Vuoristorataa

Liikunta on sitten ihmeellistä. Eilen minua harmitti aika tavalla koko typerä tilanteeni kipeän jalkani kanssa. Miksi pitikin hurahtaa juoksemiseen, kun se ei sitten luonnistukaan?

En ole taas ollenkaan varma, mikä on jalalle hyväksi ja mikä ei. Edellisviikolla kävin kahdesti kuntosalilla ja kerran jumpassa, hiihtämässä ja vesijuoksemassa. Minulla ei ole aavistustakaan, olivatko ne hiihto ja vesijuoksu, jotka kipeyttivät jalkaa uudestaan, vai johtuiko kipuilu vanhemmista tekemisistä tai kenties fysioterapeutin määräämistä harjoitteista.

Nyt kuluvalla viikolla kävin kerran kuntosalilla ja sen jälkeen pieni flunssanpoikanen pelasti jalkani muilta liikuntayrityksiltä ja ylirasittumiselta. Se verran pieni flunssa se oli, että jos olisin pystynyt juoksemaan, olisin taatusti käynyt karistamassa sen kimpustani lähtemällä lenkille. Nyt piti vain kärvistellä.

Mutta vaikka en ole juossut tai liikkunut muutenkaan neljään päivään fysioterapeutin määräämiä liikkeitä lukuun ottamatta, jalka muistuttelee silti itsestään.

Takapakki panee miettimään. Ehkä en oikeasti pystykään juoksemaan niin paljon kuin haluaisin? Olisiko minun aika ymmärtää se, ja lopettaa haikailu? Kun jalka tästä taas toipuu, pitäisikö vain tyytyä vaikka kahteen juoksukertaan viikossa ja yrittää keksiä jotain muuta liikuntaa sen lisäksi? Ja silti: miten tyhmää miettiä juoksemista, kun ei juokse.

Ehkä fysioterapeuttini on väärässä, kun uskoo toipumiseeni? Olen itsekin varma, että hän on löytänyt oikean ongelman, mutta onko hän löytänyt siihen oikean ratkaisun? Minusta tuntuu siltä, että olen nyt palannut takaisin jonnekin alkusyksyyn, jolloin yritin selvittää, mitä liikkumista jalkani kestää. Selvää on, ettei jalka ole nyt yhtä kipeä kuin heinäkuussa, mutta taas olen saman ihmettelyn edessä: kipeyttääkö vesijuoksu, jumppa vai hiihto?

Kuulostiko masentuneelta? Sitä se olikin. Ulkona paistoi aurinko ja lupaili kevättalvea ja hyviä juoksukelejä.

Koska ulkoiluun ei ollut terveitä jalkoja, oli pakko tehdä jotain edes sisällä. Laitoin YouTubeen hetken mielijohteesta hakusanan 'pilates' ja löysinkin jonkun 'pilates for beginners' jumppavideon, jossa kaikki liikkeet tehtiin makuulla. Olin jumppaamassa sitä läpi kolmatta kertaa, kun mies tuli kotiin hiihtämästä ja totesi, että olen löytänyt amerikkalaisen Anne Sällylän. Olihan se tosiaan aika järkyttävä.

Mutta sitten se ihme: siinä lattialla kieriessä asiat tuntuivat taas asettuvan jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen. Ihan sama, mitä jalalleni tai juoksemiselleni käy. Minulla oli vain hyvä olo ja mainio fiilis jatkui koko illan. Olisin voinut lähteä lentoon. Kai ne sitten olivat niitä endorfiineja.

Kuntosaliopastusta

Työpaikan kuntosalilla järjestettiin viime viikolla tutustumistilaisuus. Olin jo kerran aikaisemmin noin vuosi sitten ilmoittautunut vastaavaan tilaisuuteen, mutta jätin silloin menemättä. Luultavasti minulla oli tuolloin aivan liian suuri rimakauhu koko kuntosalitouhuun. 

Nyt kun olen jo uskaltautunut kokeilemaan monenlaista uutta tuolla tutuksi tulleella salilla, uskalsin kuin uskalsinkin ilmoittautua myös kuntosalistarttiin. Starttia veti eräs minulle jo ennalta tuttu ohjaaja, jonka tiesin myös päteväksi.

