Sisäinen urheilija testaa: Kannelmäen kuntolenkki

Helsingin kaupunki näyttää panostaneen uusiin ulkoliikuntapaikkoihin ainakin Länsi-Helsingissä, esimerkiksi Pirkkolassa, Pohjois-Haagassa ja Lassilassa. Mikäs sen mukavampaa kuin treenata kesällä ulkona muutakin kuin juoksua. Pääkaupunkiseudun ulkoliikuntavälineet löytyvät myös kartalta. Tätä kirjoitettaessa Kannelmäkeen kuluvan kesän aikana rakennetut liikuntapaikat olivat vielä niin uusia, ettei niitä ollut merkitty karttaan. Kävin kiertämässä tuon tuliterän kuntolenkin lomapäivän iloksi. 

Kannelmäen kuntolenkki on 2,9 kilometriä pitkä ja siinä on seitsemän erilaista liikuntapistettä eri lihasryhmien treenaamiseen. Reitti alkaa Kannelmäen liikuntapuistosta, eli tuttavallisemmin Alikselta. Kuntolenkin kartta löytyy joka liikuntapisteestä, ja reitti on lisäksi merkitty sinisin tarroin lyhtypylväisiin. Tarroista ilmenee reitin pituus sekä sijainti reitillä. 

Kannelmäen kuntolenkki.

Kuntolenkki on
hyvin merkattu.

Aloitin Alikselta, kuten oli tarkoituskin. Siellä olevat ensimmäisen kuntoilupisteen kuntoilulaitteet on nimitetty ulkokuntosaliksi, ja aika monta laitetta siellä onkin. Ulkokuntosalin lisäksi pisteessä on tasapainolaitteita ja laitteita "toiminnallista harjoittelua" varten, mitä se sitten lieneekään. 

Kokeilin ensin selkäpenkkiä, joka oli minulle liian korkea. Sitä olisi ohjetarrojen mukaan pitänyt pystyä säätämään, mutta se ei näin epätekniseltä kuntoilijalta ensikokeilulla onnistunut. Vatsalihaksille oli oma penkkinsä, ja niiden treenaus onnistui mallikkaasti. Lisäksi ihmettelin pystysoutulaitetta ja sain kuin sainkin säädettyä sen niin kevyelle, että treeni onnistui. Alkoi siitä huolimatta vähän tuntua siltä, että on jokunen kuntosalikerta tainnut jäädä väliin. Kyykkylaitteeseen en uskaltanut edes koskea, koska edellinen treenaaja oli mies, ja painot olivat hänelläkin lähes kevyimmässä mahdollisessa ääriasennossa. Pienellä yllytyksellä olisin saattanut kokeillakin, mutta motivaatio oli nollissa. Rintaprässi jäi samasta syystä testaamatta. Päätin jatkaa matkaa, jotta ehtisin katsoa kaikki liikuntapisteet läpi. 

2. Intervallirata

Karttaa tutkittuani osasin valita oikean
suunnan. Sen varmisti matkan varrelta löytämäni sininen tarra. 

Numerolla kaksi merkitty kuntolenkin osa jäi minulta kuitenkin kokonaan huomaamatta, kun viiletin sen ohi. Juoksun sijasta olin liikkeellä sauvakävellen. En ole pitkään aikaan sauvakävellyt, mutta keksin viime viikolla, että voisin sillä lisätä viikkoon yhden kerran peruskestävyystreeniä rasittamatta jalkaa ylen määrin. Kuntolenkin kakkososa oli loivaan ylämäkeen tehty sadan metrin intervallirata. Kävin jälkeen päin ottamassa kuvan mäkeen tehdyistä maalauksista. Kyllähän siinä reippaan treenin vetäisi, vaikka itselläni onkin tällä hetkellä tarve vähän pidempiin intervalleihin. 

