Kannustavassa hengessä

Viime viikon lauantain harrastin cheerleadingia. Arvaatte varmaan, että penkkiurheiluahan se oli. Olimme katsomassa tyttären cheerleading-seuran syysnäytöstä. Näytös kesti melkein neljä tuntia, joten omanlaisensa maraton sekin oli.

Kunnon kengät jalkaan lajissa kuin lajissa.

Oman tyttäremme joukkue esiintyi kahden minuutin verran, mutta laji on niin näyttävä ja monipuolinen, että kiinnostuksestani riitti muidenkin esityksille. Joukkueita oli ihan pienten söpöläisten joukkueesta nestorijoukkueeseen, jossa arvioimme vanhimpien olevan iältään 50+. SM-tason joukkueiden taiturointi oli henkeäsalpaavaa katsottavaa, mutta eniten ihailin paracheer-joukkueen esitystä.

Cheerleadingissa minuun tekee erityisesti vaikutuksen sen kannustava henki. Ihmekös tuo, kun koko lajin ideana on kannustaa toisia. Ainakin seuran näytöksessä näytti siltä, että kaikki kannustavat paitsi omiaan, myös jokaista muuta joukkuetta. Tietyt huudot kuuluvat lajiin. Ainakin "kaikki menee!" ja "helppoo!" olen jo kuullut, vaikka vasta opettelen sovittamaan niitä omaan suuhuni.

Yllätyin, kun luin Wikipediasta, että cheerleading on saanut alkunsa jo 1880-luvulla. Sitä paitsi kaikki cheerleaderit olivat alkuun miehiä. Naisia tuli mukaan vasta 1920-luvulla, kun naisten opiskelu yliopistoissa yleistyi. Jotenkin olen kuvitellut, että cheerleading olisi varsin uusi laji. Kilpaileminen yleistyikin vasta 1970-luvulla Yhdysvalloissa, ja Suomeen cheerleading rantautui 1980-luvun alussa. Ensimmäiset cheerleaderjoukkueet Suomessa olivat juuri amerikkalaisen jalkapallon kannustusryhmiä, mikä vastaakin omaa stereotypiaani cheerleadingista. Sittemin cheerleaderit ovat Suomessakin perustaneet omia seurojaan, jotka keskittyvät pääasiassa cheerleadingiin.

Kannustamisen lisäksi toinen asia, joka minuun cheerleadingissa tekee vaikutuksen, on lajin urheilullisuus ja vaativuus. Siinä tosiaan tarvitaan lihasta, koordinaatiota ja ennen kaikkea rohkeutta. Hiukan peloissani olen seurannut oman tyttären taivalta. Ensin hän aloitti pohjana, stunteissa eli nostoissa toisia nostavana urheilijana. Minusta se oli hyvä, koska siinä ei putoa korkealta. Varsin pian hän keveänä kuitenkin vaihtoi päälliseksi, eli juuri sellaiseksi, jota nostellaan yläilmoihin. Pelkoni kuitenkin helpotti, kun opin, että päällisen osa voi sittenkin olla turvallisin. Pohjat nimittäin ottavat aina päällisen kiinni melkein henkensä, tai ainakin sijoiltaan menneen jäsenen, uhalla. Todellisuudessa pohjat ovat niitä, jotka saavat mustelmia ja kolauksia päällisen pudotessa heidän päälleen. Voltit kuitenkin vielä pelottavat minua, ja voi olla, että on hyvä, etten vielä tiedä ihan kaikkea. Mutta olen sentään jo aika rohkea. Ainakin, kun muistaa, mitä tyttäreni sanoi syysloman jälkeen isovanhempien luota palattuaan: "Äiti, mä taisin tehdä pahan virheen. Näytin cheerkuvia mummulle!" 

Lapsi- ja nuorisourheilijan vanhempana on tietysti aina hienoa, kun oma lapsi saa kiitosta ja tunnustusta. Oli upea tunne, kun tyttäremme pokkasi syysnäytöksessä oman joukkueensa hengennostattajan palkinnon. Hengennostattaja kotona ei muutenkaan ole hullumpi asia.

Kannustava henki onkin kaikissa lajeissa tärkeää. Minunkin täytyy ottaa vähän mallia cheerleading-hengestä, sillä kaikkihan menee. Myös lenkit loskassa ja pimeydessä. Kyllä oman itsensä voittaminenkin on hieno tunne.

