Hyvää uutta vuotta!

Kuvittelen, että jokainen itseään kunnioittava juoksublogisti julkaisee vuodenvaihteessa kuluneen kalenterivuoden juoksukilometrit. Jos ei sitten kuulu siihen koulukuntaan, joka laskee kilometrit juoksukauden päättyessä syksyllä.

Minä en ole vielä päättänyt, kumpaan koulukuntaan kuulun, vai kuulunko kumpaankaan. Voisihan kilometrit jättää kokonaan laskemattakin, mikä on periaatteessa aika kiehtova ajatus. Tämä vuodenvaihde on nyt kuitenkin ensimmäinen mahdollisuus laskea kilometrejäni kokonaiselta vuodelta, joten käytän sen hyväkseni.

Ta-daa, summa vuodelta 2014 on 679,3 kilometriä!

Määrä ei ole ollenkaan niin pieni kuin luulisi, kun vertaa sitä Janne Holménin neljännen dokumentoidun treenivuoden kilometreihin. Janne oli tuolloin 15-vuotias ja juoksi yhteensä 547,5 kilometriä. Varsinaisen ensimmäisen harjoitusohjelmansa hän sai vasta seuraavana vuonna. Meitä voi tietysti Janne Holménin kanssa hyvinkin verrata toisiimme. Minä juoksin tänä vuonna vasta ensimmäistä vuottani, eikä minullakaan ole ollut harjoitusohjelmaa. Olemme myös väitelleet samana vuonna. Minulta tuhraantui tänä vuonna kolme ja puoli kuukautta, 11.7.-26.10., kokonaan juoksematta. Niinhän urheilijoille usein käy, tulee vammoja ja taukoja. Saattaa kuitenkin olla, että tulevaisuuteni juoksijana on vähän erilainen kuin Jannella. 

Tässä olisi nyt erinomainen tilaisuus antaa kaikenlaisia juoksemiseen liittyviä uudenvuoden lupauksia. Mutta eipä huvita yhtään. Kulunut vuosi on erittäin hyvin osoittanut, ettei ole minun vallassani päättää, montako kilometriä juoksen tai mihin tapahtumiin osallistun. 

Mutta haaveitahan pitää olla, ja onkin.  Äsken lenkiltä palatessa tapasin ruotsalaisen miesparin. Toinen miehistä kysyi minulta englanniksi tietä läheiseen kauppakeskukseen. "What is your New Year's Wish?" hän kysyi, kun taitoimme hetken matkaa yhdessä. "To run more!" sanoin. 

Hyvää uutta urheiluvuotta!

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/13359605/?claim=e7butxcfer4">Follow my blog with Bloglovin</a>

Tapaninajelulla

Vaikka uumoilin tekeväni "Tapaninajelun" juosten jo joulupäivänä, se siirtyi kuitenkin varsinaiselle Tapaninpäivälle.  

Joulupäivänä teimme nimittäin talven ensimmäisen hiihtolenkin. Siitä palautumiseen meni koko ilta, koska joulupäivän olo oli hiukan flunssainen. Illan mittaan vastustuskyky onneksi otti pöpöistä niskalenkin, ja Tapaninpäivän aamuna olo oli taas ihan terve.

Osa perheestä jäi Tapanin aamuna nukkumaan, vaikka selvisin lähtemään vasta yhdeksän maissa. Pakkasta oli seitsemän astetta ja aurinko yritteli paistaa metsän takaa. Mahtoiko johtua lomasta vai mistä, mutta syke oli pitkästä aikaa kohdillaan. Aamulla testailin leposykettä, ja sain keskisykkeeksi 63, mutta alimmillaan mittari näytti 54:n lukemaa. Leposykkeen mittauksessa toistui hauska ilmiö, jonka olen huomannut aiemminkin: syke laskee usealla pykälällä, kun otan käteeni kirjan ja alan lukea. Tällä kertaa näin kävi, vaikka lukemani kirja oli Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Tapaninlenkillä ei tullut vastaan kovin montaa muuta lenkkeilijää, mutta jokunen sentään. Myös muutamia hiihtäjiä oli liikkeellä. Jalka tuntui kestävän juoksua paremmin kuin hiihtämistä. Hölkkäsin puolentoista tunnin lenkin ensimmäistä kertaa sitten viime kesän. 

