä, jos lähipiirissä on tietyn ikäisiä lapsia tai vanhuksia. Lapsista saa hyvän alibin erityisesti lumiveistoharrastukseen. Vanhuksilta puolestaan saa lainaan välineistöä, jota ei välttämättä itse ole tullut hankkineeksi. Lapsia tai vanhuksia ei kuitenkaan tarvitse olla omasta takaa. Eräs minulle tärkeä ihminen sanoi kerran, että silloin huomaa kotiutuneensa uudelle paikkakunnalle, kun on saanut lapsikavereita ja mummokavereita. Kannattaa siis aina pitää huolta, että omaa molempia. ("Jos ei sulla omaa mummoa ois, sulle mummo naapurista löytyä vois.") 

Kosteita mietteitä

Kelan pääjohtaja Liisa Hyssälä on laihtunut 26 kiloa ja alkanut harrastaa säännöllistä liikuntaa. Hän totesi Viva-lehden haastattelussa, että aloitti aikanaan liikunnan vesijuoksusta. Sitten hän katseli altaassa ympärilleen ja ymmärsi, että vesijuoksijat ovat yhtä ylipainoisia kuin hän itse. Hänen johtopäätöksensä tästä oli, ettei vesijuoksu laihduta riittävästi. Hän aloitti lisäksi sauvakävelyn.

Minun suuntautumiseni vesijuoksuun on ollut pakon sanelemaa. Vesijuoksua jalkani kestää kohtuullisesti, ja se lieneekin lähin mahdollinen juoksua muistuttava laji. Lisäksi uimahalli on melko lähellä ja kynnys vesiurheiluun on minulle matala, koska olen aina pitänyt uimisesta.

Vesijuoksu voi Liisa Hyssälän kokemuksesta huolimatta kuulemma olla yhtä hyvää treeniä kuin juokseminen.Viimeisimmät vesitreenini ovat kestäneet noin tunnin. Pari kertaa olen tehnyt intervallitreeniäkin Veteraanijuoksijan aiempien oikeaa juoksemista koskeneiden neuvojen mukaan: neljä neljän minuutin vetoa ja välissä neljän minuutin palautus. Minuutteja seuraillessa aika altaassa tuntuu kuluvan nopeammin.

Kysymyksiäkin on. Minulla ei ole aavistustakaan, miten sykkeeni käyttäytyy altaassa. Syke on kuulemma vedessä 10-15 pykälää matalampi kuin juostessa, mutta on vaikea arvioida, millainen se milläkin vesijuoksuvauhdilla on. Tekniikkaa olen koettanut lueskella netistä ja pohtia juostessani, mutta totuushan on, että en koskaan saa ensimmäisellä kerralla mitään urheiluliikettä tehtyä oikein. Myös kehon väsymistä on hankala arvioida. Vedessä on niin kevyt juosta. Pitkän treenin jälkeen olen kuitenkin ihan jäykkä ja jäässä ja kotiin päästyä huomaan, että väsyttää. Vettäkin menee helposti puoli litraa treenin jälkeen. 

Tästä blogista löysin hiukan hyviä vesijuoksuvinkkejä. Sain vahvistusta sille, että pelkkä vesijuoksu voisi paitsi auttaa kunnon ylläpitämisessä, jopa parantaa juoksuennätyksiä. Blogissa oli myös treenivinkkejä kestävyysjuoksijoille. Vesijuoksussa voi tosiaankin tehdä intervallit ja pitkät lenkit samoin kuin kuivalla maalla juostessa. Tärkeää on hyvä ja ryhdikäs juoksuasento sekä hyvä keskivartalon hallinta. Alku- ja loppuverryttelyt on muistettava, samoin niska-hartiaseudun liikkuvuudesta huolehtiminen. Itsekin huomasin, että ylävartalon venyttely jäi viimeisimmän vesijuoksun jälkeen retuperälle. Vammojen kanssa on syytä olla varovainen ja huolehtia niiden riittävästä paranemisesta myös ennen vesijuoksutreeniä. Vähän tuntuu siltä, että jalkaani on vielä tämänkin kanssa kuulosteltava.   

