Walking and stretching

Taas lähdin ulkomaan työmatkalle, tällä kertaa Skotlantiin, hyvin toivein juoksukamat mukana. Arvatkaa juoksinko? En sitten metriäkään. 

Dunnottar castle Stonehavenissa, Skotlannissa.
Pieni polku ja henkeäsalpaavat maisemat.

Portaita ylös ja alas
 Dunnottariin.

Tällä kertaa juoksemattomuus ei kuitenkaan johtunut siitä, että olisin unohtanut jotain tai että jalka olisi tullut kipeäksi. Se johtui siitä, että liikuin ilman juoksemistakin niin paljon, että jaloissa tuntui. En myöskään sosiaalisilta kontakteilta ja kongressiohjelmalta olisi ehtinyt juosta. 

Footdeen kylä.

Enimmäkseen tietysti tuli käveltyä. Kävelimme kollegani kanssa joka aamu kongressikeskukseen ja iltapäivällä pois. Kaikkina kuutena päivänä tuli lisäksi käveltyä katselemassa Aberdeenin kaupunkia. Edelleenkin kirjausfriikkinä yritin kirjata kävelykilometrini hiukan arvaillen kollegani askelmittarin lukemien perusteella sellaisista kävelymatkoista, kun tuli oltua liikkeellä yli puoli tuntia kerrallaan. Jokunen lyhyempi siirtymä jäi kirjaamatta, mutta ilman niitä kuuden päivän kilometrejä kertyi 47. 

Ceilidh tanssittiin
Elphinstone Hallissa.

Kongressissakin meidän liikkuvuudestamme oli huolehdittu ennennäkemättömän hyvin. Kongressithan koostuvat pääosin istumisesta ja kuuntelemisesta, siitäkin huolimatta, että tämä oman alani pieni kokoontuminen on erikoistunut työpajatyyppiseen ohjelmaan. Tällä kertaa meidän rapistuvista ruodoistamme tuli säännöllisesti huolehtimaan Aberdeenin yliopiston Sport and Exercise Teamin jäsen Skotlannin lipun värisissä verkkareissaan. Venyttely ja liikkuvuusharjoitukset saivat osallistujat joka kerta nauramaan. 

Ehkä hauskin liikuntatapahtuma kongressimme aikana oli kuitenkin ceilidh. Ceilidh on skotlantilaista kansantanssia, jota meille oli tarjolla kongressi-illallisella. Joka tanssissa on enemmän tai vähemmän monimutkaiset askeleet, jotka meille vaihtelevalla menestyksellä opetettiin ennen jokaista tanssia. Minähän en osaa tanssia. Vasempia jalkoja on vähintään kaksi ja rytmitaju pahan kerran hakusessa, mutta ei minulla myöskään ole mitään pientä mokailua vastaan hauskassa seurassa. Ja hauskaa meillä kyllä oli, vaikka miesten vähyyden takia melkein koko ajan kompasteltiin tyttöparissa.

Kotiin palattuakaan minun ei tarvitse heti palata arkeen, vaan on viimein loma. Jospa tässä pienen lepuuttelun jälkeen olisi taas juoksemisen vuoro. 


   

Jumppamatto ja tasapainolauta

Fysioterapeuttini äännähti hyväksyvästi, kun kerroin tehneeni hänen määräämistään jumpista noin 80 %. Kuulemma onkin niin, että lääkkeettömissä hoidoissa hoitoon sitoutuminen eli adherenssi on alle 20 %. Enkä ihmettele ollenkaan, ei minunkaan motivaationi noiden kuntouttavien liikkeiden tekemiseen mikään huikea ole. Olen kuitenkin onnistunut niitä tekemään, vaikka monesti jumppa on jäänyt iltamyöhään. Tekemättä jättäminen on lähinnä johtunut jumpan unohtamisesta kokonaan. 

Mutta olin kai jo kaavoihin kangistunut, kun odotin, että tekisin samoja jumppia hamaan kuuteen kuukauteen asti. Fysioterapeutti panikin koko sarjan enemmän tai vähemmän uusiksi. 

Ensin katseltiin taas askelta lenkkarit jalassa juoksumatolla. Nilkka yliliikkuu edelleen. Nyt siihen on tullut pieni tuntemus, jota ei oikeastaan voi sanoa kivuksi. Se tuntuu joskus juoksun tai muun rasituksen jälkeen. Varsinainen säärtä pitkin säteilevä hermokipu on sen sijaan vähentynyt selvästi, ja pysynyt välillä poissa useammankin viikon. Tekemäni jumppakaan ei ole kipeyttänyt jalkaa. 

Tasapainolauta pehmeällä alustalla.

Nilkan liikkeen takia fysioterapeutti halusi kuitenkin vielä lisätä tukea pohjalliseen. Sen saa kuulemma itse revityksi irti, jos alkaa tuntua pahalta. Ainakaan näin aluksi lisätuki ei ole yhtään haitannut. 

Uusia jumppaohjeita varten fysioterapeutti kysyi, tiedänkö, mikä on Bosu. No enhän minä tiennyt, ja fysioterapeutti vei minut katsomaan sellaista vastaanoton yhteydessä olevalle salille. Bosu osoittautui vähän jumppapallon puolikkaan tapaiseksi vehkeeksi, jonka päälle minun tulisi hyppiä. En tiedä, onko Bosusta olemassa geneerisiä versioita, sillä se on rekisteröity tavaramerkki. Fysioterapeutti antoi onneksi ohjeet tuon puolipallon korvaamiseen jumppamaton ja tasapainolaudan avulla, koska pallokauppaan olisin joutunut ilman sitä. 

