Hidastin
askeleeni hölkästä kävelyksi, ja tunsin endorfiinien hyökyvän verenkierrossa. En
voinut uskoa onneani. Olin taas käynyt lenkillä!
Jaloissa ja koko kropassa tuntui hyvältä. Juostessa pää selkeni ja asiat
loksahtelivat paikoilleen. Ymmärsin yhden asian syvällisesti, sain uusia
ideoita toisesta. Blogiteksti alkoi muotoutua ja maailma oli marraskuun
pimeydessäkin ihana paikka elää.
Heti kotona suihkussa käytyä tuntui siltä, että halusin vain juosta lisää.
Vasta edellisellä viikolla olin ensimmäistä kertaa jalan kipeytymisen jälkeen juossut
kolmena päivänä viikossa. Nyt olin saanut ohjeen, että pitää muistaa vuorotella
kevyttä ja reipasta viikkoa. Minun olisi siis syytä pitää nyt rauhallisempi
viikko, eikä heti kasvattaa lenkkien pituutta, juoksukertojen määrästä puhumattakaan.
Koko alkuviikon sain jatkuvia juoksuimpulsseja. Pitäisikö sittenkin juosta
uudestaan heti seuraavana päivänä? Tai ehkä voisin kuitenkin juosta toisenkin
tunnin lenkin viikossa? Selaan firman juoksukilpailukalenteria: mistä kisoista saammekaan
alennusta ja koska niihin pitää ilmoittautua? Tai olisiko tulossa jokin muu
kisa, johon osallistua?
Työpalaverissa naapurilähiössä asuva kollega kyseli kuulumisia, ja ehdotti,
että menisimme joskus yhdessä juoksemaan. Suostuin kevyen viikon auliudella.
Totta kai. Ei haittaa, etten ole koskaan juossut kenenkään kanssa. Selvä kevyen
viikon oire. Aloin myös pohtia, olisiko kuntosaliohjelmassani terästettävää, kun
lihakset eivät olleetkaan kipeät edellispäivän treenauksen jälkeen. Entistä
pahempi oire.
Onneksi työ ja harrastukset pelastavat minut pahimmalta irrottelulta. En
yksinkertaisesti ehdi millekään ylimääräiselle lenkille iltamenojen takia. Kevyt
viikko melkein selätetty! Totuuden nimissä on sanottava, että tuskin jalkani enempää
kestäisikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti