Jääkiekkohenkistä touhua

En ole eläissäni käynyt jääkiekko-ottelussa. Siihen tulokseen tulin, kun yritin asiaa aktiivisesti muistella. En ole nuorena koskaan joutunut porukkaan, joka olisi sitä harrastanut. Oma isäni olisi varmaan mieluummin seissyt päällään kuin mennyt jääkiekko-otteluun. Mieheni ja poikani ovat jonkin kerran käyneet, mutta silloinkin olen itse siltä säästynyt.




Eilen pääsin kuitenkin kokeilemaan jääkiekko-ottelun tunnelmaa vähän niin kuin kuivaharjoitteluna. Olin nimittäin myymässä Kiekkoleijonien fanitavaraa Hartwall Areenassa. Tämä mielenkiintoinen tehtävä lankesi minulle tyttäreni kuoron kautta. Meille tarjoutui mahdollisuus hankkia Leijona-tavaran myynnillä vähän rahaa kuoron seuraavaa ulkomaanmatkaa varten.   

Hartwall Arena

Tavallaan tällainen urheiluhenkinen toiminta oli tervetullutta, koska olen nyt pitänyt tarkoituksella ihan täydellistä taukoa kaikista liikuntayrityksistä. (Taukoa on kertynyt kaksi viikkoa, ja yskäni palaa ajoittain edelleen. Mutta siitä kerron lisää, jos kertomista ilmenee.) Ilma oli harmaa, joten siisti sisätoiminta oli siksikin ihan paikallaan.

 

Ihan pro.

Saimme jo Areenan ulkopuolella hienot kulkuluvat, ja sitten meidät johdatettiin sisään kuulemma samasta ovesta kuin jääkiekkoilijatkin. Myyntipöytiä oli kaksi, ja kuorolaisten porukalla valloitimme niistä toisen. Kaksi kuorolaisista oli ollut jo edellisenä päivänä myymässä, eikä voinut kuin ihailla, miten pätevästi tytöt organisoivat myyntiartikkelien järjestämisen pöydälle.

Myyntivuoromme aikana oli Karjala-turnauksen Sveitsi-Venäjä-ottelu. Se tarkoitti sitä, ettei Suomen kannattajia ollut kovin paljoa liikkeellä. Aika mukavasti silti teimme kauppaa. Rauhallisempina hetkinä ehti katsella ympärilleen. Täytyy sanoa, että jotkut todella panostavat jääkiekkofanitukseen, meikkiin ja pukeutumiseen. Ja ainakin fanikamojen hinnasta päätellen se vaatiikin panostusta. Kallein tuotteemme oli 190 euron aito pelipaita. Muutamat ostivat sen silmää räpäyttämättä.  

 

Hauskin yllätys oli, kun serkkuni Lempäälästä seisoi yht'äkkiä lapsineen ja miehineen pöydän takana. He olivat tulleet katsomaan Sveitsi-Venäjä-ottelun jälkeen alkanutta Suomi-Ruotsi-peliä. Suomen peli lisäsikin myyntiämme huomattavasti. Itse pääsin melko helpolla, kun olin ilmoittautunut vain ensimmäiseen vuoroon ja jouduin vastaanottamaan ainoastaan Suomen fanien ensimmäisen aallon. 




Varsinainen jääkiekon seuraaminen jäi myynnin lomassa melko vähälle, vaikka sille olisi periaatteessa ollut aikaakin.  Pöytämme vieressä oli tv-ruutu ja muutaman metrin päässä iso näyttö, joista molemmista ottelu näkyi. En juuri seurannut ottelua, mutta totesin ajoittain tilanteen, kun kaiuttimista kuului Kalinka aina Venäjän tehtyä maalin.


Kuulemma tämä Karjala-turnauskin on jokin instituutio. Olen minä siitä kuullut, mutta en ole sitä ennen pahemmin noteerannut. Hiukan etukäteen mietin myyntikeikasta kuultuani, että mikä ihmeen Karjala. Olenhan minä Karjalassa käynytkin monta kertaa, se on mukava paikka. Mutta en ihan ymmärtänyt, mitä esimerkiksi Sveitsillä ja Ruotsilla on sen kanssa tekemistä. Kunnes tajusin, jo ennen kuin myyntikeikkamme loppui. Se selittikin sen, että merkittävä osa yleisöstä oli humalassa.  

Liikuntaa Suomessa ja Etiopiassa

Tänään oli ensimmäinen kunnon liikuntapäivä Etiopiasta paluun jälkeen. Vieläkin on euforinen olo.

Matka Etiopiassa meni hyvin. Näimme monimuotoisesta ja upeasta maasta kahden viikon aikana vain pienen osan: ihania ihmisiä, hymyjä, vieraanvaraisuutta ja köyhyyden voittamista, vaikka toki myös ongelmia, kurjuutta ja sotkua. 

Olin koko matkan terveenä, mutta viimeisellä lennolla Istanbulista Helsinkiin minulle iski mahatauti. Siksi jouduin muutaman päivän odottelemaan, ennen kuin pääsin matkan jälkeen liikkumaan. 

Illalla kolmantena päivänä kotiin paluun jälkeen teki jo mieli pienelle happihyppelylle, ja tein puolen tunnin reippaan kävelyn. Seuraavana päivänä uskalsin kokeilla puolen tunnin juoksua. Ensimmäinen juoksu ei todellakaan tuntunut kovin hyvältä. Hötkysin liian kovaa, ja sykkeet olivat pilvissä. Mutta kuulemma heti korkean paikan leirin jälkeen ensimmäisinä päivinä suorituskyvyssä kuuluukin olla toivomisen varaa. 

Korkeutta riitti.

Minun "korkean paikan leirilläni" korkeutta riitti, vaikka treenaus jäi varsin vähiin. Korkeimmillaan kävimme autolla 3500 metrissä ja jalan kiipesimme kahdesti noin 3100 metriin (näistä kerron toisissa postauksissa). Muun ajan vietimme noin 2100-2900 metrissä. Tuntuu, että sopeuduin korkeuteen ilman ongelmia. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä lounaan jälkeisellä museokierroksella Haile Selassien palatsissa koin pientä huimausta, joka saattoi liittyä sydän- ja verenkiertoelimistön sopeutumiseen. Myös suuremmat nousut hiukan hengästyttivät alkumatkasta, mutta se tuntui vain normaalilta liikuntarasitukselta, ei varsinaiselta hapen puutteelta. 

Matkalla pääsin kuin pääsinkin juoksemaan yhden kerran. Se ei kuitenkaan ollut mitään rentoa menoa vihreillä kukkuloilla raikkaassa maalaisilmassa, kuten olin vähän haaveillut. Ei, tein ainoan juoksulenkkini hotellin kellarissa juoksumatolla. En kuitenkaan valita. Matto sentään toimi ja sähköäkin riitti koko ajan. 

Juoksumatolla tuli kiire. 

Kun menin hotellin kuntosalille, siellä treenasi reipas yli kuusikymppisen näköinen mies, joka tervehti minua iloisesti. Hän kannusti minua hyppäämään juoksumatolle, ja jatkoi reipasta crosstraineraskellusta vieressäni. Kun olin pienen kävelylämmittelyn jälkeen ehtinyt hölkätä matolla ehkä seitsemän minuuttia, tuli keskeytys. Yksi hotellin siivoojista tuli sanomaan, että salikäynti pitäisi maksaa. Kun sanoin, että minun täytyy hakea rahaa huoneestani, hän kehotti menemään hotellin vastaanottoon. Kipitin siis ensin huoneeseeni neljänteen kerrokseen ja sitten vastaanottoon. Vastaanotossa nuori miesvirkailija haeskeli ensin seinältä kuntosalikäynnin hintaa, ja vetäisi sitten hatusta hinnaksi 100 birriä (noin 3,60 euroa). Samaan aikaan tuli kuitenkin vanhempi naisvirkailija, joka sanoi, ettei hotellin asukkaiden tarvitse maksaa kuntosalista mitään. Kipitin takaisin salille, jossa treenikaverini tervehti minua taas iloisesti, ja juoksin yhteensä puolen tunnin lenkkini loppuun. Enempää en ehtinyt, koska ohjelmamme alkoi aikaisin. Juoksu tuntui hyvältä useamman istumispäivän jälkeen, eikä korkeuseron haitoista näkynyt merkkejä. Ja aivan varmaa on, ettei yksikään etiopialaisjuoksija päässyt ohitseni.  

Koordisbaana mangon ja
avocadon katveessa.

Järjestyksessä toisessakin hotellissamme oli juoksumatto, mutta sitä en kokeillut, sillä kävelimme niinä päivinä paljon. Kolmannessa hotellissa lähdin eräänä aamuna toiveikkaana kyselemään kuntosalia, mutta sitä ei ollut. Juokseminen jäi haaveeksi. Kadulla en edes kuvitellut juoksevani, koska se oli epätasainen ja kurainen, ja olisin saattanut saada perääni melkoisen yleisön. Hotellin takapihalla aamusavujen tuoksussa bungalowien välissä sen sijaan oli näkösuojaa avocado- ja mangopuista, ja yleisönä ainoastaan yksi koira. Baanaa riitti hyvin koordinaatioharjoitusten tekoon. Vedinkin läpi melkein koko repertuaarini siihen saakka, kunnes jalat alkoivat tuntua väsyneiltä, enkä enää ollut varma suoritusten puhtaudesta. Korkean paikan syytä tai ei, mutta siihen meni vain parikymmentä minuuttia.  

Suomen syksyssäkin
on puolensa.

Erään uimareiden harjoittelusta tehdyn ammattikorkeakoulun lopputyön kirjallisuuskatsauksen mukaan treenituntuman pitäisi alkaa parantua viidentenä päivänä meren pinnan tasolle palaamisen jälkeen. Tänä aamuna herättyäni olin melko varma, etten lähde juoksemaan. Jokin flunssaviruskin tuntui kutittelevan nenässä. Paluulennolla Istanbulista Helsinkiin oli noin 2/3 lentokoneellista Mekasta palaavia pyhiinvaeltajia, jotka olivat kaikki flunssassa vietettyään neljä yötä erämaassa ja koettuaan lämmönvaihtelut 40 asteen helteestä ilmastoituun hotelliin. Ennakoin jo kunnon Mekka-virusta. Aamupalan syömisen jälkeen vireystilani kuitenkin parani, flunssaluulotauti hävisi ja lenkki alkoi tuntua ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Niinpä juoksin ihanat seitsemän kilometriä tosi hitaasti ja nautiskelin Suomen syksystä. Vähän lenkin jälkeen mies alkoi ehdotella pyöräretkeä Keskuspuistoon. Kuulemma menisimme pelkkää höntsävauhtia. Ja niin höntsäilimme 21 kilometriä paisteessa ja sateessa, ihan vain sen verran, että selkä oli märkä sisältä ja ulkoa. Se oli hyvä paluu takaisin liikuntaan.  

Veteraanijuoksijan tekniikkatreeni

Vähän aikaa googleteltuani ja lueskeltuani juoksutekniikasta totesin, ettei sitä ehkä Googlesta ihan pelkästään opi. Lopulta pyysin apua Veteraanijuoksijalta. Minua kiinnosti saada tietää, mitä kaikkea olisi vialla. 

Saimme sovituksi yhteisen ajan oikein kunnon skannaukselle. 

Juoksutekniikkani kehittäminen on alkutekijöissään.

Jouduin kyllä vähän miettimään sitä, ettei juoksuani fysioterapeutteja lukuunottamatta ole oikeastaan koskaan kukaan katsellut. En sentään ole juossut pelkästään sisätiloissa tai säkkipimeällä, mutta en myöskään toisten kanssa yhdessä tai käynyt millään juoksukurssilla. Etukäteen vähän jännitti, mutta jännitys katosi onneksi pian. 

Kevätlumi ja kevätpakkanen oli sulanut ja lauhtunut, ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Olin tehnyt alle kunnon lämmittelyn, kyykkyjä, jalkojen heilautuksia ja taivutuksia sekä vajaan vartin hölkän aika reipasta vauhtia.  

Ennen tapaamista olimme Veteraanijuoksijan kanssa puhuneet juoksuni videoinnista. Harvat juoksukertani eivät kuitenkaan osuneet sellaiseen kohtaan, että kukaan perheenjäsen olisi ehtinyt videoimaan. Halusin kuitenkin itsekin nähdä, kuinka juoksen, joten aloitimme ottamalla muutaman videon. Juoksin edestakaisin kännykkäkameran edessä.

Kameran linssin läpi katselun jälkeen Veteraanijuoksija katsoi juoksuani ilman kameraa. Juoksin aina pätkän, ja välissä sain kommentteja. 

Ensimmäinen asia, johon Veteraanijuoksija kiinnitti huomiota, oli tietysti oikea jalka. Suurin murheenkryynini. Sen ongelmallinen liikerata ei ollut mikään uutinen. Jalka seilaa omalla tavallaan pienen mutkan sivusuunnassa, ja jalkaterä pysyy jäykkänä, eikä toimi kimmoisasti, kuten sen pitäisi. Jälkeenpäin näin itsekin ongelman ihan selvästi videolta. Pakostakin jäin miettimään, onko ongelmallinen liikerata ja jalan asento koko jalkaproblematiikkani syy vai seuraus. Itse vastaisin, että kenties molempia. Ihan varmaa on, että kummallinen liikerata on ollut olemassa jo ennen kuin aloin juosta. Toisaalta ihmiset juoksevat joskus aika kummallisesti loukkaamatta itseään, joten huonoa onneakin minulla on ollut. Ja nykyisin taas jännevaiva vaikuttaa jalan asentoon ihan varmasti.  


Toinen asia, jota minun kannattaisi korjata, on vartalon asento. Juoksen kuulemma hiukan liian etukenossa. Oikeastaan tuo tieto oli positiivinen, koska olen pelännyt istuvaa juoksuasentoa, josta aloittelijoita kovasti varoitellaan kaikissa juoksutekniikkaa koskevissa ohjeissa. Kuskin paikalta katsottuna on vain ollut vaikea tietää, millainen oma asento on. Oli helpottavaa tietää, ettei istuva asento sitten ainakaan ole minun virheeni. Saisin kuulemma nostaa ylävartaloa pikemminkin suorempaan, eikä minun tarvitsisi pyrkiä eteenpäin pikajuoksija-asennossa. Luulen, että suorempi asento voi olla luontevampikin minulle. 