Kävimme läpi neljä perusliikettä, ja muutamia yksittäisten lihasten laitteita ja liikkeitä. Perusliikkeet ovat ohjaajan mukaan jalkaprässi (pakarat, reidet ja pohkeet), alataljasoutu (selkälihakset), ylätalja (selkälihakset) ja pystypunnerrus (rintalihakset). Painoja näissä isojen lihasten treenissä pitää olla riittävästi, jotta teho kohdistuu oikeaan lihakseen. 

Ohjaaja neuvoi meitä huolellisesti: jalkaprässissä pitää muistaa tiukentaa pakaralihaksia, ylätaljassa vatsalihaksia ja pystypunnerruksessa aktivoida lapoja. Pystypunnerruksen ohjaaja neuvoi meitä aloittelijoita tekemään mieluummin laitteella kuin tangolla, käsipainoista puhumattakaan. Niin liikkeestä tulee puhtaampi. Saimme lisäksi paljon muita ohjeita ja vinkkejä asennoista, liikkeiden kohdistamisesta ja laitteiden säädöstä sekä hyvät perustelut kaikelle. 

Perusliikkeiden lisäksi kävimme läpi muun muassa taka- ja etureisilaitteet sekä vatsalihasliikkeitä. Ohjaaja korosti erityisesti huonolle treenille jäävää suoran vatsalihaksen alaosaa, johon minäkin jo sain treeniohjeita alkusyksystä. Nyt sain alavatsaliikkeisiin hiukan vaihtelua, ja totesin, että niissä lihaksissa on vielä tekemistä. Ohjaajan mukaan ihmisellä on six packin sijaan eight pack, mutta sen alaosa unohdetaan useimmiten treenata. Sitä kohti siis. Perusvatsarutistuksiin ohjaaja suositteli jumppapalloa, mutta se oli minulle henkisesti hieman liikaa. Yleensä pelkään putoavani jo keinutuolistakin.

Ohjaajan briefauksen jälkeen saimme itse kokeilla, ja ohjaaja neuvoi. Oli aika mainiota, että hän oli kehottanut meitä tekemään muistiinpanoja. Tuhersin saamani vinkit kalenterini takasivulle. Kun sitten yritin tehdä liikkeitä itsenäisesti, piti vähän väliä käydä katsomassa kalenterista, missä liikkeessä pitikään olla selkä notkolla ja missä tiukentaa niitä vatsalihaksia. 

Juuri ennen kuntosaliopastusta olin oivaltanut, että kuntosalitreeniä voi tehdä sekä paikkaharjoitteluna että kiertoharjoitteluna. Kiertoharjoittelu tarkoittaa, että tekee ensin kaikki liikkeet kertaalleen läpi ja toistaa sitten koko sarjan kerran tai pari. Paikkaharjoittelu puolestaan on sitä, että tekee yhtä liikettä aina pari-kolme kertaa peräkkäin. Nyt pääsin kysymään ohjaajalta näiden eroa, ja opin, että käyttämäni kiertoharjoittelu on näistä tehokkaampi tapa kestävyyden parantamisessa. Kerrankin olin vahingossa tehnyt oikein, vaikken edes ollut tajunnut, että on olemassa muitakin tapoja.  

Luulenpa, että otan osan nyt oppimistani liikkeistä ohjelmaani, niin saan hiukan vaihtelua. Osa niistä on toki jo ollutkin mukana, mutta osaan ne nyt ehkä entistä paremmin.

Arvatkaa, mikä oli ihan parasta tuossa harjoituksessa? 

Ryhmä oli tavoittanut todellisia aloittelijoita. Minä en tällä kertaa ollutkaan se pienin ja tyhmin, vaan osasin jo aika tavalla.  

Urheiluaiheinen palaveri

Olin tällä viikolla työasioissa kokoustamassa urheilijan kannalta aika eksoottisessa paikassa, nimittäin Olympiastadionin vanhassa selostamossa.  Työni tai kokouksen aihe ei luonnollisestikaan liity mitenkään urheiluun, mutta kokouspaikka oli mielenkiintoinen. 

Tila oli ahdas, sinne mahtui juuri ja juuri kokouspöytä ja sen ääreen 17 henkilöä. Se sopii siis hyvin yhtenäiselle ja pienehkölle tiimille. Sisäpuoli oli hyvin remontoitu ja siisti, ja näköala tietysti lyömätön - ainakin, jos sattuu pitämään Olympiastadionin maisemista talvella. 