Hyvistäkin nettivinkeistä huolimatta vesijuoksutreenin kokonaisuus olisi tärkeä saada hanskaan. Sen opin viime kesänä juoksukirjoja lukiessani. Taidan seuraavaksi mennä kirjastoon lainaamaan jonkin vesijuoksukirjan.

Netistä löytyi myös tieto, että vesijuoksu on MM- ja SM-laji. Minä kaahasin altaassa viimeksi jo kaikkien muiden vesijuoksijoiden ohi. Kisaamaanhan tässä kohta pitäisi päästä.  







 

Toiminnallista treeniä

Menin fysioterapeutille valittamaan, ettei pohjallisestani ole mitään hyötyä. Fysioterapeutti sanoi, ettei se kovin tehokas pohjallinen olekaan. "Kun sinulla on niin selvästi toiminnallinen vaiva, että sitä kannattaa hoitaa treenaamalla." 

Valitin edelleen, ettei treenaaminenkaan ole auttanut, vaikka olen tehnyt viimeisimmät lonkkaa vahvistavat liikkeet tosi tunnollisesti. "Pitäisi siis keksiä, mikä sitä kipua ylläpitää", totesti fysioterapeutti, kun valitin jalan taas kipeytyneen.  Viimeisin kipeytyminen tuli heti täydellisen lepopäivän jälkeen. Ei fysioterapeuttikaan alkanut arvailla syytä, vaan käski minut pitkälleni pöydälle. 

"Käsitellään nyt tämä, ei se haittaakaan" hän sanoi. Meinasin väittää vastaan, kun muistin edellisen kerran mustelmat. "Suuntaa ajatukset talvilomaan", hän sanoi. Sitten hän paineli ja kiskoi kantapäätäni. Ei se onneksi paljoa sattunut, jos ei auttanutkaan. "Kyllä tämä kipu selvästi täällä tibialis posterior -jänteessä on" hän sanoi. Olin samaa mieltä, ihan oikean kohdan hän on bongannut. Tehokas hoito vain vielä puuttuu. Jännettä voisi kuulemma yrittää hieroa jääpalalla, se voisi vähentää tulehdusta ja kipua. Jää kyllä auttoi silloin viime kesänä, kun jalka oli juuri kipeytynyt, mutta nyt sen käyttö tuntuu vain oireenmukaiselta hoidolta. 

Sitten pääsimme puhumaan harjoittelusta. Fysioterapeutti sanoi, että kuluneiden viiden viikon treenaamisella on vahvistettu lihaksia. Seuraavaksi tehdään kyykkytreeniä, joka on askel toiminnallisempaan suuntaan. 

Treenasimme peilin edessä. Fysioterapeutti ohjasi jalkani asentoa. Hän yritti opettaa minut ymmärtämään, miten jalan holvikaari, sääri ja reisi ovat oikeassa linjassa ja työskentelevät oikein. Kyykistyin tottelevaisesti. "Nyt keskity holvikaareen!" "Nyt holvikaareen ja reiteen!" "Nyt reiteen ja sääreen!" Välillä meni hyvin ja välillä huonosti. Itse en juuri oikeasti huomannut, mihin milloinkin keskityin. Sain siitä huolimatta seuraavan kuukauden ajaksi läksyksi minuutti kyykkyjä muutaman kerran päivässä. Nyt treenaan molemmat jalat maassa. Jos menee hyvin, etenen seuraavalla kerralla yhden jalan treeniin. "Yhden jalan liikkeet muistuttavat jo kävelyn ja juoksun askelta." 

Taidan alkaa edistyä. Aloitin nämä kävelytreenit elokuussa, puoli vuotta sitten. Kohta pääsen ehkä treenaamaan jo kävelyaskelta.     