Kolmas asia, joka kiinnitti Veteraanijuoksijan huomion, oli se, että juoksen jalat liian kaukana toisistaan. Juoksija-lehden tekniikkaohjeissa varoiteltiin päinvastaisesta ongelmasta, siitä, että jalat ovat niin lähellä toisiaan, että askel pyrkii ristiin. Taas olin toisessa ääripäässä. Sitä en tiedä, onko tämä virhe korjattavissa, vai onko se ihan vain naisen anatomiaan kuuluvaa. Seisonkin jalat harallaan, jos en erityisesti keskity seisomaan kunnolla. Mieheni muistuttaa siitä aina, kun asia tulee vastaan esimerkiksi jossain valokuvassa. En kuitenkaan ole yksin, sama koskee muitakin äidin puolen suvun naisia. Pitääkin kaivaa esiin mummon kuva. Muistelen, että sama ongelma näkyy siinäkin. Onkohan tämä paha merkki? Mummo ei ollut maratoonari.   

Ihme kyllä, Veteraanijuoksijan havaitsemat ongelmat loppuivatkin siihen. Lopuista juoksutekniikan osa-alueista sain kuulla pelkkää hyvää. Se oli tärkeää palautetta. 

Kuulemma lantioni "soljuu helposti eteenpäin askeleen osuessa maahan", kuten luki taannoiseen blogipostaukseen joltain juoksusivustolta poimimassani lainauksessa. Varsin yleinen juoksuongelma on lantion keikkuminen puolelta toiselle. Minun lantioni pysyy juostessa täsmällisesti samassa linjassa. 

Myös käsieni liikerata näytti hyvältä. Ylävartalon liike ei ole pyörivä, vaan edestakainen. Itse olen epäillyt juuri tuota pyörivää liikettä. Olen yrittänyt kiinnittää siihen huomiota ehkä kolmen viimeisen viikon ajan. Joko diagnoosini on ollut väärä, tai asia on korjaantunut yllättävän helposti. 

Tekniikan tarkastelun lisäksi kävimme kohta kohdalta läpi sopivia koordinaatioharjoituksia. Tärkeimpänä mieleeni jäivät kuopaisujuoksu ja -kävely sekä nilkkoja vahvistava tasajalkahyppely suorin polvin sekä paikallaan että eteenpäin liikkuen. Molemmissa on omat vaikeutensa, ja niiden tekeminen vaatii vielä paljon harjoittelua. Silti molemmat tuntuivat siltä, että vahvistaisivat juuri oikeita lihaksia ja niitä oikean jalan kimmo-ominaisuuksia, joissa tuntuu olevan vielä paljon oppimista. Myös askelkyykky kannattaisi tehdä kuopaisten. Se on kyllä minulla vielä täysin hakusessa. 

Koordinaatioharjoituksista Veteraanijuoksija esitteli myös sivulaukan, ristiaskeljuoksun ja vuorohyppelyn. Näistä vuorohyppely olikin entuudestaan tuttu 70- ja 80-luvun pikkutyttöjen liikkumistapa, ja ristiaskeljuoksu muistutti yläasteaikojen liikuntatuntien kreikkalaista tanssia. Lisäksi Veteraanijuoksija suositteli juoksukoordinaatiosivuilta tuttuja polvennostojuoksua ja pakarajuoksua, joita olen joskus tehnytkin, sekä saksijuoksua, joka oli minulle vieraampi.  

Koordinaatioharjoituksia kannattaisi tehdä juoksutreenin alussa lämmittelyksi. Treenin alussa ne tehdään siksi, että silloin on levännyt, ja harjoitteet tulee tehdyksi mahdollisimman puhtaasti. Samasta syystä sarjat saavat ainakin minulla vielä olla lyhyitä, esimerkiksi kymmenen hyppyä tai askelta. Sarjoja saa olla kolme, ja välissä on pieni palautumistauko. Tuntuu, että erilaisia harjoituksia on nyt tarjolla aika paljon. Aion silti yrittää. Periaatteenihan on, että parempi on tehdä edes jotain kuin olla tekemättä kokonaan. Harjoitteissa on myös aika paljon hyppimistä, ja joudun varmaan hakemaan sopivaa määrää ja tasapainoa jänteen kipeytymisen ja lihasten kehittymisen välillä. 

Toivottavasti harjoittelu
kaunistaa tekniikkaa.

Tekniikkaskannauksen lopuksi halusin vielä oppia, mitä on alamäen rullaus juosten, ja vaihdoimme paikkaa läheiseen mäkeen. Juoksentelin mäkeä ylös ja alas. En ole ihan varma, sainko kiinni rullauksen ideasta. Mieleeni jäi lähinnä, että pitää vain antaa mennä. Yllättäen Veteraanijuoksija sanoi, että oikea jalkani työskentelee alamäessä paljon paremmin kuin aiemmin tasamaalla. Kotona mieheni kysyi aiheellisesti, huomasinko itse jonkin eron jalan työskentelyssä tasamaalla ja alamäessä. Enpä tietenkään huomannut. Silti se oli mukava tieto. Ehkä opin senkin vähitellen kokeilemalla. 

Katselmuksesta jäi tosi hyvä olo. Ongelmat olivat melkein kaikki odotettuja, ja niitä olikin yllättävän vähän. Toki oikean jalkani ongelmat ovat pitkäaikaisia ja ehkä niitä ei voi korjata, mutta oli rauhoittavaa tietää, ettei sen lisäksi paljon muuta olekaan. 

Seuraavana aamuna nilkoissa oli kunnon doms, joka kesti useamman päivän. Se oli oikeastaan hyvä, koska se muistutti jalan oikeasta asennosta ja oikeasta askelesta, ja tietysti siitä, että joitain lihaksia kannattaa vielä kehittää. 

Teknisesti taitavaa?

Olen jo aika pitkään ollut huolissani juoksutekniikastani. Totuushan on, ettei juoksuani ole moni nähnyt tai ainakaan katsonut sillä silmällä, että korjaisi virheitäni. Edellinen fysioterapeuttini juoksutti kyllä vähän matolla, otti videota ja katseli oikean jalkani asentoa, mutta kokonaisuutta ei hänkään katsonut, eikä pohtinut sen enempää. Itse en voi juoksuani nähdä. Sen kuitenkin tiedän, että useimmilla on jotain korjattavaa, enkä liene poikkeus. Olen kaiken kaikkiaan tehnyt tosi vähän mitään koordinaatio- tai tekniikkaharjoituksia, vaikka tiedän, että varmaan pitäisi.

Menisin mieluusti juoksutekniikkakurssille. Sellaiselle, joka keskittyisi pelkkään juoksutekniikkaan ja kestäisi muutaman viikon. Olen niitä vähän katsellutkin, nyt viimeksi yhtä toukokuussa alkavaa tekniikkakurssia, mutta mikään niistä ei ole sopinut aikatauluihini. 

Jotain pitäisi kuitenkin tehdä. 

Olen minä joskus juoksutekniikkaa googlettanutkin. Googlettamallahan sitä oppii. Pääasiassa olen googlettamisen jälkeen ollut sekaisin siitä, mitä on tekniikka ja mitä on koordinaatio ja onko olemassa erikseen tekniikkaharjoituksia ja koordinaatioharjoituksia. Oma lukunsa on, miten ihmeessä mystisiä tekstikuvauksia tulkitaan. Mitä tarkoittaa vaikkapa "Lantion tulee pysyä ylhäällä ja suoraksi ojentuneena." tai "Lantio ja navan seutu soljuu helposti eteenpäin askeleen osuessa maahan." Lisäksi minua on tietysti ahdistanut se, että kaikenlaisia harjoitteita on tarjolla hirveän paljon ja kaikkea pitäisi tietysti myös ehtiä ja osata tehdä. 

