Kovenevaa vauhtia ja kramppeja

Epäilen, että Veteraanijuoksija oli psykologisista syistä kehottanut minua vähentämään tällä viikolla yhden vedon, eli juoksemaan vain neljä kilometrin vetoa. Siten  jaksaisin juosta paremmin ja nopeammin, mikä antaisi itseluottamusta jatkoon. Ja kyllä se toimikin: juoksin kaikki neljä kilometrin vetoa taas kovempaa vauhtia kuin kaksi viikkoa aikaisemmin, enkä ollenkaan tuntenut itseäni onnettoman hitaaksi. Ainoa kauneusvirhe oli se, että hyydyin viimeiseen vetoon, enkä jaksanut enää kiristää sitä kovemmaksi kuin kolme edellistä, jotka olivat kauniisti toinen toistaan nopeampia. Mutta siltikin viimeisen vedon vauhti oli nopeampi kuin kaksi viikkoa aiemmin nopeimman vedon vauhti. 

Veteraanijuoksijan mukaan vauhti voi nopeutua nyt kymmenenkin sekuntia kilometrillä viikossa. Minulla se nopeutui kahden viikon aikana 30 sekuntia, mikä on kuulemma alkuvaiheessa tavallista. Nopea en kyllä vieläkään ole, mutta tässä nousujohteisen kehityksen vaiheessa se ei nyt niin kamalasti haittaa. 

Rantapolku Seurasaaressa.

Vannoin viime viikolla, etten enää koskaan ota juoksukamoja töihin, etten hukkaa niitä. Mutta niin vain taas pakkasin kassin mukaan ja kävin yhtenä varhaisena työaamuna kevyen lenkin Seurasaaressa. Säntillisesti pakkasin juoksukamat lenkin jälkeen reppuuni ja sain ne tuoduksi turvallisesti kotiin ilman sekoilua. 

Tämän kevyemmän viikon ohjelmassa oli taas puolentoista tunnin minipitkis. Olen jostain oppinut, että juoksutapahtumassa mahdollisesti käytettävät energiavalmisteet on testattava etukäteen, etteivät ne aiheuta yllätyksiä mahan toiminnalle. Asia oli kuitenkin jäänyt roikkumaan tähän puolimaratonia edeltävään toiseksi viimeiseen pitkään lenkkiin saakka. Ajatus tahmaisista energiageelipusseista ei oikein houkuta, joten varasin karkkimaisen kiinteän valmisteen. Niitä oli lähes näppärä napsia taskusta suuhun, vaikka nyt juoksemani lenkki oli kyllä sen verran lyhyt, ettei lisäenergialle oikeasti ollut tarvetta. Puolimaratonilla vietän sitten kuitenkin niin kauan, ettei siitä haittaakaan ole. Maha pysyi rauhallisena, ja päätin todeta energiaklöntit testatuiksi ja ottaa ne käyttöön h-hetkellä. 

Kevättäkin pitää muistaa fiilistellä.

Lauantaiaamuna viikon juoksut oli pientä neljän kilometrin pyrähdystä huolimatta juostu. Tein aamulla ennen päivän puuhia lyhyen lihastreenin, viimeisen ennen puolimaratonia. En tuntenut haikeutta. Alkuiltapäivästä siivoilin tyttären yökylävieraita varten. Pyykkejä ripustaessa tunsin, kun alaselässä yhtäkkiä kramppasi. Tunne oli vähän noidannuolen kaltainen, mutta ei yhtä voimakas. Olen saanut samanlaisen krampin joskus maattuani liikaa flunssan takia. Se on mennyt ohi parissa päivässä. Siksi en hätääntynyt.

Iltapäivällä ja illalla väistimme tyttären ohjeen mukaan yökylävieraita ja päädyimme lopulta Luukkiin paistamaan makkaraa ronskeja juttuja kertovien virolaisten ja vesipiippua virittelevien irakilaisten seurassa. Hidas kävely ympäriinsä tuntui tekevän selälle hyvää, mutta istuskelu autossa ja ulkona lisäsi jumia. Alkuyöstäkin hätkähtelin vähän väliä hereille, mutta en ole ihan varma, oliko suurempana syynä selkä vai pikkutunneille saakka sirkuttavat yövieraat.