Jääkiekkohenkistä touhua

En ole eläissäni käynyt jääkiekko-ottelussa. Siihen tulokseen tulin, kun yritin asiaa aktiivisesti muistella. En ole nuorena koskaan joutunut porukkaan, joka olisi sitä harrastanut. Oma isäni olisi varmaan mieluummin seissyt päällään kuin mennyt jääkiekko-otteluun. Mieheni ja poikani ovat jonkin kerran käyneet, mutta silloinkin olen itse siltä säästynyt.




Eilen pääsin kuitenkin kokeilemaan jääkiekko-ottelun tunnelmaa vähän niin kuin kuivaharjoitteluna. Olin nimittäin myymässä Kiekkoleijonien fanitavaraa Hartwall Areenassa. Tämä mielenkiintoinen tehtävä lankesi minulle tyttäreni kuoron kautta. Meille tarjoutui mahdollisuus hankkia Leijona-tavaran myynnillä vähän rahaa kuoron seuraavaa ulkomaanmatkaa varten.   

Hartwall Arena

Tavallaan tällainen urheiluhenkinen toiminta oli tervetullutta, koska olen nyt pitänyt tarkoituksella ihan täydellistä taukoa kaikista liikuntayrityksistä. (Taukoa on kertynyt kaksi viikkoa, ja yskäni palaa ajoittain edelleen. Mutta siitä kerron lisää, jos kertomista ilmenee.) Ilma oli harmaa, joten siisti sisätoiminta oli siksikin ihan paikallaan.

 

Ihan pro.

Saimme jo Areenan ulkopuolella hienot kulkuluvat, ja sitten meidät johdatettiin sisään kuulemma samasta ovesta kuin jääkiekkoilijatkin. Myyntipöytiä oli kaksi, ja kuorolaisten porukalla valloitimme niistä toisen. Kaksi kuorolaisista oli ollut jo edellisenä päivänä myymässä, eikä voinut kuin ihailla, miten pätevästi tytöt organisoivat myyntiartikkelien järjestämisen pöydälle.

Myyntivuoromme aikana oli Karjala-turnauksen Sveitsi-Venäjä-ottelu. Se tarkoitti sitä, ettei Suomen kannattajia ollut kovin paljoa liikkeellä. Aika mukavasti silti teimme kauppaa. Rauhallisempina hetkinä ehti katsella ympärilleen. Täytyy sanoa, että jotkut todella panostavat jääkiekkofanitukseen, meikkiin ja pukeutumiseen. Ja ainakin fanikamojen hinnasta päätellen se vaatiikin panostusta. Kallein tuotteemme oli 190 euron aito pelipaita. Muutamat ostivat sen silmää räpäyttämättä.  

 

Hauskin yllätys oli, kun serkkuni Lempäälästä seisoi yht'äkkiä lapsineen ja miehineen pöydän takana. He olivat tulleet katsomaan Sveitsi-Venäjä-ottelun jälkeen alkanutta Suomi-Ruotsi-peliä. Suomen peli lisäsikin myyntiämme huomattavasti. Itse pääsin melko helpolla, kun olin ilmoittautunut vain ensimmäiseen vuoroon ja jouduin vastaanottamaan ainoastaan Suomen fanien ensimmäisen aallon. 




Varsinainen jääkiekon seuraaminen jäi myynnin lomassa melko vähälle, vaikka sille olisi periaatteessa ollut aikaakin.  Pöytämme vieressä oli tv-ruutu ja muutaman metrin päässä iso näyttö, joista molemmista ottelu näkyi. En juuri seurannut ottelua, mutta totesin ajoittain tilanteen, kun kaiuttimista kuului Kalinka aina Venäjän tehtyä maalin.


Kuulemma tämä Karjala-turnauskin on jokin instituutio. Olen minä siitä kuullut, mutta en ole sitä ennen pahemmin noteerannut. Hiukan etukäteen mietin myyntikeikasta kuultuani, että mikä ihmeen Karjala. Olenhan minä Karjalassa käynytkin monta kertaa, se on mukava paikka. Mutta en ihan ymmärtänyt, mitä esimerkiksi Sveitsillä ja Ruotsilla on sen kanssa tekemistä. Kunnes tajusin, jo ennen kuin myyntikeikkamme loppui. Se selittikin sen, että merkittävä osa yleisöstä oli humalassa.  