Minun on jo monta viikkoa pitänyt ottaa itseäni tässä asiassa niskasta kiinni ja tarkastella omaa juoksutekniikkaani. Koska aloittaminen on kovin vaikeaa, päätin, etten voi mitenkään ottaa haltuun montaa asiaa kerrallaan tai tehdä jotain harjoitteita seitsemänä päivänä viikossa. Voisin kuitenkin ottaa haltuun yhden ruumiinosan kerrallaan. Sen verran aloin nimittäin googlettamisen ansiosta tai siitä huolimatta ymmärtää, että juoksutekniikassa on kyse eri ruumiinosista ja niiden liikkumistavasta. 

Vähän nettisivusta riippuu, missä järjestyksessä ja miten eri juoksutekniikkaan liittyvät ruumiinosat kuvataan. Täällä on esimerkiksi kuvattu jalkojen eri osien, lantion, polvien, pohkeiden ja nilkkojen liikkuminen erikseen, ja tuoreen (3/2017) Juoksija-lehden artikkelissa taas puhutaan pelkästään keskivartalosta ja askeleesta, mitä tulee vyötärön alapuoleen. Toisinaan puhutaan myös jalkaterien suunnasta, mutta aina sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi mainita. Useimmissa juoksutekniikkajutuissa otetaan jalkojen ja lantion lisäksi esiin katseen suunta, käsien asento ja liike sekä hartiat. 

Päätin aloittaa järkeenkäyvimmästä. Otin ensimmäiseksi tavoitteekseni katseen kohdistamisen. Päätin yrittää muistaa, että katse suunnataan muutaman kymmenen metrin päähän eteen, jotta juoksuasento olisi luonnollinen. Luulen, että minulla on ollut tapana juosta hieman liian kumarassa. Ensimmäisellä kerralla muistuttelin oikeasta katseen suuntamisesta itselleni pitkin lenkkiä. Ja aika hyvin onnistuinkin. Tuskin edes huomasin tuliteriä pinkkejä lenkkareitani, jotka olivat jalassa vasta toista kertaa! Muutaman kerran jälkeen katseen suuntaaminen alkoi tuntua jo ihan luontevalta. 

Tietä pitkin, mutta miten?

Toiseksi päätin miettiä käsiä, joiden asentoa pidin jo valmiiksi kohtuullisen hyvänä. Käsien liikkeitä voisin kuitenkin parantaa, koska vaikuttaa siltä, että käteni eivät liiku tarpeeksi edestakaisin. Olen juossut nyt vasta yhden lenkin miettien sekä pään asentoa että käsiä. Liikkuvia osia alkaa olla jo liikaakin. On muistettava, ettei kerralla opi mitään, vaan toistoja tarvitaan useita. 

Hartioiden asentoon vielä pystynen kiinnittämään huomiota itse, mutta askelen, rytmin ja lantion asennon kanssa taidan tarvita apua. Ja varmaan senkin kanssa, miten tekniikkaa parannetaan. Kaikenlaisia juoksua parantavia harjoitteita löytyy netistä miljoona, usein koordinaatioharjoitusten nimellä. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä harjoite vaikuttaa mihinkin ongelmaan. Koska harjoitteita on niin paljon, lienee tärkeää tietää, mitä juuri minun kannattaisi tehdä. 

Jotain apua taidan tarvita myös asioiden ymmärtämiseen ja muistamiseen. Luin nimittäin uudestaan ohjeet katseen suuntaamisesta, ja totesin, että katse pitäisikin suunnata horisonttiin, eikä muutaman kymmenen metrin päähän. Kai se on eri asia?  

Cheerleading-tyttönä

Käsi ylös, kenen mielestä cheerleadingista tulee mieleen stereotypia itseään ja vartaloaan miesurheilijoille esittelevistä tytöistä? 

Kun tyttäreni halusi aloittaa cheerleading-harrastuksen, minun oli pakko luopua ennakkoluuloistani. Vähitellen annoin kertoa itselleni, että cheerleading onkin voimaa, notkeutta, akrobatiataitoja ja rytmitajua vaativa urheilulaji, joka ei edes ole niin tapaturma-altis kuin aluksi luulin. 

Tyttäreni ei ole tullut minuun sikäli, että hän on musikaalinen, notkea ja pitää tanssimisesta ja voimistelusta. Etsimmekin hänen urheiluharrastuksekseen ensin jotain tanssillista jumppaa, ja kävimme läpi useiden voimisteluseurojen nettisivuja. Lopulta cheerleading löytyi koulukaverin kautta. Ryhmä, johon tyttäreni liittyi, on parin kilometrin päässä olevalla koululla treenaava 8-13-vuotiaiden alkeisryhmä. Kahden tunnin treenit viikossa maksavat vain 100 euroa lukukaudessa, ja omien treenien lisäksi voi käydä yhteisissä akrobatiaharjoituksissa vaikka kahdesti viikossa.

Voitte uskoa, että vettä kului. 

Tytär on nyt harrastanut cheerleadingia kaksi kuukautta, ja pitänyt sekä lajista että ryhmästä alusta asti. Jokin aika sitten tuli yllättäen kutsu vanhemmille seuraamaan treenejä. Kutsussa käskettiin saapua urheiluvaatteissa. Innostuin heti. 

Tytärtä alkoi treenien lähetessä ilmeisesti hiukan hirvittää, vaikka hän periaatteessa suhtautuikin innostukseeni hyväntuulisesti naureskellen. Hän nimittäin yritti kiristää minulta lupauksen, että jos kenenkään muun vanhempaa ei ole paikalla, häivyn vähin äänin. En luvannut, mutta tytär rauhoittui kuultuaan ennen treenejä WhatsAppissa, että muitakin vanhempia oli tulossa paikalle. 

Tiesin toki jo ennalta, että mitään kärrynpyöriä, kuperkeikkoja, voltteja tai muita hengenvaarallisia temppuja en ala kokeilla. Rajani olen löytänyt tässä jo aikaa sitten. 
Mutta cheer-treeneissä tehdään kaikenlaista muutakin kivaa, ja siihen muuhun aioin kuin aioinkin osallistua.

Pukuhuoneessa ennen treenejä istuimme vaihtamassa kenkiä lähellä toista äiti-tytär-paria, ja astuimme tuon toisen äidin kanssa yhtä aikaa saliin. Vilkaisimme toisia vanhempia, jotka marssivat salin takaseinustalle aikomuksenaan selvästikin istua siellä katsomassa treenejä. Katsoimme toisiimme, ja totesimme, että taidamme saada toisistamme vertaistukea, ja uskalsimme liittyä mukaan tyttöjen riviin. 

Kaksi reipasta ohjaajaa päätti, että lämmittely alkaa pizzaleikillä. Ryhmä jaettiin neljään pizzatäyteporukkaan: kinkkuihin, oliiveihin, ananaksiin ja juustoihin. Toinen äiti tiesi heti olevansa kinkku, ja minä koin itseni sillä kertaa oliiviksi. Yksi tytöistä jäi kiinniottajaksi, ja huusi eri täytteitä vuoron perään juoksemaan ympyrää salin keskelle. Leikissä sai heti juosta aika tavalla. Vaikka hölkkäsinkin vastoin ohjaajien ohjeita ("juoskaa kovempaa", "vauhtia vauhtia") aika hitaasti, oli juoksu kylmiltään minulle silti hiukan arveluttavaa. Nykyisinhän en tavallisesti koskaan juokse askeltakaan ilman jotain muuta lämmittelyä. 