Aamulla selkä oli sen verran rauhoittunut, että pystyin hölkkäämään rauhallisesti ja ongelmitta pienen nelikilometrisen lenkkini. Ennalta suunnittelemani vauhtileikittelyt jätin kuitenkin pois. Aloin myös tunnistaa lihasjumissa tuttuja piirteitä: siellähän se oli oikealla puolella, kuten kaikki muutkin jalka- ja lihasketjuongelmani. Milloin jumittaa lonkan koukistaja, milloin sääri. Nyt vain oli vuorossa alaselkä. En oikeastaan ihmettele ollenkaan, että lihasten rasittuminen ja supistuminen väärissä kohtaa voi aiheuttaa pitkäaikaisiakin juoksuongelmia. 

Määräsin itselleni sopivasti venyttelyä ja kehonhuoltoa. Hydrobic saa myös tänään olla huoltava ja palauttava ja saunassa pitää vähän viivytellä. Enköhän ole vapun lepopäivän jälkeen valmis viimeiseen raskaampaan viikkoon, kolmanneksi viimeiseen ennen puolimaratonia.  

Viikko sisäisen suorittajan kanssa

Keväinen sää. 

Kaikki kehiin, päätin viikon aluksi, ja juoksin 18 kilometrin pitkikseni heti maanantaina. Se tuntui aika mukavalta ja kevyeltä, sääkin oli jo keväinen ja linnut lauloivat. Jäin kuitenkin murehtimaan hitauttani.  Oikein ihmetytti, miten puolimaraton oikein juostaan, kun en mitenkään jaksa juosta sitä sellaista vauhtia, että pääsisin samanlaiseen aikaan kuin muut. Suorituspaineet hyökkäsivät kimppuun. Kärvistelin katselemalla netistä vanhoja tulosluetteloita, ja totesin, että olisin taas kerran se kaikkein hitain. 

Tiistaina kävin töiden jälkeen tekemässä isot ruokaostokset. Kauppakeskuksessa laahustaessa huomasin äkkiä olevani tosi väsynyt. Päätin, että illalle suunnittelemani lihastreeni saa nyt jäädä, ja siirrän sen jonnekin loppuviikkoon. Ilmeisesti kroppa vaati pitkän lenkin jälkeen lepopäivänsä. Olin erityisen tyytyväinen, että kerrankin kuuntelin sitä, ja sisäinen suorittaja pysyi hiljaa. 

Keskiviikkoaamuna heräsin aikaisin ja keksin, että voisin mennä aamulenkille ennen töitä. Se siitä suorittajan hiljenemisestä. Aamulenkki sopi kuitenkin viikko-ohjelmaan sille kohtaa yllättävän hyvin. Minulla oli mukava ja rauhallinen lenkki pitkin Helsingin rantoja. Työpaikalta käsin lenkkeilemisessä on kuitenkin yksi huono puoli: tavaroiden kuljettelu paikasta toiseen. Illalla kotiin päästyäni aloin etsiä lenkkipussiani. Siinä oli parhaat lenkkarit, omat pohjalliset, hikiset trikoot, paita, juoksutakki ja alusvaatteet. Ehdin panikoida ihan kunnolla ja laskea, mitä uusien pohjallisten ja lenkkarien hankinta maksaisi ja suunnitella, mille fysioterapeutille pääsisin niitä teettämään ja koska. Olin varma, että maailmankaikkeudella on jotain puolimaratoniani vastaan.  

Torstaiaamuna olin jo rauhoittunut, ja aloin jo kotona järkeillä, että onkohan mielikuvani bussissa jalkojeni välissä lattialla olleesta juoksukamapussista sittenkään totta. Ja niinhän siinä kävi, että lenkkipussi olikin tallessa työhuoneessani. En kyllä ole ennen ilahtunut niin paljon haisevien lenkkikamojen näkemisestä. Enkä nolostunut. Panikoin holtittomasti ja ihan turhaan. 