Ulos

Haaveilin jo, että olisin kokeillut kymmenen minuutin juoksua. Jalka on ollut vähän parempi viimeiset pari viikkoa ja olen malttanut olla juoksematta.



Olen ollut aika tyytyväinen kuntosalitreeniini, jonka olen saanut säännölliseksi ja joka tuntuu tuottavan myös tuloksia. Nostan jo joissakin laitteissa kolme kertaa enemmän rautaa kuin aloittaessani. Olen hyvin kiitollinen avusta, jota olen saanut alkusysäykseksi.



Vesijuoksua ja jumppaakin olen harrastanut viime viikkoina melko säännöllisesti, ja pari kertaa olen hiihtänytkin. Kaikesta sälästä on kertynyt 4-5 liikuntakertaa viikossa, mikä ei ole hullumpaa ottaen huomioon sen, etten pysty juoksemaan eikä pyöräkelejä ole.



Vesijuoksu on ollut ainoa kestävyyslajini viimeisen kuukauden ajan ja lisäksi olen liikkunut pääasiassa yksinomaan sisätiloissa. Koska juoksemisen kaipaaminen ei oikeastaan tunnu realistiselta, olen alkanut kaivata vanhaa kunnon työmatkapyöräilyä. Jokohan jalkakäytävät hiihtoloman jälkeen olisivat sulat?

Haaveilin siis tänään juoksemisesta, ihan vain maltillisesti hyvin pienestä pätkästä. Ja sitten, aivan odottamatta, monen ihan hyvän päivän jälkeen, jalka olikin kipeä jo aamusta. Käsittämätöntä, sillä edellinen päivä oli ollut täysi lepopäivä.



Ei auttanut kuin lähteä ulos haikailemaan hitaasti kävellen. Sain onneksi hyvää seuraa pojasta.



Kävelykään ei fysioterapeuttini mukaan ole välttämättä hyvä, mutta pari-kolme kilometriä jalka sentään kestää hyvin. Huomasin, että olen viime aikoina ulkoillut aivan luvattoman vähän.



Tulevalle hiihtolomalle on luvattu aurinkoista säätä. Minun on jotenkin keksittävä itselleni uusia ulkoilutapoja, jos juoksu ja hiihto eivät onnistu. Ideoita?
 

Tappaako juokseminen?

Ylen nettiuutisista saattoi muutama päivä sitten lukea, että "Kova lenkkeily on yhtä tappavaa kuin pelkkä sohvalla löhöily". Siteerasin itsekin tuon uutisen hyviä terveisiä huonojalkaisille juoksijoille: 1–2 tuntia juoksua viikossa rauhallista vauhtia riittää vähentämään kuoleman riskiä. Reippaan lenkkeilyn tappavuus kuulostaa kuitenkin melko pelottavalta. 

Ylen uutisessa haastateltu asiantuntija huomauttaa, että aikaisemmissa tutkimuksissa on osoitettu myös terveyshyötyjen lisääntyvän liikunnan intensiteetin lisääntyessä. Jos yksittäisen tutkimuksen tulokset ovat ristiriidassa aiemman tiedon kanssa, siihen voi olla jokin syy. Juoksun tappavuutta onkin ehkä syytä tarkastella hiukan lähemmin.

Alkuperäisen tutkimuksen tavoitteena oli tutkia hölkkäämisen ja kokonaiskuolleisuuden suhdetta keskittyen erityisesti juoksemisen vauhdin, määrän ja tiheyden vaikutuksiin. Tutkimuksessa (Dose of jogging and long-term mortality The Copenhagen City Heart Study) oli mukana 1 098 tervettä hölkän harrastajaa ja 3 950 tervettä verrokkia, jotka eivät harrastaneet hölkkää. Tutkittavien kuolleisuutta seurattiin 12 vuotta.  