Mutta pahempaa seurasi. Seuraavaksi ryhmittäydyimme kolmen hengen joukkueiksi viestiä varten. Jokaisen joukkueen jäsenen piti vuoron perään suorittaa salin päästä päähän juoksu, tasajalkahyppely, karhukävely, rapukävely, laukka sivuttain ja jälleen juoksu. Vauhti oli niin kova, että lopussa olin ihan läkähdyksissä. Tasajalkahyppelyissä lusmusin, koska se ei totisesti olisi tehnyt hyvää jänteelleni. Mutta mukana pysyin yhtä kaikki. Ja meidän joukkueemme voitti sen toisen äidin joukkueen!

Tässä vaiheessa ohjaajat katsoivat, että olimme lämpimiä, ja vuorossa oli lihastreeni. Se sujui kohtuullisesti, vaikka jälkeenpäin sain tyttäreltä palautetta, etteivät jalkani pysyneet selkäliikkeessä ylhäällä. Nolointa oli punnertaa toisten vanhempien katsellessa, koska en oikeasti osaa sitä vieläkään kunnolla. Tämmöisiä tilanteita varten asia pitäisi varmaan pikkuhiljaa hoitaa kuntoon. Lihastreeniä seurasi monipuolinen venyttely, jonka me molemmat äidit pystyimme suorittamaan puhtaasti, koska ohjelmaan ei sillä kertaa sattunut kuulumaan spagaatia. 

Sitten alkoi varsinainen cheerleading-treeni, ja vuorossa olivat hypyt. Me äidit siirryimme ensin salin laidalle seuraamaan sivusta, koska molempien vammat estivät hyppelyn 40 sentin korkeuteen vauhditta. Hetken katseltuamme tajusimme, että voisimme harjoitella käsiliikkeitä ilman hyppyjä. V, X ja tupla-äx sujuivat meiltä mallikkaasti, ja olimme ylpeitä, että olimme edelleen mukana. 

Cheertreeneissä ei käytetäkään tavallisia jumppamattoja.

Treeni alkoi olla puolessa, ja ohjaajat kehottivat meitä hakemaan matot. Vilkaisimme taas toisiimme kanssaäidin kanssa, ja totesimme, että kyllä me matot osaamme hakea. Olimme väärässä. Emme olisi edes tunnistaneet matoiksi isoja rullia, jotka cheertytöt raahasivat saliin, ja levittivät lattialle. 

Matoilla tytöt tekivät käsilläseisontaa, kärrynpyöriä, kaatosiltoja ja monenlaisia muita liikkeitä, joiden nimiä en edes tiennyt. Arvaatte varmaan, että tässä vaiheessa siirryimme suosiolla seinustalle. Sielläkin oli ihan riittävän jännittävää katsella, miten oma jälkikasvu suoriutui vaikka miten monesta vaikeasta liikkeestä. Lopuksi tytöt harjoittelivat vielä nostoja niin, että neljä nosti aina yhtä. Onneksi oma tyttäreni on ryhmässä vanhimmasta päästä, enkä joutunut katselemaan häntä keikkumassa pyramidin huipulla. Vielä. 

Kysyin yhdeltä katselemassa olleelta isältä, kuka hänen tyttärensä on. "Tuo, joka on moustina tuolla oikeanpuolisessa ryhmässä", vastasi isä. "Okei", vastasin vain. Kotona kysyin sitten omalta tyttäreltäni, mikä mousti*on. Aika monta muutakin uutta sanaa opin. 

Seuraavana päivänä etureiteni olivat totaalisen jumissa, vaikka olin kerrankin onnistunut tekemään samalle päivälle osuneen hydrobicin sopivasti lusmuillen palauttavana treeninä. 
En onneksi tiedä, millaisessa kunnossa olisin ollut, jos olisin tehnyt kaikki nostot, kuperkeikat ja hypyt, joita tytöt tekivät.  

* Takana varmistamassa oleva henkilö, joka on nostossa kaikkein tärkein.

Vaihdevuodet ja juoksu

Naiset ovat juoksijoinakin erilaisia kuin miehet, alkaen lihaksistosta, hapenottokyvystä ja päätyen vauhtiin. Juoksua käsittelevät nettisivut, kirjat tai lehdet ovat katsoneet silloin tällöin tarpeelliseksi julkaista naisjuoksijoille suunnattua materiaalia. Olen itsekin lukenut niitä mielenkiinnolla, ja kuulostellut, olisiko niissä jotain minulle tärkeää. 

Näkemissäni naisjuoksijoille suunnatuissa suomenkielisissä jutuissa on useimmiten käsitelty sellaisia naisille spesifejä aiheita kuin rintoja, raskautta, synnytystä ja kuukautisia. Mielenkiintoisia ja tarpeellisia juttuja varmasti monetkin, ainakin niille, joille ne ovat ajankohtaisia. Mutta myös hedelmällisyysiän ohittaneita naisjuoksijoita on aina vain enemmän. En kuitenkaan ole nähnyt perusteellisia juoksemiseen liittyviä, suomenkielisiä juttuja vaihdevuosista. 

Ajattelin siis koota yhteen muutamia löytämiäni faktoja juoksusta ja vaihdevuosista. Paitsi naislukijoita, ehkä aihepiiri kiinnostaa myös valveutuneita mieslukijoita. 

Googlehaulla "menopause running" löytyy mukavasti kaikenlaista materiaalia. Niistä osa on ihan hyviä yhteenvetoja ja niiden tieto näyttäisi olevan jäljitettävissä myös tutkimuksiin. Käytin näiden lähteiden lisäksi jonkin verran itse hakemaani tutkimustietoa, mutta tätä tekstiä ei kannata pitää varauksettoman tieteellisenä.   

Vaihdevuodet ovat juoksijan painajainen, sanottiin eräässä Runner's World -lehden artikkelissa. Eivät asiat kuitenkaan ihan niin pahasti ole. Juoksemista voi jatkaa vaihdevuosien aikana ja vielä pitkään niiden jälkeen. Vaihdevuodet myös päättyvät joskus, ja osa niihin liittyvistä oireista ja ilmiöistä häipyy. Nyt syntyvien suomalaisten naisten odotettavissa oleva elinikä on 84 vuotta. Eräällä laskurilla sain omaksi eliniäkseni mukavat 98 vuotta. Suomalaisilla naisilla vaihdevuodet alkavat keskimäärin 51 vuoden iässä, ja vaihteluväli on useimmilla 45-55 vuotta. Minulla voi siis olla paljon aktiivisia juoksuvuosia jäljellä vielä vaihdevuosien jälkeenkin.

Seuraavassa on muutamia vaihdevuosiin liittyviä ilmiöitä, jotka vaikuttavat suoraan myös juoksuun. 

Vatsarasva lisääntyy. Estrogeenitoiminnan heikkeneminen saa vartalon keräämään rasvaa lihasten keräämisen sijasta. Erityisesti hiilihydraattipitoinen ruoka jää vaihdevuosi-ikäisen vartalolle. Vaihdevuosissa olisi syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota hiilihydraattien laatuun, mutta lisätä laadukkaan proteiinin saantia, erityisesti juoksun yhteydessä. Ei varmaan haittaisi, jos opettelisin edelleen valkoisen sokerin määrän kohtuullistamista jo ennen vaihdevuosi-ikää. 