Siedätystä yleisurheiluun

Tytär sanoi aamulla, että "etkös sä nyt ole vähän niinkuin lomalla". Ja niinhän se on pitkään viikonloppuun parasta asennoitua, kun varsinainen loma alkaa vasta 23.7. Loman kunniaksi käväisin Eläintarhan kentällä ihmettelemässä aikuisten yleisurheilukilpailuja. Sopivasti työkaverini oli siellä hyppäämässä pituutta ja ystäväni Veteraanijuoksija toimitsijana, siloittelemassa hyppyhiekkaa.

Viimeksi olen tainnut olla urheilukentällä kilpailuissa noin vuonna 2003, kun oli silloisen työpaikkani legendaariset olympialaiset. Silloin ihan oikeasti kilpailinkin. Muistaakseni työnsin ainakin kuulaa yli neljä metriä ja juoksin viitisenkymmentä metriä yhteensä 400 metrin viestijuoksusta. Kisojen tärkein funktio oli ehkä tutustua sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa ei tavallisesti ole tekemisissä, ja kohottaa työyhteisön yhteishenkeä. Urheilujuhlan tunnelma paraateineen, avajaisineen, palkinnonjakoineen ja kisastudioineen oli taattu. 

Tämänpäiväisiin kisoihin saavuin vain tarkkailumielessä. Hiukan on kynnys osallistua tällaisiin tapahtumiin katsojana jo laskenut, mutta huomasin kyllä, etten ole vielä ihan täyttä itsevarmuutta saavuttanut. Siksi oli mukavaa löytää heti pituushyppypaikalle ja nähdä, että siellä olikin tuttuja. 

Pituushyppyä seuratessani yritin päästä perille, koska hyppy oikein mitattiin ja koska ei. Saattaa olla, että kentän reunalta ei oikein kunnolla nähnyt, mihin kohtaa lankkua jalka osui, koska en ymmärtänyt logiikkaa. Myös tulosten kuulemisessa oli hiukan vaikeuksia, koska luulin koko ajan työkaverini johtavan, mutta loppujen lopuksi hän olikin tullut kaikista naisista toiseksi. Voittaja oli kyllä kolmekymppinen, joten oman kahden naisen sarjansa työkaverini, ikäluokkansa Suomen mestari, voitti helposti. Aikuiskisojen eri-ikäiset osallistujat antoivatkin oman värinsä katselemiseen, kun samalla hyppäsivät kaiken ikäiset naiset ja yli 70-vuotiaat miehet. 

Pituushypyn jälkeen kiersin kentän, yritin nähdä jotain muista lajeista, ja fiilistelin vähän tunnelmaa. Kuulantyöntö loppui harmillisesti juuri, kun pääsin paikalle. Keihäänheittoa katselin hetken erilaisesta näkökulmasta kuin televisiossa tulee nähdyksi, takaapäin. Seiväshyppyä taas seurasin jonkin aikaa edestä, kunnes jotkut oikeat urheilijat tarvitsivat sen tilan, jossa seisoskelin. Kentän takaa katseltuna totesin myös Eläintarhan kahvilarakennuksen olevan huonosta kunnostaan huolimatta kaunis. 

Kahvilla törmäsin uudestaan sekä työkaveriini että Veteraanijuoksijaan, jotka vuoron perään yrittivät vakuuttaa, että minukin pitäisi osallistua yleisurheilukisoihin. Voi olla, että ei ehkä pitäisi. Ikänsä urheilleen on vaikea ymmärtää, miten vierasta ja vaarallista yleisurheilun kaltainen toiminta tottumattomalle kropalle on. Siitä tulee herkästi yleisuhreilua. Noista aiemmin mainitsemistani työpaikan olympialaisistakin yksi traagisimmista muistoistani on silloisen pomoni kuulantyönnössä reväyttämä takareisi, jota hän ontui monta viikkoa. Mutta kunnollinen ohjaus ja opastus erilaisiin urheilulajeihin kiinnostaa kyllä. Osallistuisin mielelläni "for dummies" -yleisurheiluun, uimatekniikkaan tai vaikka tanssiin, jos ryhmän muut jäsenet olisivat samalla tasolla kuin minä. Oikeastaan ihmeellistä, että laulutaidottomien kuoroista kirjoitetaan paljonkin, mutta urheilutaidottomien joukkueista tai kisoista en ole koskaan kuullut. Luulisi meitä olevan muitakin.