Hiukan kylmä meillä näin pakkasella siellä yläilmoissa oli, kun kökötimme paikoillamme neljä tuntia. Lämmitystä sai kuitenkin lisättyä, ja olihan meillä takit ja hartiahuivit. Kuvittelen myös, että kesäaikaan tilanne hyvinkin kompensoituu. 

Iltapäiväkahvilla saimme kasvispiirakkaa ja erinomaisen runsaan hedelmätarjoilun. Kuulemma makeaakin olisi ollut tilattavissa, mutta minusta myös tarjoilumme sopi erinomaisesti paikan terveeseen henkeen. 

Asennevamma?

Kuulen aika ajoin kommenttia omasta liikunnallisuudestani. Fysioterapeuttinikin totesi: "Sinä kun olet tuommoinen perusterve liikunnallinen nainen, niin kyllä tämä tästä vielä kuntoon saadaan." 

Kommentit urheilullisuudestani saavat minut aina vähän hämmennyksiin. En oikein tunnista niistä itseäni. Perusterve - onneksi. Nainen - kyllä vain. Liikunnallinen? Hmm.

Minulle on ystävieni kautta tuttua, että jos ihmisen keho muuttuu voimakkaasti, siihen voi olla hyvinkin vaikea sopeutua. Minulla ei itse kehossa ole tapahtunut suuria muutoksia, mutta kehon käytössä kyllä. Tuntuu kummalliselta, jos tituleerataan urheilijaksi tai kehutaan liikunnalliseksi. 

Huomaan olevani jonkinlaisessa välitilassa. Vain kolmannes suomalaisista naisista harrastaa vapaa-ajan liikuntaa vähintään neljä kertaa viikossa, kuten minä nykyisin teen. Omassa ikäryhmässäni osuus on vieläkin pienempi, alle 30 %. Aktiiviliikkujien joukossa olen kuitenkin vielä melko aloittelija ja juoksumääräni ovat pienet. 

Vaikeus pitää itseään urheilijana tuo mukanaan vaikeuden identifioitua urheilijaporukkaan. Työkavereiden juoksemassa yritysmaratonviestissä olin mukana varajuoksijana, jonka ei tarvinnut juosta ollenkaan, hirvitellä vain toisten läkähtynyttä tilaa kahden kilometrin kiihdytyksen jälkeen. Käymissäni juoksukilpailuissa olen hiiviskellyt reunoilla ja taka-alalla ja hämmästellyt toisten urheilullisuutta. Ryhmäliikunnassa olen täysi aloittelija ja ensikertalainen.

Juttelin erään kokouksen yhteydessä miehen kanssa, joka sattui olemaan poikani entisen joukkuekaverin isoisä. Puhuimme lasten urheiluharrastuksista. "Tuleeko teille Urheilusanomat?" mies kysyi. "Eeei", vastasin automaattisesti. "Tai siis tulee pojalle", korjasin. En todellakaan ollut sitä lukenut. Pitäisikö urheilijan harrastaa enemmän penkkiurheilua? Lukea Urheilusanomia ja istua tv:n ääressä ja katsomoissa? 

Pitäisikö minun jotenkin saada todistettua itselleni olevani liikunnallinen? Voisinko vain yrittää sopeutua siihen, että olen liikunnallinen ja urheilija? Vaikka sisäinen urheilijani onkin vielä hakusessa, voisin tarkistaa asennettani. Ehkäpä vain myöntäisin itselleni ja muille, että olenhan minä liikunnallinen. Ne, jotka eivät minua tunne kovin hyvin, uskoisivat sen varmasti. Ne, jotka tietävät, että minulla on asiassa vielä opittavaa, olisivat viisaasti hiljaa tai  parhaassa tapauksessa kannustaisivat eteenpäin.

Sitäpaitsi, onhan olemassa selvä merkki urheilijuudestani: en ole jalkani kanssa montaa tervettä päivää nähnyt viimeiseen puoleen vuoteen. 

    

Nastoja vaiko ei

"Ole aina iloisella päällä niinkuin kissa liukkahalla jäällä."

Mikähän sillä kissalla niin hauskaa oli siellä jäällä? Luistimilla tietysti jäällä voi olla kovinkin hauskaa, mutta eihän kissoilla ole luistimia. Kissoilla on kynnet. Käyvätköhän ne jäänastoista? 