Luut heikkenevät. Estrogeenin väheneminen heikentää luita. Juoksijalle tämä tarkoittaa erityisesti sitä, että keski-ikäisen naisjuoksijan on syytä varoa rasitusmurtumia. Luunkin vahvistamiseen voi kuitenkin kiinnittää huomiota jo ennalta. Luita vahvistaa vaikkapa voimaharjoittelu ja riittävästä D-vitamiinin ja kalsiumin saannista huolehtiminen. Paitsi purkista, niitä saa kalasta ja maitotuotteista, jotka palvelevat myös laadukkaan proteiinin saantia. Voimaharjoittelun lisääminen tarkoittaa, että viimeistään viisikymppisenä on aloitettava lihaskuntotreeni, ja sitä suositellaan vähintään pari kertaa viikossa. Minunkin täytyy pikkuhiljaa tehdä jotain kuntosalilaiskuudelleni. Olen järkeillyt, että on parempi treenata vähän kuin ei ollenkaan. Annoinkin itselleni luvan, että viikon toinen lihastreeni saa olla vaikka vartin pituinen, kunhan sellainen vain tapahtuu. Toinen on minulla sitten pitempi, mutta jos jollakulla toimii kaksi vartin lihastreeniä viikossa, niin kaikki on kotiinpäin.  

Tulee kuumia aaltoja. Kuumat aallot ovat yksi omituisimmista ja tyypillisimmistä vaihdevuosioireista, joille monesti myös naureskellaan. Niillä ei ole tunnettua yhteyttä estrogeenitasojen vähenemiseen. Liikunnalla ei muutaman vuoden takaisen Cochrane-katsauksen mukaan ole kuumiin aaltoihin paljoa vaikutusta. Vaarallista kuumien aaltojen aikana liikkuminen ei kuitenkaan ole. Jonkin ulkomaalaisen linkin mukaan aktiivisen naisliikkujan ainoa lohtu kuumissa aalloissa on, ettei hikoilu ole mikään uusi asia, vaan kuumaan oloon on joutunut jo monta kertaa juostessa tottumaan. Suomalainen ajattelee tässä kohtaa, että kai sitä on jo joka tapauksessa tottunut saunaan, joten ehkä juoksu ei tuo lisäarvoa suomalaisten naisjuoksijoiden kuumankestävyyteen. 

Unet menevät sekaisin. Vaihdevuosissa unet saattavat häiriintyä, mutta sillä ei välttämättä ole yhteyttä estrogeenitasoihin. Hyvä ja riittävä uni olisi ensiarvoisen tärkeää liikunnasta palautumisen kannalta. Erityisesti hikoilu ja kuumat aallot saattavat herättää keskellä yötä. Unen keskimääräistä laatua ja määrää voi parantaa menemällä aikaisemmin nukkumaan. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Varmasti myös päiväunien sisällyttäminen keski-ikäisen naisjuoksijan ohjelmaan olisi paikallaan.   

Liikunnan jälkeen huippaa. Verisuonien laajeneminen ja supistuminen voi muuttua vaihdevuosissa. Tämä takia kovan treenin jälkeen voi päässä huimata. Minuun tämä pätee kyllä jo ennen vaihdevuosia. Viilentäminen treenin jälkeen voi kuulemma auttaa huimaukseen, koska se supistaa verisuonia. Ulkomaiset nettisivut eivät osaa vinkata avuksi avantouintia tai lumihangessa kieriskelyä, mutta suomalaiselle ne varmaan tekisivät terää. Ehkä uiminen lenkin jälkeen on kuitenkin mukavampaa kesällä. 

Vammat voivat lisääntyä. Luunmurtumien lisäksi muitakin vammoja voi tulla vaihdevuosi-ikäiselle naisjuoksijalle aiempaa helpommin. Vaihdevuosissa kollageeni vähenee, mikä saattaa altistaa jänteiden ja nivelten vaurioille. Hyvä lihaskunto suojaa näiltäkin, joten lihastreenin kanssa on vain otettava lusikka tai paremminkin puntti kauniiseen käteen. Hyvä tasapainokaan ei ole hullumpi asia vammojen ehkäisemisessä, ja lihaskunto tietysti edistää tasapainoa. Itse murehdin edelleen koordinaatiotreenin puutetta. Ehkä ehdin vielä ennen vaihdevuosia. 

Virtsanpidätyskyky voi heiketä. Tämä on ikävämpi juttu juoksijalle, ja vaivaa ilmeisesti myös nuorempia naisjuoksijoita. Ensisijainen apu olisi normaalipainon saavuttaminen. Lisäksi 60-70 % hyötyy lantionpohjalihasten treenaamisesta. Oliko lihastreenistä jo jotain puhetta? Juostessa voi auttaa myös rakon tyhjentäminen ennalta ja pitkän juoksun aikana tavallista useammin.  

Kaikenlaista riesaa munasarjojen toiminnan hiipumisesta onkin, eikä tässä ollut kuin osa oireista. Juoksija ja aktiiviliikkuja voi kaikesta huolimatta olla tyytyväinen siihen, että liikunta vähentää ainakin vaihdevuosiin liittyviä mielialan vaihteluita, unettomuutta sekä parantaa elämänlaatua. Liikunnan vaikutuksesta seksuaalisuuteen vaihdevuosissa on vähän tietoa, ja sekin on ristiriitaista. Hyvä olo omassa kropassa vaikuttaa kuitenkin varmasti positiivisesti kaikilla elämänalueilla. 

Aktiivista juoksijaa voi askarruttaa vielä yksi asia. Mitä vaihdevuosissa tapahtuu vauhdille ja suorituskyvylle? Molemmat toki heikentyvät iän myötä. Minulle henkilökohtaisesti aika lohduttavaa on, että kuulemma myöhään liikunnan aloittanut voi vielä kehittyä juoksijana vaihdevuosien jälkeenkin ja ennätykset voivat parantua. Tämä johtuu tietysti siitä, etteivät ennätykset ole erityisempiä ehtineet ollakaan. Mutta väliäkö ennätyksillä. Jos niitä ehtii vielä parantaa, niin hyvä. Jos ei ehdi, niin voi keskittyä vain juoksusta nautiskeluun. 

Täysin purjein kohti iltaruskoa?

Nastalove

Olen aiemmin vastustanut nastakenkiä ja pitänyt niitä turhana rahanhukkana, kun ilman niitäkin voi helposti juosta lähes kaikkina päivinä vuodesta. 

Jäätä Keski-Suomessa.

Nyt minusta on tullut täysi käännynnäinen. Olen totaalisen hullaantunut uusiin nastakenkiini, jotka syksyllä löytyivät lähimarketin alehyllystä. Nehän vievät minut uusiin seikkailuihin säästä huolimatta! 

Pientarella ei ole
juoksemista ilman nastoja.

Ehkä tämän talven alussa on kohdalleni osunutkin erityisen monta jäistä päivää. Itsenäisyyspäiväviikonlopun minilomasella Keski-Suomessa käytin nastalenkkareitani melkein joka kerta, kun astuin ovesta ulos, en pelkästään juoksulenkillä. Niistä oli iloa kaupassa käydessä, haudoille kynttilöitä sytyttäessä ja sukuloidessa. Jäätä riittikin teillä silloin niin, että ihan pelotti astua ulos ilman nastoja. 