Jumppamatto pehmeällä alustalla. 

Ohjelmassani on seuraavaksi syyskuun alkuun saakka joka päivä viiden minuutin treeni, joka sisältää muun muassa kyykkyjä tasapainolaudalla kahdella ja yhdellä jalalla, sekä hyppäämistä moninkerroin taitellun jumppamaton päälle kahdella ja yhdellä jalalla liike pysäyttäen. Lisäksi teen edelleen lonkkaa vahvistavaa liikettä ja pohkeen venytyksiä. 

Luulin jo, että kynnys uuden treenin aloittamiseen olisi korkea ja vaatisi suuria henkisiä ponnistuksia. Väärin luulin. Olikin yllättävän hauskaa pomppia matolle ja kyykkiä laudalla. Kanienkin mielestä uusi jumppa oli mielenkiintoista. Pomppiminen ja loikkiminen kun on niiden laji.  

Pomppijat laudalla.

Juoksijan varpaankynnet

Olen ilmeisesti ylittänyt jonkin rajan lenkkien pituudessa: varpaankynsi mustui nyt, kun viikossa juoksen enimmillään 26 kilometriä ja pisin lenkki on 12,5 kilometriä. Varvas ei edes ole erityisen kipeä, hiukan arka vain, vaikka onkin ikävän näköinen. Kynnen mustumisen sanotaan johtuvan ensisijaisesti sopimattomista juoksukengistä tai pitkästä rasituksesta. 

Oikean jalan keskivarpaan kynsi mustui.

Ilmiö on minulle tuttu toissa kesältä, jolloin viimeksi juoksin saman verran. Minulta mustui useampikin varpaankynsi. Mustumisen jälkeen kynnet paksunivat, ja alkoivat lopulta olla niin hurjan näköiset, että kävin työterveydessä otattamassa sienitestin. Ilmeisesti kyseessä oli kuitenkin normaali reaktio mustumisen aiheuttamaan verenpurkaumaan. Testeissä ei nimittäin pitemmässäkään viljelyssä kasvanut mitään, ja kynnet kasvoivat taas normaaleiksi ajan myötä. 

Viime aikoina olen mielestäni juossut niin hyvillä kengillä, etten ole ymmärtänyt olla huolissani varpaistani. Google kertoo, että ensimmäinen keino ennaltaehkäistä mustien kynsien syntymistä on käyttää riittävän isoja kenkiä. Juoksukenkäni koko on nyt 37,5, kun tavallinen kävelykenkäni on 36-37 ja villasukanmentävä talvikenkä 37-38. Muutenkin sopivilta kengät ovat tähän asti vaikuttaneet, eikä niillä ole vielä hölköteltykään kuin korkeintaan 350 kilometriä. 

Myös sukkien kuuluu olla oikean kokoiset, ja siihenkin olen viime aikoina yrittänyt kiinnittää huomiota. Minulla kummittelee nimittäin sukkalaatikossa yhdet mielestäni erinomaiset juoksusukat, jotka ovat mokomat kokoa 39-42, ja vielä samanlaiset kuin yhdet toiset, sopivankokoiset. Olen noita isompia ajoittain käyttänyt, mutta viimein päättänyt, että niin hyvät kuin ne ovatkin, ne joutavat pois laatikosta pyörimästä. 

Varpaankynsien tulee olla riittävän lyhyet, mutta leikattu siten sopivan suoraan, etteivät kynsien kulmat ala kasvaa väärin ja kaivaudu ihon sisään. Tästäkin huolehdin siinä vaiheessa, kun jokunen viikko sitten huomasin varpaiden päiden alkavan kovettua. Tämäkin johtuu varmaan juoksumatkan kasvusta, ja pitäisi jaksaa pestä ja rasvata jalkoja hyvin. 
  
Juoksukenkien niinsanottu lukkonauhoitus ehkäisee myös kuulemma varpaankynsien mustumista. Erikoisnauhoituksista on monia variantteja, kunkin pitäisi auttaa eri vaivaan. Tiedä sitten, auttavatko tutkitusti, mutta jokainen voi tietysti kokeilla näitä ilmaisia vinkkejä. Minä lukkonauhoitin kenkäni viimeisimmälle pitkälle lenkille. Uusia varpaankynsiä ei mustunut, mutta valmiiksi mustunut kynsi tummui kyllä lisää. Onneksi endorfiinit suojelevat kivulta lenkin aikana. 

Varpaiden hakkautumista lenkkarien kärkeen voi ehkäistä myös jonkinlaisilla geelisuojilla tai geelityynyillä, joita voi käydä kyselemässä apteekista. Voi olla, että toistaiseksi yritän selvitä ilman niitä, etenkin, kun minulla on vasta yksi vaivainen musta kynsi. 

Mutta naisellinen konsti pitää hetimmiten ottaa käyttöön. Jos kynnet eivät pysy vaaleina, niin miksei niitä maalaisi kaikkia punaisiksi?

Konstit on monet.