Olen pidentänyt juoksumäärääni hyvin varovasti nyt aloitettuani juoksemisen jalkavaivan hellittäessä. Olen pyrkinyt pitämään lepopäivän joka juoksupäivän jälkeen. Olen pitänyt myös joka toisen viikon edellistä kevyempänä tai ainakin juoksumäärältään samana. Olen pitänyt huolta siitä, että pidennän juoksumatkaa vain noin kymmenellä prosentilla joka toinen viikko. Viime viikolla saavuttamani huikea 20,5 juoksukilometrin määrä saa juoksuharrastajat nauramaan ääneen. 

Tällä viikolla tuli kuitenkin kevyen viikon juoksuimpulssi, ja päätin lykätä kevyttä viikkoani hiukan. Jos tämän viikon yksi hiihtotreeni lasketaan mukaan, olen sunnuntaina toivottavasti jo tilanteessa, jossa treenaan kolme kertaa viikossa tunnin ja kerran puolitoista tuntia. Nyt taas tarvitsisin hiukan malttia. Täytyy muistaa myös levätä ja venytellä hyvin. Onneksi lomapäiviäkin on jäljellä, vaikka menen välipäiviksi töihin.

Testasin tänään myös joululahjaksi saamiani juoksuhanskoja ja tuubihuivia. Hanskat olivat hiukan kylmät. "No ne onkin VÄLIKAUSIHANSKAT" kommentoi asiantunteva poikani lenkin jälkeen. Tuubi toimi pipon kanssa yhtä hyvin kuin entinenkin. Tässä uudessa on kuitenkin se hyvä puoli, että se on ehjä. Edellinen tekninen tubeni kun on aikanaan leikattu reikäiseksi poikani Ninja Turtle -leikkejä varten.     

Hyvää joulua!

Opin jostain, että Tapaninpäivän aamun lenkkiä kutsutaan Tapaninajeluksi. Voi olla, että otan varaslähdön jo joulupäivänä. Ihanaa, että on vapaata ja pääsee päiväsaikaan ulos.

Toivotan kaikille lukijoilleni onnellista ja hyvää joulua!

Legendaarinen tyvinivel

Kävin teettämässä itselleni pohjallisen jouluksi. Fysioterapeutti syynäili jalkojani, kuten tavallista, ja oli tällä kertaa yllättävän positiivisella tuulella. "Kyllä tämä tästä vielä kuntoon saadaan."

Pohjallinen tehtiin painamalla jalka lämmitettyyn aihioon pehmeällä alustalla. Sitten fysioterapeutti vielä muotoili pohjallista käsin. Pohjallinen tehtiin molempiin jalkoihin, mutta vasen on kuulemma normaalin jalan muotoinen. En itse huomaa pohjallisissa oikeastaan mitään eroa. "Minä olen näissä aika konservatiivinen", sanoi fysioterapeutti. "Teen vain ihan vähän jalan asentoon vaikuttavan pohjallisen. Pyrimme siitä eroon tekemällä laadukkaita harjoitteita." 

Pohjallisen lisäksi sain siis uusia jumppaohjeita. Minusta ne ovat nyt oikeamman suuntaisia kuin ennen. Fysioterapeutti kiinnitti taas huomiota jalkani virheasentoon, eikä huomautellut tekemättömistä tyvinivelharjoituksista. 

Oikean jalkani varpaat harittavat siis liikaa oikealle, eli sääri kiertyy liikaa ulospäin. Nyt fysioterapeutti sanoi, että vaikka sääreni kääntyy ulospäin, reisi ja polvi kääntyvät sisäänpäin. Tämä kaikki vaikuttaa myös isovarpaan tyvinivelen alustakontaktiin. Virheasennot voivat tulevaisuudessa aiheuttaa oireita myös muualla kuin nyt oireilevassa jänteessä, jos niitä ei korjata. Lonkka saattaa kipeytyä seuraavaksi. Siitä huolimatta minun ei kuulemma pitäisi olla huolissani. Treenaamalla tästä selvitään... 