Torstai-illan vetotreeni oli tavallista mukavampi juosta, kun sen sai tehdä omilla pohjallisilla ja lenkkareilla. Ohjelmassa oli 30 minuutin reipas veto 15 minuutin verryttelyillä. Taas oli oikein kliseisen ihana kevätsää, vaikka vielä ei vihreys olekaan puskenut esiin. Väsyttihän se juoksu silti säästä huolimatta, ja ehdin sen aikana miettiä lisää synkkiä ajatuksia omasta hitaudestani. En päässyt yhtään kovempaa kuin vastaavassa, mutta viisi minuuttia lyhemmässä treenissä kaksi viikkoa aiemmin.  

Loppuviikolla nautin pizzasta. 

Perjantaina oli vuorossa tiistaina tekemättä jäänyt lihastreeni. Sää suosi sen verran, että tein sen ulkona ja juoksin lisäksi kuusi kilometriä kevyesti. Tajusin juosseeni ensimmäistä kertaa vuosiin kolmena päivänä peräkkäin. Jalka kesti kaiken ihmeen hyvin. Kuusi kilometriä täyttyi kilometriä ennen kotia. Sisäinen suorittajani tyytyi mukisematta siihen, että kävelin loppumatkan, enkä yrittänyt ylittää viikon juoksutavoitetta, joka oli 40 kilometriä.  

Viikonloppu olikin sitten kevyttä lepoa, vaikka viikon juoksutavoite oli minulle kova. Ohjelmassa oli yhdistystoimintaa, pizzaa, kylpylää ja hyvää seuraa. Sunnuntain pyöristi vielä hydrobic. 

Sunnuntaina vilkaisin viikon suorituksia kirjauksistani. Viikon juoksusaldo näytti sittenkin yli 40: yhteensä 40,3 kilometriä. Sisäinen suorittaja hihitti vahingoniloisena. 

Kevyitä suorituksia

Puolimaratonin lähetessä jatkan tätä päiväkirjanomaista kerrontaa edeltävien viikkojen harjoituksista. Tämän blogin tarkoitushan oli alun perin kertoa matkastani puolimaratonille. Matka on pitkistynyt ja mutkistunut moneen kertaan. Katsotaan, kuinka rouvan tällä kertaa käy. 

Lumi sulaa kovaa vauhtia.

Kulunut viikko oli edellistä 40 kilometrin ennätysviikkoani kevyempi. Olin ennakoinut, että juoksisin noin 27 tai 28 kilometriä. Olen vuorotellut raskaampaa ja kevyempää viikkoa, koska  haluan ehkäistä rasitusvammoja.




Viikolla oli ohjelmassa jälleen kilometrin vetojen vuoro, ja päätin hoitaa ne pois päiväjärjestyksestä heti tiistaina maanantain lepopäivän jälkeen. Inhottavat jutut kun on parasta tehdä pois mahdollisimman nopeasti.  

Ennen lenkille lähtöä tuntuikin melkein siltä, kuin olisin menossa johonkin ikävään, kuten hammaslääkäriin tai leikkaukseen. Tavoitteenani oli lisätä vetojen määrää kahden viikon takaisesta neljästä viiteen. Ensimmäisen vedon juoksin luultavasti liian kovaa. Sitten muistutin itselleni, että ei ole pakko juosta liian kovaa, ja hidastin selvästi vauhtia. Toinen kilometri olikin hitain viidestä. Se sisälsi myös pari käännöstä, jotka nekin hidastivat vauhtia. Kolmas kilometri alkoi jo menetellä. Lihakset alkoivat selvästi aueta ja vauhti löytyä. Ihmettelin, kun neljäs tuntui jo oikeataan hyvältä, vaikka hengästytti. Jäi tunne, että  voisin oppia vaikka tykkäämään vedoista. Myös viidennessä jalat löysivät loistavan rytmin, ja siinä oli helppo kiristää vauhtia, kun tiesi sen olevan viimeinen. Tällä kertaa jaksoin tehdä myös palautukset joka välissä hölkäten. Olin lopulta todella tyytyväinen. 