Olen huomannut, että monella juoksijalla on selvä käsitys jäänastoilla varustettujen juoksukenkien tarpeellisuudesta ja ylivertaisuudesta. Eräskin työkaveri uhosi, ettei juoksisi talvella askeltakaan ilman nastoja. "Oletko sitten joskus juossut?" kysyin. "No en", kaveri vastasi. 

Samaa olen kuullut useammalta taholta: nastojen käyttäjät vannovat niiden nimeen. Nastakenkä estää vammat ja vastukset ja pitää mielenkin hyvänä. Kliinistä vertailututkimusta nastakenkien vaikutuksista vammojen estoon väestössä tuskin kuitenkaan löytyy. Tosin autonrenkaista tiedämme, että nastarenkaiden käyttö toki ehkäisee onnettomuuksia. 

Lisäksi nastojen käyttäjät vannovat usein juuri sen tunnetuimman valmistajan tuotteen nimeen. Nastoja on kuitenkin useammankin eri valmistajan kengissä, Googlella löysin nopeasti ainakin viisi eri merkkiä. 

Itse olen aika hidas omaksumaan uusia juttuja, ja näitä urheilujuttuja varsinkin. Ensimmäinen juoksutalveni oli vähäluminen ja toinenkin näyttää samanlaiselta. Lisäksi juoksen vielä aika vähän ja hitaasti. Siksipä yhteenlaskettuna näinä kahtena talvena muistan vain yhden päivän, jolloin nastat olisivat saattaneet olla minulle tarpeen. Silloinkin kyllä juoksin, koska sopivasti hiekoitettua polkua löytyi, ja hyvällä onnella säästyin iukastumatta. Kuivalla, lumisella talvikelillä hölkkää minun mielestäni ihan siinä missä sulalla hiekallakin, kunhan kenkien pohjissa on kuviointia. Tiedän tämän hyvin myös monivuotisen talvipyöräilykokemukseni perusteella. 

Liukastumisen riski on suhteellisen pieni, kun suhteuttaa liukkaan kelin päivien määrän kaikkien juoksupäivien määrään. Toteutuessaan kunnon kaatuminen voi kuitenkin lopettaa juoksut pitkäksi aikaa. 

Toisaalta olen alkanut vähitellen ymmärtää, että juoksukenkiä voi todellakin olla useat. Ja että aika nopeasti yhdet lenkkarit on juostu loppuun, jopa minun vuosimäärilläni. Nastakenkien hinnatkaan eivät enää nykyisin ole kovin paljon kalliimpia kuin nastattomien. Mikä etteivät siis yhdet nastalenkkaritkin mahtuisi kaappiin makoilemaan.    

Mieheni tosin huomautti, että nastat omistava nainen on tietenkin nasta pimu. Ehkä mietin vielä...

Liian kovaa treeniä

Fysioterapeutti pyöritteli päätään, kun kuuli treenikertojeni määrän. "Kyllähän kolme kertaa juoksua, kerta hiihtoa ja kerta kuntosalia on ihan liikaa tuolla jalalla. Sinulla on pitkäaikainen jalkavaiva, jonka paraneminen kestää kauan. Kudokset eivät kestä vielä paljoa."

Sitä minä vähän pelkäsinkin. Fysioterapeutti vain vahvisti epäilyni: olen lisännyt treeniä liikaa. Yritin änkyttää, että en minä sentään suoraan alkanut treenata viittä kertaa viikossa. Aloitin juoksemisen lokakuun lopussa kerrasta viikossa ja kymmenestä minuutista. Olen pyrkinyt koko marras- ja joulukuun lisäämään matkaa ja aikaa pääosin vain 10 % viikossa ja pitämään joka toisen viikon sellaisena, että matka ei kasva. Jalka on kestänyt tällä tahdilla ihan hyvin kolmekin juoksutreeniä viikossa.

Sitten kerroin fysioterapeutille, että viimeksi kuntosalilla tein vähän askelkyykkyjä ja jonkin verran varpaillenousuja. Kun minusta tuntui, että olisi aika tehdä jotain jaloillakin.