Kun verrattiin täysin liikuntaa harrastamattomia henkilöitä hölkkääjiin, havaittiin alhaisin kuolleisuus niillä, jotka hölkkäsivät 1–2,4 tuntia viikossa. Hölkkäämiskertojen määrää tarkasteltaessa alhaisin kuolleisuus oli niillä, jotka hölkkäsivät korkeintaan 2–3 kertaa tai kerran viikossa. Myös hitaasti tai keskimääräisellä tahdilla hölkkääminen oli yhteydessä alhaisempaan kuolleisuuteen kuin kovalla vauhdilla hölkkääminen. Hölkkäämisen määrä, tiheys ja vauhti yhdistettiin, ja niiden perusteella hölkkääjät jaettiin vielä kevyesti, keskimääräisesti ja rasittavasti hölkkääviin. Näistä kevyesti hölkkäävillä oli alhainen kuolleisuus, mutta rasittavaa juoksua harrastavien kuolleisuudessa ei tutkimuksen mukaan ollut eroa sohvaperunoiden kuolleisuuteen verrattuna.

Yhden tutkimuksen ongelman voi huomata jo artikkelin tiivistelmästä. Rasittavaa juoksua harrastavien hölkkääjien kuolleisuuden luottamusväli, eli eräänlainen virhemarginaali, on huomattavan laaja. Se tarkoittaa yleensä sitä, että tutkimukseen osallistuneiden henkilöiden, eli tässä tapauksessa rasittavaa juoksua harrastavien, määrä on pieni.

Mutta tutkimusta pääsee arvioimaan helpommallakin kuin itse pähkäilemällä: samassa lehdessä julkaistiin nimittäin pääkirjoitus, jossa tutkimus ja sen tulokset oli ruodittu varsin perusteellisesti. 

Ensinnäkin pääkirjoituksen kirjoittajat pitivät ongelmana sitä, että tutkimus vertasi hölkkääjiä vain sohvaperunoihin, eikä muulla tavalla liikkuviin ihmisiin. Muun liikunnan merkitystä hölkkääjillä tai verrokeilla ei myöskään tutkimuksessa ollut huomioitu. Sohvaperunaryhmä oli niin erilainen verrattuna hölkkääjiin, että on helppo uskoa kuolleisuuseron johtuvan jostain muustakin kuin hölkkäämisestä. Sohvaperunat olivat lihavampia, 20 vuotta vanhempia ja heillä oli 5-6 kertaa enemmän esimerkiksi verenpainetta ja diabetestä kuin hölkkääjillä. Tutkijat olivat kyllä vakioineet eli poistaneet iän, sukupuolen, alkoholin käytön, tupakoinnin, koulutuksen ja diabeteksen vaikutuksen tutkimuksen tuloksiin. Silti tutkimukseen jäi paljon mahdollisia sekoittavia tekijöitä, jotka voivat selittää eron hölkkäämismäärän sijasta. 

Pääkirjoituksen kirjoittajat ottivat esille myös minun havaitsemani ongelman: pisimpään hölkkääviä ja useimmin hölkkääviä oli tutkimuksessa mukana hyvin vähän, vain joitakin kymmeniä. Näistä ensimmäisessä ryhmässä oli vain yksi kuolema ja toisessa ryhmässä viisi kuolemaa tarkastelujaksolla, mikä lisää huomattavasti sen mahdollisuutta, että kuolemat johtuivat sattumasta.   

Pääkirjoituskirjoittajat viittaavat omaan tutkimukseensa, jossa havaittiin yhteys juoksemisen ja alhaisen kuolleisuuden välillä sekä juoksemisen itsenäinen positiivinen vaikutus kuolleisuuden vähenemiseen, vaikka muun liikunnan vaikutus poistettiin tilastollisin keinoin. Heidän tutkimuksessaan kuolleisuus oli sohvaperunoiden kuolleisuutta vähäisempi myös niillä, jotka juoksivat kolme tuntia tai kuusi kertaa viikossa. Tutkimuksessa havaittiin myös, että  rasittavalla juoksemisella saattoi olla yhteys sepelvaltimotautikuolemiin, mutta muista syistä johtuvia kuolemia juokseminen saattoi vähentää. 