Marraskuun lyhyen ensitalven jälkeen Pääkaupunkiseudulla oli vaihtelevaa keliä. Välillä juoksureitit olivat peilijäässä, ja nastoista oli paljon hyötyä. Joulun aikaan Pääkaupunkiseudulla oli varsin lämmintä, mutta sitten pakasti taas, ja lätäköt jäätyivät. Juoksemaan oli näppärä lähteä nastoilla, koska ei tarvinnut välittää siitä, mitä liukkauksia ohuen lumiharson alta löytyisi. 

Ehkä nastakenkäni ovat antaneet kaivattua vaihtelua myös jaloilleni. Kipu on pysynyt koko lailla poissa. Tottakai siihen on muitakin syitä kuin kengät, mutta eivät nastat ainakaan huonompaan suuntaan ole jalan tilannetta vieneet. Fyssarinkin ohje oli hankkia toiset kengät.  

Parasta on turvallisuuden tunne, kun uskaltaa juosta samaan tapaan kuin kuivalla kelillä. Toki liukastumisen vaara on olemassa, mutta on se hiekallakin. Vauhtivetojakin olen nastoilla juossut. Sitä en kylläkään osaa sanoa, vaikuttavatko nastat vauhtiini. 

Tuntuu ihmeelliseltä, mutta kuulemma nastarakkauskin voi loppua. Jotkut ovat alkuinnostuksen jälkeen kyllästyneet nastoihin. Juoksu ei vain kulje niillä samoin kuin nastattomilla kengillä. Toivottavasti minä voin suurimman tunnekuohun laannuttua pitää nastakenkiini läheiset ja lämpimät välit niin, että rakkaus muuttuu hyväksi ystävyydeksi. 

Vaihtelua vauhtiin

Stressaantuneena ei kuulemma pitäisi treenata kovaa, mutta minä tyttö päätin tässä joulukiireessä aloittaa intervallitreenit. Minulle on tullut selväksi, ettei aina voi tietää, koska voi juosta. Silloin ei auta paljoa välittää sopivista kausista, voimista ja aikatauluista, vaan on juostava kun voi.


Olen jo aika kauan kärkkynyt ja odottanut, että voisin kokeilla jonkinlaista vauhtikestävyystreeniä. Fysioterapeutti viimeksi suositteli lisäämään vaihtelua myös vauhteihin jo melkein pari kuukautta sitten. Nyt olen viimein saanut taas 14 kilometrin pitkät lenkit takaisin ja juossut muutamalla viikolla yhteensä 25-26 kilometriä, ja uskalsin kokeilla ensimmäistä intervalliharjoitusta.   


Kaikenlaisia ohjeita intervallitreeneistä on netti ja lehdet pullollaan, ja on aika vaikea aloittelijana tietää, mikä on järkevää juuri itselle. Onneksi on Veteraanijuoksija, joka oli antanut treenineuvoja jo joskus ajat sitten, kun ensimmäisiä kertoja haaveilin vauhtikestävyystreeneistä. Ohje oli juosta neljä minuuttia reippaasti, ja palautella kevyemmin saman verran vedon jälkeen. Näitä vetoja voisi alkuun juosta kolme kappaletta. Alussa ja lopussa pitäisi verrytellä noin vartin verran.

Ensimmäinen vauhtitreeni oli jännittävä, koska kova harjoitus pelottaa jo etukäteen rasittavuutensa takia. Raju hengästyminen on minusta ikävää edelleen, enkä sen takia aiemmin pitänyt juoksusta. Vakuutin itselleni, että kolme vetoa on vain kolme vetoa. Lisäksi annoin henkisen luvan kävellä vetojen välissä, jos tuntuisi kovin pahalta.

Kärjellään seisova pyramidi?

Tiesin kyllä, että olisi oikeaoppista kiristää vauhtia veto vedolta, mutta en vielä tunne omaa vauhtiani, eikä se oikein toteutunut. Ensimmäinen veto oli kaikkein nopein, keskimmäinen hitain ja viimeinen siltä väliltä. Ilmiselvä pyramiditreeni siis, kärjellään seisova tosin. Ainakin, kun katsoo käyrää sivusta.

 

Harjoituksen jälkeen oli kyllä hyvä olo, vaikka itse harjoituksessa tuntuikin pahalta. Vähän kolkuttelin nimittäin jo maksimikestävyyden rajoja viimeisessä vedossa.

Toisessa intervallitreenissäni onnistuin juoksemaan toisen vedon ensimmäistä kovempaa. Pelkäsin, etten jaksaisi kiristää vauhtia enää kolmannella intervallilla, mutta niin vain jaksoin. Kolmas intervalli oli jopa hieman nopeampi toista kuin toinen oli ensimmäistä. Hengästyttävää se kyllä oli ja tuntui pahalta, mutta endorfiinit virtasivat lenkin jälkeen.

Nousujohteinen treeni.



 

Olen vielä sen verran aloittelija, että yksikin pitkä lenkki tai intervallitreeni tuntuu parantavan vauhtia ja kuntoa.  Toisen vetotreenin jälkeen varsinkin olin oikein voimani tunnossa ja kunto tuntui kasvavan siinä paikassa. En tiedä, onko sattumaa, mutta myös peruskestävyyslenkin vauhti tuntuu hiukan kasvaneen. Ja nyt on hyvä muistaa, että minulla vauhti taitaa edelleen kovimmillaankin olla paljon hitaampi kuin oikeiden juoksijoiden pk-vauhti. En tiedä, nopeutuuko se koskaan sen kummemmin, mutta pieniä edistysaskelia on hauska nähdä. Nyt on vielä muistettava, että tämäkin vaihtelu muuttuu äkkiä rutiiniksi. Jotain uutta niksiä pitää keksiä jo ensi vuoden puolella.

     

Nälkämoka

Juoksuharrastuksen yhteydessä muistutellaan aina kunnollisesta ravitsemuksesta. Oikeanlainen ruokavalio ja riittävä syöminen varmistaa juoksun sujumisen ja hyvän palautumisen juoksemisen aiheuttamasta rasituksesta. 

Uskon mielelläni, että syön terveellisesti ja riittävästi. Ei minun perusruokavaliossani varmaan mitään suurempaa vikaa olekaan. Välillä tulee syötyä liikaa sokeria ja välillä enemmän lihaa kuin mitä oikeastaan haluaisin syödä. Ylipaino-ongelmaa minulla ei ole, mutta rasvaprosenttini on siitä huolimatta mielestäni urheilijalle hiukan liian korkea, vaikka vastaakin ikäiseni naisen suosituksia.

Tomaateista keittoa.

Lomaoloissa ruokailu on joskus vähän satunnaista ja kasvisten syönnistä pitää itseään tämän tästä muistuttaa. Tällä lomalla huomasin kuitenkin ilokseni, että sokeria kotona tulee normaalipäivänä syötyä vähän, jos ei erikseen hairahdu ostamaan herkkuja.

Pyrin yleensä lähtemään juoksemaan oikeaoppisesti: sopivasti syöneenä, mutta vasta silloin, kun ateriasta on kulunut riittävä aika. Joskus olen kokeillut myös syömättä juoksemista aamutuimaan, mutta silloin jaksan vain kevyen lenkin, eikä syömättä juokseminen ole minusta aamupalafanista erityisen mukavaa. Ihan heti juoksun jälkeen minulla ei juuri koskaan ole nälkä, mutta pyrin silti syömään jotain terveellistä ja hiilihydraattivarastoja täydentävää. 

Eilen tein kuitenkin oikein oppikirjaesimerkin arvoisen juoksijan ravitsemusmokan. 