Fysioterapeutti huokasi. "Mene seisomaan tuohon ruksin kohdalle, ja ota sellainen hyvä seisoma-asento." Sitten hän testasi kyykkytaitojani. Oikea polvi kääntyi sisäänpäin. "Kyykkyjä aletaan tehdä vasta sitten, kun olet tarpeeksi treenannut näitä liikkeitä, mitä viimeksi sait. Liikkeiden pitää olla puhtaita. Ja ensin teet selkä seinää vasten ja varovasti." Kävimme läpi oikeita kyykkyasentoja. Fysioterapeutti kertoi myös, miten kehittää edellisellä kerralla saamiani liikkeitä. Lonkkaa vahvistavasta liikkeestä tulisi nyt dynaamisempi ja säären kiertoa tehtäisiin enemmän. Sain jumppaohjeita neljäksi viikoksi ja luvan maistella kyykkytreeniä hiukan jakson loppupuolella.  

Oikeastaan olen ihan tyytyväinen fyssarikäyntiin tällä kertaa. Sain vahvistuksen epäilylleni liiasta treenistä, mutta uskon, etten ole vielä ehtinyt tehdä kovin paljoa vahinkoa. Jalkaa on särkenyt vasta ajoittain yhden viikon ajalla. Pienen levon jälkeen pystyn varmasti taas juoksemaan, kun muistan pitää lepopäivät.

Kun vain vielä viikonkin päästä muistaisin, ettei pidä hötkyillä. 

Takapakkia

Ensimmäinen viikko pohjallisen kanssa oli lupaava. Jalka oli oikein hyvän tuntuinen, vaikka vähän pohkeet rasittuivat, kuten fysioterapeutin mukaan pitikin. Sillä viikolla juoksin kolme kertaa, hiihdin kerran, kävin kerran kuntosalilla ja pidin kolme lepopäivää.

Viime viikolla juoksin ensimmäistä kertaa neljänä päivänä viikossa. Alkuviikosta juoksin kahtena päivänä peräkkäin, ja ensimmäisenä noista päivistä tein lihaskuntotreeniä, jossa otin mukaan aiempaa enemmän jalkaliikkeitä. Juoksin myös pitkällä lenkillä pitempään kuin pitkään aikaan, mikä tässä vaiheessa tarkoittaa peräti 8,6 kilometriä. Viikon juoksukilometrit olivat 25,7, eli viitisen kilometriä edellisviikkoista enemmän.

Taisin tehdä taas tutun mokani: lisäsin liikaa matkaa ja lihastreenirasitusta yhtä aikaa. Jalkaa särki pitkästä aikaa, ja vielä kahtena päivänä.

Minulla on kaksi ongelmaa, molemmat psyykkisiä. Ensimmäinen ongelma: kiirehdin liikaa harjoittelun lisäämisessä, joka kerta ja aina uudestaan. Toinen ongelma: minulla on tässä urheilussa jonkinlainen bipolaarinen käyttäytymismalli, joka toistuu. Masennun heti, kun jalkaan vähän sattuu ja uskon, ettei koko juoksemisesta tule ikinä yhtään mitään. Sitten taas kun jalka on normaalin tuntuinen, päätän tehdä koko maailman. Ensimmäinen ongelma liittyy toisen ongelman maaniseen vaiheeseen. Ja minä kun olen kuvitellut olevani psyykkisesti tasapainoinen ihminen.

Ongelmiin on aika vaikea keksiä ratkaisua. Ehkä minä ajan myötä vielä opin etenemään hitaasti. Tai ehkä löydän rajani, joita ei oikeasti voi ylittää.

Juuri nyt ei kuitenkaan auta kuin lepuuttaa kipuilevaa jalkaa vähän aikaa. 

Vaihtoehtoinen juonitiivistelmä

Vaihtoehtoinen juonitiivistelmä on Facebookin uusin muotivillitys, joka koukuttaa jo tuhansia. Päätin kantaa pienen korteni kekoon Facebookin sijasta täällä blogissa. 


Keski-ikäinen nainen antaa selkokielisiä neuvoja kestävyysjuoksua aloitteleville. Kuinka kestää tilanne, jossa yhteiskunnan varteenotettava jäsen joutuu tunnustamaan oman pienuutensa ja osaamattomuutensa? Lue myös vinkit kilpailujenjälkeisen masennuksen selättämiseen, vammoista toipumiseen ja turhauttavien lenkkien jälkitilan hallintaan.