Toinen saamistani liikkeistä on säären kierto sisäänpäin, mutta liike on hiukan erilainen kuin aiemmin. Sain siihen huolellista ohjausta. Polven kääntymistä sisäänpäin pitää erityisesti välttää. Ja arvatkaa mitä: isovarpaan tyvinivelen pitää olla kontaktissa maahan! "Tämä jo legendaksi muodostunut tyvinivelkontakti pitää säilyttää" totesi fysioterapeutti. Lisäksi treenataan lonkan loitontajia tai lähentäjiä, unohdin jo kumpiako. Liike on uusi minulle, ja ihan selvästi tehokas. Molempia liikkeitä tulee tehdä ainakin kahdesti päivässä. 

Sain taas uutta motivaatiota jalkatreeniin. Olen tosi tyytyväinen, etten saanut samoja liikkeitä sadannen kerran uudestaan. Pohjallisia pitää nyt käyttää jatkuvasti ja kaikissa kengissä. Testasin niitä jo parilla lenkilläkin. En ole vielä huomannut erityisempää eroa normaaliin, vaikka saattaa niillä jonkinlainen lumevaikutus olla. Hinta ainakin lisää lumevaikutusta. Juoksukenkieni arvo nimittäin moninkertaistui kertaheitolla.  

Askeleita pimeässä

Sykemittarini temppuili. Valitin miehelleni, jolla on vastuu teknisten vempeleiden korjaamisesta perheessämme. Mieheni tuijotti mittaria. Se alkoi toimia välittömästi ja toimi koko lenkin ajan moitteettomasti.

Paitsi sykemittarin, myös itse sykkeen kanssa on edelleen ollut ongelmia. Se on aina vain liian korkea. Välillä minulla oli liikaa vaatetta, kuten olen aiemmin kertonut. Välillä taas palelin. Jollain kertaa olin stressaantunut ja yhden kerran olin kirjallisuuspiirissä juonut lasillisen viiniä muutamaa tuntia ennen lenkkiä. Korkealle sykkeelle on helppo keksiä muita syitä kuin se varsinainen syy, huono kunto.

Lenkkimotivaationi on sekin ollut melko huono, vaikka olenkin juossut jokaisen kalenteriin merkitsemäni lenkin. En olisi uskonut käyvän näin, koska olen kaivannut juoksemista niin kovasti. Lumeton pimeys ja saman joenrannan tahkoaminen on kuitenkin syönyt motivaatiota. Koska jalkani takia en oikein voi juosta peräkkäisinä päivinä ja joulukiireetkin ovat painaneet päälle, valoisan ajan lenkit viikonloppuisin ovat kortilla.

Nyt parilla viimeisellä lenkillä olen kuitenkin ilmeisesti pystynyt juoksemaan oikealla vaatetuksella, rentona ja selvin päin, koska syke on ollut kutakuinkin pk-tasolla. Toisesta onnistuneesta lenkistä puolet oli jopa koko lailla valoisaan aikaan ja vaihteen vuoksi eri reitillä. Mutta kun syke on pysynyt alhaalla, on vauhtini sitten vastaavasti ollut todella hidas. Ei oikein voi puhua juoksemisesta.

Hitaasti juokseminen vaatii kanttia, muistan sen hyvin viime vuoden marras-joulukuulta. On rassaavaa, kun kävelijät ohittavat. Syke myös pomppaa ylös joka kerta, kun joku tulee vastaan tai kun kuulen askeleita takaani. Yritän vakuuttaa itselleni, että pk-sykkeellä juokseminen on ratkaisevan tärkeää kunnolle. Ja että kunto paranee ehkä jo piankin.

Näin joulunalusviikolla on onneksi taas toivoa siitä, että maailma saadaan valmiiksi 24.12. mennessä. Varmaan siihen kuuluu myös juokseminen.

Madonluvut

Fysioterapiakäynti ei kestänyt viittätoista minuuttiakaan. Tulin ulos aika pöllähtäneenä.

Ei, en ollut edistynyt hiukkaakaan edellisestä kerrasta, totesi fysioterapeutti. Olin selvästikin lusmuillut harjoitteiden teossa.

Sen saatoin kyllä myöntääkin. Olinhan minä lusmuillut, ihan kokonaisia päiviäkin. Olin vain juoksuhurmassa kuvitellut, että jalka on parempi.

”Tuollaisia te urheilijat olette”, fysioterapeutti paasasi. ”Sanotte vaan, että ’kun mä vaan vähän vedin, ei se niin kovin pahalta tuntunut’. Ja että ’kyllähän se on jo melkein kunnossa’. Ette usko omia tuntemuksianne. Jos vähän tuntuu pahalta, niin juostaan vaan. Ja sitten se kipeytyy oikein kunnolla.”