Kentän takana. 

   

Kyyppä Kiinanmaalta - Yritysmaratonviesti

Oletteko kuulleet, että perinteiseen Tiernapoika-näytelmään kuuluu hahmo nimeltä Kyyppä Kiinanmaalta? En ollut minäkään ennen. Mutta se on ihan totta, googlettakaa vaikka. Kyyppä on viides tiernapoika, joka oli alun perin pikkuveli, joka armosta otettiin mukaan kiertämään isompien kanssa. Kyypän ei tarvinnut näytellä eikä laulaa kuin yhteislauluissa, seisoipahan vain mukana rivissä.


Minäkin pääsin kaksi vuotta sitten Kyypäksi osastomme Yritysmaratonviestijoukkueeseen. Sain armon olla mukana varajuoksijana, jolla oli juoksukamat päällä, mutta joka juoksisi vain, jos jollekulle oikealle juoksijalle sattuisi jotain. Minun ei siis tarvinnut juosta, mutta pääsin nauttimaan tunnelmasta koko rahan edestä. Täydellinen Kyypän osa.

Aidan takana juoksutapahtumassa.

Olin tuolloin aika tavalla alussa oman sisäisen urheilijani etsimisessä. Ihmettelin vielä melkein kaikkea tuollaisessa suuressa juoksutapahtumassa, jollaisessa en koskaan aikaisemmin ollut ollut. Yritysmaratonviesti on työyhteisöille suunnattu helsinkiläinen juoksutapahtuma, jossa on ideana juosta maraton yhdessä työporukalla. Joukkueet koostuvat 5-10 juoksijasta, jotka juoksevat yhteensä 19 kierrosta Töölönlahden ympäri. Kukin kierros on 2,2 kilometriä pitkä, ja joukkue voi itse määritellä, miten kierrokset jaetaan. Yritysmaratonviestiin osallistuu jo nelisen sataa joukkuetta kannustajineen ja sponsoreineen. Tunnelma Töölönlahdella on korkealla.

Yritysmaratonviestiin 2016
osallistui 409 joukkuetta.

Ensimmäisessä Yritysmaratonviestissäni opin paljon juoksutapahtumista. Muistan, että tunsin itseni aika ulkopuoliseksi, kun paikka vilisi oikeita juoksijoita juoksuvaatteet päällä. Ihmettelin edestakaisin hölkkääviä lämmittelijöitä. Maistoin urheilujuomaa, ja päätin, että se oli viimeinen kerta. Olin järkyttynyt, kun näin, miten läkähdyksissään työkaverit olivat juostuaan 2,2 kilometriä niin kovaa kuin jaksoivat. Kuskasin juomista juoksusta toipuville ja odotin hengityksen tasaantumista. Kuuntelin juoksujuttuja koko päivän, mutta siitä huolimatta oma innostukseni löytää sisäinen urheilijani vain lisääntyi. 

Tänään pääsin taas seuraamaan Yritysmaratonviestiä. Tällä kertaa en päässyt edes varajuoksijaksi, ja se olikin ymmärrettävää: juoksujoukkueemme taso on päässyt pahan kerran karkaamaan ulottumattomiini. Silloin kun olin varajuoksijana, joukkueemme juoksijoiden kierrosajat olivat välillä 9:03-12:26. Nyt kierrosajat olivat 7:11-11:03. 

Töölönlahdella oli tunnelmaa.

Joukkueen menoa oli kuitenkin tälläkin kertaa hauskaa katsella, vaikken siihen mukaan päässytkään. Joukkueen oli koonnut siviilipalvelusmies, joka suorittaa palvelustaan yksikössämme. Tämä virkeä antimilitaristi johdatti joukkueen sellaiseen taistoon, että sijoitus nousi 50 pykälää edellisvuodesta. Juoksuvuorojen väliajaksi oli optimoitu ideaalinen palautumisaika ja joukkueen keski-ikää oli tarkistettu reippaasti alaspäin. Kahvipöydässä väläyteltiin myös ruokavalio-ohjausta ja muita treenivinkkejä, mutta niiden toteutuminen jäi minulle salaisuudeksi. Joka tapauksessa juoksu kulki, ja viestikapulana ollut äitiyspakkauksen unipupu Hyssälä sai kyytiä täyden maratonin verran ajassa 2:56:42. Mikä hienointa, oma joukkueemme oli firman kuudesta joukkueesta paras. 