Söin aamulla kevyen aamupalan, pari vaaleaa leipää päällystettynä avocadolla, teetä, ja muutaman luumun. Luettuani Hesarin loppuun lähdin lenkille ja juoksin kahdeksan kilometriä. Kevyt lenkki, mukavasti pk-sykkeellä koko ajan. Lenkin jälkeen, vähän ennen kello kymmentä, söin melkein heti maustamatonta jugurttia, pakastevadelmia ja auringonkukansiemeniä. Tähän asti meni ihan hyvin, eikö vain? 

Hiilareita lenkin jälkeen?

Sitten tuli se moka. Muu perhe oli poissa, joten söin kotona touhujeni lomassa kovassa kiireessä pienen kupillisen tomaattikeittoa lounaaksi noin kahden aikoihin. Aikaa säästääkseni en juonut sen kanssa edes maitoa. Kun sain hommani valmiiksi, hyppäsin sohvalle löhöilemään karkkipussin ja seuraavan kirjapiirikirjan, Sinuhe Egyptiläisen, kanssa. Karkki siirsi mukavasti nälkää pitkälle iltapäivään, ja unohdin syödä mitään järkevää. Illan suussa lähdimme mieheni kanssa parille kirpputorille tsekkaamaan niiden tarjontaa. Jossain vaiheessa autossa istuessa alkoi tuntua, että kahdeksan kilometrin lenkki on minulle jo aika pitkä, ja että sen jälkeen olisi kannattanut panostaa kunnon ateriaan ja illan suussa terveelliseen välipalaan. Kun joskus kello kahdeksan jälkeen olimme kotona, minulla oli niin nälkä, että jaksoin tuskin voileipää tehdä. Iltapalasta tuli sitten aika massiivinen. Silti minulla oli vielä aamullakin hurja nälkä, jota kutsun yleensä urheilunäläksi. Siitä huomaa, että on tullut tehtyä jotain energiaa kuluttavaa.

Länsimaisessa ravitsemustilanteessa nälkä onneksi lähtee syömällä. Ja se hyöty tällaisista mokista on, että motivaatio kunnon ravitsemukseen panostamiseen lenkin jälkeen kasvaa uudelle tasolle.  



      

Pitkässä juoksussa

Pitkä lenkki kestää...

Sanotaan, että niin sanottu pitkä lenkki, pitkis, on kestävyysjuoksutreenin perusta. Se vahvistaa kestävyyttä, totuttaa jalkoja pitkäkestoiseen iskutukseen ja mieltä kestämään väsymystä. 

...ja kestää...

Jopa muutama järkevästi ajoitettu pitkä lenkki voi kuulemma viedä treeniä harppauksella eteenpäin. Olen itsekin viime aikoina alkanut uskoa pitkän lenkin tehoon. Jotenkin aina pitkän lenkin jälkeisellä viikolla kuntoni tuntuu parantuneen monta pykälää. Epäilen kyllä, että vaikutus on ensisijaisesti psyykkinen. Mutta jos pitkä lenkki kerran vaikuttaa mieleen, niin psyykkinen vaikutus sillä kai pitää ollakin? 

Minun pitkikseni on muotoutunut viimeisten kolmen kuukauden aikana. Ihan huhtikuun lopulla aloin kasvattaa toisen viikottaisen lenkkini matkaa. Toukokuun puolessa välissä juoksin jo 10 kilometriä. Siitä olen sitten vähän kerrassaan kasvattanut matkaa niin, että nyt minulla on tavoitteena juosta joka toinen viikko 14 kilometrin pitkä lenkki. Kuntoilijalle pitkä lenkki kerran kahdessa viikossa riittää oikein hyvin. Veteraanijuoksija oli sitä mieltä, että minulle 14 kilometriä kerralla on hyvä pituus, eikä lenkkiä kannata nyt ihan heti pidentää, ettei tule uusia vammoja.

...ja kestää...

Minulla on nyt joka toinen juoksuviikko raskaampi ja joka toinen kevyempi. Kokonaisuudessaan hölkkään raskaammalla viikolla 30 kilometriä. Kevyemmän viikon kilometrimäärälle minulla ei ole erityistä tavoitetta. Juoksukertoja on tällä hetkellä kolme viikossa, mutta harkitsen 30 kilometrin viikon jakamista neljään juoksukertaan. 

Vaikka maratoonarilla pitkis voi olla 35 kilometriäkin, minulle jo tuo 14 kilometriä riittää tuomaan mieleen maratonin. Ainakin lenkin jälkeen jalat tuntuvat maratonin juosseilta. Pitkä lenkki ei minusta tunnu henkisesti kovin vaikealta, koska juokseminen on kivaa. Rasituksen on pitkiksellä tarkoituskin pysyä alle aerobisen kynnyksen, ja juoksun tulee olla hidasta. Ajallisesti vietänkin pitkikselläni hieman yli kaksi tuntia, mikä vastaa hyvin pitkiksen suosituspituutta. 

Ensimmäisen 14 kilometrin pitkikseni juoksin mökkimaisemissa. Silloin kyllä vähän jännitti ja epäilytti, onnistuuko juoksu. Lämpö oli lähellä hellerajaa, varsinkin auringossa. Tiesin myös, että jos seitsemän kilometrin päässä sattuisi jotain, sieltä takaisin pääsy olisi hankalaa. Mieheni ei ollut reissussa mukana, eivätkä mökillä asuvat vanhempani aja autoa. 

...ja kestää vielä
viimeisenkin mäen.

Lisäefektiä toi lähiseudulla möyrynnyt Neste Ralli, jonka takia juoksureittini oli suljettu autoilta. Mielenkiintoinen kokemus sekin. En olisi koskaan arvannut, että suljettu tie, jolla en tavallisella lenkillä näe ainuttakaan autoa, olisi ollut niin vilkkaasti liikennöity. Jouduin pomppaamaan tien sivuun kymmeniä kertoja väistämään ilmaista katselupaikkaa etsineitä autoilijoita. Ralliin asti en itse ehtinyt, eikä ollut tarkoituskaan.       

Muuten lenkki sujui hyvin. Tibialis posterior -jänne tuntui kestävän hienosti. Jalkaterissä juoksu hieman tuntui, mutta niiden rasitus menee yleensä pian ohi. Myös polveni ottavat hiukan nokkiinsa pitkiksestä, mutta olen huomannut, että huolellinen venyttely auttaa siihen. 

Lenkin aikana minulle ehti tulla ihan kunnolla jano. Olen kuullut, että alle tunnin lenkillä ei kannata juoda, mutta yleensä 1,5-3 tuntia kestävällä pitkiksellä voi jo olla vähän vettä mukana. En mielelläni raahaa vettä lenkillä, koska minulta puuttuu siihen kunnollinen varustus. Tavallisesti tuo 1,5-2 tuntia on mennyt hyvin ilman vettäkin. Tällä kertaa kuitenkin kaipasin juomista, joten tulipahan henkistä kestävyyttä kehitettyä ainakin siinä kohtaa. 

Lenkin jälkeen uimaan pulahtaessa vasta huomasin, että olinkin yllättäen ylittänyt tietyn maratoonarikynnyksen. En ole koskaan saanut hiertymiä mihinkään muualle kuin jalkoihin, mutta nyt uimavesi kirpaisi kunnolla rintojen alta. Seuraavana aamuna totesin, että hiertymäthän siellä oli. Silikonien laitosta tulee kai samantyyppiset arvet. Juoksemalla saadut ovat kuitenkin paremmat, vaikka lopputulos ei ole aivan yhtä näyttävä.