Reippaita vetoja.

Viikon toinen juoksuharjoitus oli minipitkis, eli lenkki, joka oli pituudeltaan normaalin pitkän lenkin ja tavallisen kevyen lenkin välistä. Idea tarttui mieleeni jostain lehdestä tai netistä. Olin tehnyt pienen jalkapainotteisen lihastreenin edellisenä päivänä, ja kuinka ollakaan, jalat olivat jumissa, eikä juoksu alkanut oikein missään vaiheessa kulkea. Väsyttikin pitkähkön työpäivän jäljiltä. Juosta piti silti. Olin ennalta päättänyt lenkin pituudeksi enintään 1,5 tuntia. Mutta kun aika täyttyi, 12 kilometristä puuttui vielä hiukan. Pakko oli hölkätä puuttuvat pari minuuttia, jotta lenkin mitaksi tuli pyöreä 12 km. 

Loppuviikolla oli ohjelmaa, joten viikolle tuli käytännössä juoksusta kolme lepopäivää. Niistä yhtenä kävelin mieheni kanssa vajaan kuuden kilometrin hyvin hitaan ja usein pysähtelevän ulkoilulenkin. 

Sunnuntaina hölkkäsin vielä keveän lenkin. Ennen lähtöä muistin, että viikon koordinaatiotreenit olivat vielä kokonaan tekemättä. Lenkin alussa pompahtelin siis hiukan tasajalkahyppyä, pakarajuoksua, polvennostojuoksua, saksijuoksua ja kuopaisujuoksua, sekä tein muutamia askelkyykkyjä. Lenkin loppupuolella muistin, että pienet,  muutaman kymmenen sekunnin tai muutaman kymmenen metrin vauhtivedot voisivat myös olla hyviä harjoitteita. Ensin juoksin kaksi noin sadan metrin vetoa. Sitten äkkiä muistin, että 50 metrin pyrähdykset olisivat parempia, jottei jalkoja alkaisi liikaa hapottaa, ja vaihdoin niihin. Jalkani vähän muistutteli samaa virttä kuin viime aikoina kovemmilla ja pidemmillä lenkeillä. Päätin, että pitää pysyä sen kanssa tarkkana. Minulla oli tavoitteena juosta kuusi kilometriä, mutta se venyi kuitenkin kahdeksaksi. Ilmeisesti sisäinen suorittajani pyrkii venyttämään viikkoja ihan väkisin.

Viikon kilometrisaldo pyöristyi tasan 30 kilometriin. Ensi viikolla olisi taas 40 kilometrin vuoro. Vähän jo odottelen kevennettyjä viikkoja puolimaratonin alla. 

Perfektionismia vai masokismia?

Tällä viikolla olen pohtinut, että minun lienee aika tarkistaa paikkaani perfektionismin kirjolla. Sisäinen suorittajani on tahkonnut tavoitteena olleet lenkit ja kilometrit huolimatta siitä, että pitkälle lenkille ja erityisesti vauhtitreeniin lähteminen on ollut todella takkuista.

Olen ollut viikon lomalla ja aikaa juoksulle on ollut riittämiin. Silti juoksuinto on ollut paljolti kiinni siitä, että olen suunnitellut viikon treenit etukäteen ja yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä pitää kiinni suunnitelmasta. 

Maanantaille olin suunnitellut pitkän lenkin. Tuntui hullulta, kun sunnuntain säätiedotus ei huomioinutkaan suunnitelmaani, vaan alkoi varoitella lumimyräkästä, joka toisi 10-15 senttiä lunta Etelä-Suomeen ja vaikeuttaisi tie- ja lentoliikennettä merkittävästi. Harkitsin hiukan lenkin siirtämistä, mutta päätin kuitenkin lähteä liikkeelle, kun lunta tuli aamulla vielä aika maltillisesti. Pudistelin vähän mielessäni päätäni sisäiselle suorittajalleni. 