Itsekin olen jo tottuneempi juoksutapahtumiin kuin kaksi vuotta sitten, eikä henkeään haukkova juoksija enää hätkähdytä. Tekisi mieleni itsekin pitkästä aikaa osallistua johonkin yhteisrientoon, mielellään sellaiseen, jossa voi rauhassa retkeillä viisi kilometriä vaikka kävelyvauhtia. Sellaiseen Kyyppätyyliin.   

     

Penkkiurheilijaksi?

En ole koskaan erityisemmin ollut kiinnostunut penkkiurheilusta, koska urheilu muutenkaan ei ole minua kiinnostanut. No, tietysti 80-luvulla kaikki katsoivat televisiosta olympialaisia, ja olihan se melko innostavaa, kun talviolympialaisissa vielä tuli mitaleja. Tosiaan, vielä aivan 90-luvun alussa kävimme tyttöporukalla katsomassa mäkihyppykisoja. Silloin siellä tosin piti olla mellakka-aidat ja järjestysmiehet Toni Niemisen suojelemiseksi nuorilta naisilta. Mutta nyt ei pitkään aikaan ole tullut mieleenkään seurata urheilua sen kummemmin.

Oikeastaan ensimmäisen kerran pariin kymmeneen vuoteen penkkiurheilu avautui minulle, kun pojallani alkoi olla jalkapallopelejä. Mediassa vanhemmat on syyllistetty sen verran hyvin lastensa pelien ja kilpailujen katsomisen laiminlyönnistä, että olen yrittänyt pitää huolen säännöllisestä jalkapallokentän reunalla päivystämisestä.

Täytyy sanoa, että juniorijalkapallon seuraaminen on suorastaan avannut uusia uria aivoihin. Sehän on oikeastaan mielenkiintoista. Mitä väliä sillä on, etten vieläkään osaa tunnistaa paitsiota tai missaan puolet maaleista? Pelit ovat kuitenkin välillä niin jännittäviä, että unohdan hengittää. Yksi lempipuuhistani aurinkoisella kesäsäällä onkin seistä kentän laidassa kannustamassa poikia.

Aikuisten jalkapallo-ottelussa olen muistaakseni ollut vain kerran. Olisin ehkä mennyt useamminkin, jos ottelussa ei olisi kiroiltu niin kamalasti. Poikani tosin ehdotti, että kannattaa mennä seuraamaan peliä isommalla kentällä: silloin kiroilu ei kuulu katsomoon.

Viime kuukausina olen tietystikin pohtinut, pitäisikö juoksukilpailuja myös katsoa? Mitä näkemistä niissä olisi? Oppisiko niistä jotain? Tällä hetkellä vilkuilen kyllä vaivihkaa kateellisena jokaista vastaantulevaa juoksijaa. Itse juoksun katseleminen tuntuu kuitenkin melkein liiankin harmittavalta, kun ei itse pysty juoksemaan.

Äskettäin seurailin toisella silmällä keihäänheittoa televisiosta: siellä oli mukana keihäänheittäjä, joka liittyi etäisesti työkuvioihini ja oli tutun tuttu. Minulle näköjään penkkiurheilussakin pitää olla jonkinlainen sosiaalinen ulottuvuus. Eipä silti, keihäänheitosta puheen ollen, Antti Ruuskanen saa minut aina liimautumaan ruudun ääreen. Tosin ei silloin, kun hän heittää, vaan silloin kun häntä haastatellaan. Toinen penkkiurheilussa minua viehättävä asia on siis selvästikin verbaaliakrobatia.

Edelleenkään en kuitenkaan aktiivisesti seuraa urheilua televisiosta. Eräs ilmiö on kuitenkin saanut minut pohtimaan, kannattaisiko sittenkin seurata. Nimittäin kun meillä katsotaan urheilua televisiosta, kanimme yleensä asettuvat mukavaan asentoon ja ryhtyvät katselemaan televisiota katselevia ihmisiä. Ehkä kaneilta voisi oppia jotain? Jotain mielenkiintoistahan ne penkkiurheilun seuraamisessa näkevät, kun penkkiurheilun katselu niitä kiinnostaa. Voisiko maailmanvalloitukseen kykenevä eläinlaji olla väärässä?