Myönnän, etten oikein ole uskonut, että välillä jalka kipeytyy juostessa. Olen kuvitellut, ettei se oikeastaan ole kipua, vaan pientä puutumista, polttelua tai pistelyä. Välillä minusta on tuntunut, että jalka on parempi juoksun jälkeen, tai viimeistään seuraavana päivänä. On ollut päiviä, että se tuntuu ihan normaalilta. Olen jopa kuvitellut, että olen tavallaan jo aloittanut juoksutreenin. Katin kontit. Vai pitäisikö sanoa kanin.

Fysioterapeutin mielestä jalka ei edelleenkään toimi niin kuin sen pitäisi. Kävimme läpi vanhat harjoitteet. Ilmeisesti minun olisi pitänyt tehdä niitä edelleen. Ja minä kun luulin, että pelkkä venyttely ja hieroskelu riittäisi, ja kohta pääsisin jalkapohjan treenaamisesta kokonaan.

Ei, nyt tehdään minulle tukipohjallinen! Sen saa tehdyksi yhdellä fysioterapiakäynnillä ja se maksaa 129 euroa sisältäen arvonlisäveron. Työnantaja kustantaa kyllä jatkofysioterapiaa, mutta pohjallisen hinta on jotenkin kaivettava omasta pussista.

Ainoa valopilkku oli se, että fysioterapeutti sanoi minua urheilijaksi. Nyt siihen on tosin aika vaikea uskoa. Viimeisin lenkkikin oli taas äärettömän turhauttava. Syke huiteli ihan missä sattuu, enkä ollut osannut edes pukeutua, vaan meinasin jäätyä viimassa. Sisäinen urheilija halusi talviunille. 

Sitten kuitenkin lenkiltä palatessa ja kotiportaita noustessa endorfiinihyöky iski ja kaikki harmi unohtui. Ihme laji. 

Sykkeen metsästystä

Kun pääsin kolmisen viikkoa sitten juoksun makuun, ensimmäinen kokemus oli se, että peruskunto on romahtanut. Syke huiteli missä sattuu, vaikka tavoite oli tietysti alle pk-rajan. Muutaman juoksukerran jälkeen aloin kuitenkin jo ajoittain saavuttaa peruskuntosykkeen.

Toisen viikon lopulla syke kuitenkin pomppasi taas reippaasti pk:n päälle. Parin turhauttavan lenkin jälkeen nöyrryin kokeilemaan tahdin hidastamista kävelyksi aina sykkeen kohotessa. Tuloksena oli entistä turhauttavampi lenkki, jolla sykkeet kohosivat uudestaan aina, kun kävelyjakson jälkeen otin muutaman juoksuaskeleen.

Valitin Veteraanijuoksijalle. Jos auto ei käynnisty, miehet yleensä kysyvät, onko bensa lopussa. Joskus se on aiheellinen kysymys. Veteraanijuoksija kysyi, toimiiko sykemittari ja onko minulla liikaa vaatetta. Liian paksut vaatteet voivat kuulemma nostaa sykettä kymmenenkin lyöntiä. Jälkimmäinen kysymys osui nappiin, sillä olin itsekin huomannut juoksevani liian paksuilla kalsareilla. Niiden yhteyttä sykkeeseen en kuitenkaan ollut tiennyt.

Seuraavalle lenkille valitsin ohuemman alusasun. Lenkin alussa syke hyppäsi taas ties minne. Noin kymmenen minuuttia juostuani se kuitenkin palasi pk-tasolle. Tajusin, että malli tuntui tutulta: noinhan se käyttäytyi viime talvenakin. Jostain syystä sykkeen tasoittuminen otti silloinkin minulla ensimmäiset kymmenen minuuttia, ja sitten mentiin taas hyvällä sykkeellä.

Sain ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen hiivittyä 35 minuuttia kutakuinkin pk-sykkeellä. Toivo palasi taas.

En ole yksin korkean sykkeeni kanssa. Eri arvioiden mukaan 50–80 % suomalaisista juoksee liian lujaa. Jos nyt tästä pääsen kunnon pk-treeniin kiinni, voinkin alkaa suunnitella omaa juoksukoulua tuolle porukalle.