Maanantain myräkkä.

Edellisen lenkin olin juossut jo tavallisilla lenkkareilla, ja harkitsin hetken niitä, koska pääasiassahan lumen alla olisi sulaa maata. Päädyin kuitenkin ottamaan nastalenkkarit. Lähtiessä lunta oli vasta pari senttiä, ja tuntuma oli jalalle lempeä ja pehmeä. Muutamassa kohdassa huomasin kuitenkin, että lumen alla oli paikoin liukasta jäätä, eikä lumi ollut tarttunut siihen. Liukkauden vaaran ja tihenevän lumisateen takia käännyin takaisin päin hiukan suunnittelemaani aikaisemmin, ja juoksin sen sijaan ylimääräisen mutkan tutummalla reitillä. Pysyin hyvin pystyssä, vaikka selvästikään edes nastakengät eivät estäneet ajoittaista liukastelua. Vasta kilometriä ennen kotia tein lähempää tuttavuutta jäätikön kanssa. Onneksi ei sattunut, ja jatkoin juoksua täyteen 18 kilometriin saakka. 

Vetotreenin aikana oli kaatosade.

Kotipihassa vauhtia hiljennellessäni kuulin viereiseltä alikulkukäytävältä avunhuutoa, ja näin iäkkään naapurini istuvan lumessa. Naapurikin oli ollut nastoilla liikenteessä, mutta alikulun alla oleva jää oli tehnyt tepposet, ja hän oli kaatunut, ottanut kädellä vastaan, eikä nyt päässyt ylös. Soitin ambulanssin, paikalle osuneen miehen kanssa autoimme naisen ylös, ambulanssi haki, terveydenhuolto kipsasi ja toipuminen pääsi alkuun. Totesin, että taisi tosiaan olla liukasta.  



Vetotreeniä siirsin viikolla kahdesti, vaikka lumi suli ja liukkaus poistui. Sen aika olisi ollut keskiviikkona, mutta en vain jaksanut enää samana päivänä, kun palasin pieneltä reissulta vanhempieni luota. Jäin kotiin neljän seinän sisään tekemään lihastreeniä, mikä sekin piti tälle viikolle suorittaa. Torstaina olisi ollut hyvä vetopäivä, ja lähdinkin lenkille, mutta pk-lenkki siitä tuli. Ei vain kulkenut niin, että olisi tehnyt mieli nostaa jalkaa yhtään reippaammin. 

Perjantaiaamuna viimein lopetin välttelyn, ja päätin, että nyt se on juostava. Lumimyräkän jälkeen oli ehditty sadepäivään. Vettä tuli reippaasti, ja silmälasit kastuivat ja huurtuivat niin, etten nähnyt paljon mitään. Tavoitteena oli juosta 25 minuutin reipas tasavauhtinen veto, ja sen kynnys tuntui olevan tosi korkealla. En varmaan osaa tehdä minkään mittaista vetoa oikeaoppisesti vauhtia kiristäen. Tämmöisessä pitkässä vedossa vauhdin tasaisuus lienee minulla erityisen hakusessa. Aloitin kuitenkin mielestäni rennosti, ja seurailin välillä puhelimesta minuuttien kertymistä. Hengästytti. Halusin tietää, millaista vauhtia juoksin 20 minuuttia, koska se oli edellisellä kerralla juoksemani vedon pituus. Seurasin kellosta 2o minuutin täyttymistä, ja toivoin, että aika olisi nopeampi kuin edellisellä kerralla. Ja olihan se, peräti 0,6 km/h. Sitten jatkoin lönköttelyä viimeisen viiden minuutin ajan, ja toivoin, ettei aika paljoa hidastuisi. Voimat eivät onneksi olleet ihan lopussa, vaan sainkin vauhtia vielä kiristettyä 0,1 km/h:lla. Kun hiljensin palauttavaan hölkkään, sade hellitti ja aurinko tuli esiin. 