Pääkirjoituskirjoittajat toteavat, ettei ole tarkoitus pelotella ketään juoksemasta enempää. Lisäksi heidän mielestään on syytä korostaa nyt arvioitavana olevan tutkimuksen tuloksista erityisesti sitä, että vähäiselläkin juoksemisella on edullisia vaikutuksia kuolleisuuden vähentämisessä. Ei siis kannata alkaa pelätä juoksemista ainakaan tämän tutkimuksen perusteella.

Pääkirjoituskirjoittajien oman tutkimuksen johtopäätös on, että vain 5-10 minuuttia hidasta juoksemista päivässä riittää vähentämään kuolleisuutta. Tuo olisi hyvä määrä juoksun aloittamiseen tauon jälkeen, ainakin kerta-annoksena. Kauankohan sitä malttaisi pysyä noin lyhyessä lenkissä? 

Liikunnallinen aktiivisuus

Yle uutisoi pari viikkoa sitten kansainvälisen tutkimusryhmän tekemästä tutkimuksesta, jossa päädyttiin johtopäätökseen, että liikunnallinen passiivisuus on lihavuuttakin vaarallisempaa.

Aikaisemmin olen oppinut asian vähän toisin päin: lihavatkin voivat olla terveitä. Tämän totesi suomalainen tutkimusryhmä yhtenä ensimmäisistä maailmassa. Tässä tutkimusuutisessa ei toki vakuutettu, että laihat olisivat aina terveitä. Mutta varsin hyvinhän meille on saatu perille, että lihavuus on vaarallista ja hoikkuus terveellistä.

Minun ei ole koskaan tarvinnut taistella ylipainon kanssa, pikemminkin päin vastoin. Olen luullakseni onnekas, sillä pidän syömisestä ja varsinkin makeasta. Kuulun siis niihin, jotka saavat pistää suuhunsa mitä tahansa, eivätkä koskaan liho. Yksi poikkeus tähän historiassani on: kuopusta odottaessani olosuhteiden pakosta lähes yksinomaan makasin kolme kuukautta, ja sain lähes 25 kiloa lisää painoa. 

Mikael Fogelholmin mukaan syntymälaihuus johtuu vilkkaasta energiankulutuksesta ja herkästä kylläisyyden sääntelystä. Sitä olen itsekin uumoillut. Aineenvaihduntani on vilkas ja syön yleensä vain silloin, kun olen nälkäinen. Yhtä Fogelholmin listaamaa asiaa en kuitenkaan ole aiemmin tiennyt: myös luonnostaan laihojen lihassoluissa on jotain, mitä muiden lihassoluissa ei ole. Luonnostaan laihoilla on enemmän hitaita lihassoluja, mikä osoittaa taipumusta kestävyysurheiluun!

(Minkähän takia hitaat lihassoluni eivät takaa virheettömiä jänteitä? Luonnonlahjakkuuteni kestävyysjuoksijana menee nyt pahan kerran hukkaan.)

Fogelholm on varmaankin oikeassa sanoessaan, ettei laihuudesta ole mitään haittaa, mutta ilmeisesti siinä ei ole ihan koko totuus. Laihuus yksin ei siis riitä. Terveyteen tarvitaan myös liikunnallista aktiivisuutta. Sellaista tiedeuutista on mukava lukea, kun on liikunnallisesti aktiivinen. 

Yhtä mukava on jalkavaivaisena lukea artikkelia, jossa kerrotaan kahden tai kolmen rauhallisen juoksukerran viikossa estävän paremmin kuolleisuutta kuin kovempi juokseminen useammin. Nyt tuntuu, että voisin hyvin tyytyä niihin kolmeen kertaan viikossa, jos minulla ne olisi.