Loppujen lopuksi
kukoistava juoksuviikko.

Kun laskin yhteen 18 kilometrin pitkiksen, 8,7 kilometrin kevyen lenkin ja 7,9 kilometrin vetoharjoituksen verryttelyhölkkineen, koko viikon saldo oli 34,6 kilometriä. Koska olin tällä viikolla päättänyt kokeilla neljää juoksukertaa, oli aika luontevaa, että viikon neljänneksi juoksuksi tipsuttelin vielä 5,4 kilometriä lisää. Sain siis täyteen 40 kilometriä, mikä on henkilökohtainen ennätykseni viikkokilometreissä.



En tiedä, perustuivatko viikon suoritukset luulemaani suurempaan perfektionismiin vai peräti masokismiin, mutta nautinto oli aikamoinen.


  

Hyvää pääsiäistä 2018!

Viikot ennen puolimaratonia hupenevat. Viime viikolla juoksin yhteensä 32 kilometriä. Pitkän lenkin jäljiltä koipi vähän jumitti, ja tälle viikolle oli vuorossa lyhyempien kilometrien viikko. 

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että nyt ei ole varaa löysäillä. En ole ihan varma, haluaisinko pitemmän päälle treenata näin tiukasti, mutta nyt en pohdi sitä. Kilometrejä on nyt tultava, vetotreenejä tahkottava ja pitkiksiä juostava. Nautintoa on revittävä endorfiineista ja satunnaisista matalatehoisemmista lenkeistä. 

Perjantaina kävin sauvakävelemässä. Se oli mukava suvantohetki juoksulenkkien ja lihastreenien välissä. Aurinko paistoi, linnut tirskuttivat, olin yksin ajatusteni kanssa, ja olo oli onnellinen. Ennen sauvakävelyä olin tehnyt lyhyen lihastreenin ja sauvakävelyn jälkeen venyttelin ulkona. Kotiin päästyä syömisen ja suihkun jälkeen oli päiväunien vuoro. Vaikka herättyä olin aikamoisessa tokkurassa, leijailin loppuillan jonkinlaisessa euforiassa. 

Hyvää pääsiäistä!

Alkuviikosta juoksin vauhtitreeniksi "tonnin vetoja". Yritän nyt tehdä vuoroviikoin noita tonneja ja vähän pidempää tasavauhtista, joka viime viikolla oli 20-minuuttinen. Vähän ihmettelinkin itseäni, kun tonnit pelottivat vähemmän kuin viime kevään neliminuuttiset vedot. Olen nyt yrittänyt asennoitua vauhtitreeniin rennommin. En aseta aikatavoitetta, vaan luotan siihen, että vauhti paranee kunhan vain juoksen. Annan itselleni myös luvan löysätä tarvittaessa. '

Tiukka treenihän se oli. Juoksin peräti neljä tonnia. Palautus meni kävelyksi ja seisoskeluksi, en vain jaksanut hölkkäpalautusta. Veteraanijuoksijan mielestä horjuminenkin on hyvä palautusmuoto. Ensi kerralla yritän kuitenkin asiallisempaa hölkkäpalautusta ainakin muutamassa välissä. Saa nähdä, irtoaisiko jo viisi tonnia silloin. 

Muut lenkit olivat kahdeksan kilometrin hipsutteluja. Tai ainakin oli tarkoitus olla. Sykemittarini on lopulta sanonut sopimuksen irti, ja hölköttelen tällä hetkellä luomuna tietämättä sykkeestä mitään. Veikkaan, että pk-lenkit olisivat vähän hitaampia, jos voisin seurata sykettä. 

Ensi viikolla on luvassa lisää kilometrejä, kun loma antaa mahdollisuuden liikuntaan keskittymiseen. Sitä ennen kuitenkin rauhoitutaan pääsiäisen viettoon. Hyvää pääsiäistä kaikille lukijoille!