3. Pölkkytreenipaikka

Pisteessä kolme oli leuanvetotanko, tasapainopuomi ja pölkkylaite. Tasapainopuomi minulta jäi kokonaan huomaamatta, enkä edelleenkään ole aloittanut pitkään haaveilemaani leuanvetotreeniä. Keskityin siis pölkkyihin. Niitä olen aina ihmetellyt. Mielikuvitukseni ei oikein riitä keksimään kuin noin kolme liikettä, joita niillä varmuudella voisi tehdä. Niistäkään yhtä en uskaltanut kokeilla, koska tiesin saavani siitä liian helposti kipeän olkapään. Nuo kaksi liikettä kolmena sarjana saivat kuitenkin käsivarsien ja yläselän lihakset mukavasti tuntumaan. 

Pisteessä neljä oli tasapainopuomeja. Mitenkään tarkemmin asiaa tuntematta osa niistä näytti minusta lasten leluilta. Ei sillä, etteikö tasapaino olisi heikko kohtani ja hyvinkin treenaamisen arvoinen. Tyydyin kuitenkin tekemään tässä kohtaa yhdellä puomilla yhden jalan kyykkyjä. Siihen puomi vieressä olevine tukitankoineen soveltuikin hyvin. Lapsena olisin varmaan kiivennyt tasapainoilemaan sille tukitangolle. Nyt jätin moisen väliin.

5. Roikkuminen ei
napannut.

Pisteessä viisi oli lisää vatsa- ja selkälihaspenkkejä. Toiveikkaana kokeilin selkälihaspenkkiä, mutta sekin oli liian korkea, eikä sitä voinut säätää. Päättelin, että selkäpenkit oli tarkoitettu miehille, koska olen koko lailla keskimittainen nainen.

Lisäksi pisteessä viisi oli Street workout -telineitä, joissa olisi pitänyt Tarzanin - tai paremminkin Janen - tyyliin heilahdella oksalta toiselle. Jätin senkin väliin, koska paikalla oli yleisöä. Voi olla, että olisin tipahtanut ensimmäisen oksan jälkeen. Pitää ehkä käydä joskus illan pimeydessä testaamassa.

6. Jalkaprässi

Pisteestä kuusi löysin jalkaprässin, jossa painona on oma paino. Mielestäni tuollaisessa ulkoprässissä oma 54 kiloani tuntuu paljon kevyemmältä kuin kuntosalin jalkaprässiin laitettu 50 kiloa. Ennen en ollenkaan ymmärtänyt tuollaisen ulkoprässin merkitystä. Mutta nyt olinkin käynyt soutamassa kirkkoveneellä. Jalkaprässissähän idea on pitkälti sama, tietysti lukuun ottamatta käsien liikettä. Soutamassa käytyäni ymmärsin nyt, että tarpeeksi monta jalkojen koukistusta tehtyäni alkaa varmasti tuntua. Tällä kertaa riitti 150. Soutureissulla taisi tulla tehtyä moninkertaisesti enemmän.

Liian korkea
selkäpenkki. 

Viimeisessä pisteessä seitsemän oli vielä yksi selkäpenkki, jota kokeilin toiveikkaana useamman selkälihasrullauksen verran. Sekin osoittautui kuitenkin liian pitkäksi, tai sitten minä olin liian lyhyt. Lisäksi pisteessä oli useammankorkuisia korokkeita, joissa olisin hyvinkin osannut tehdä monenlaisia askellusharjoituksia. Jätin ne kuitenkin tällä kertaa väliin, koska tarkoitus oli rasittaa jalkaa vähemmän kuin normaalilla juoksulenkillä. Pisteestä seitsemän sauvoinkin sitten jo kotiin.

Tätä kirjoittaessa tulee sellainen olo, että jätin väliin niin monta laitetta, ettei kierroksestani ollut minkäänlaiseksi treeniksi. Mutta orastava lihaskipu nyt treeniä seuraavana päivänä kertoo toista. Ainakin tuli ilmeisesti tehtyä jotain sellaista, mitä en hetkeen ollut tehnyt. Saatan mennä kokeilemaan uudestaankin. Ehkä opin lisää laitteiden säädöistä ja uskallan kokeilla jotain, mitä nyt en kokeillut.

Dipattu teini

Teinit lupasivat lähteä tänä kesänä kanssani suppaamaan. Ihme kyllä vielä molemmat. Kaukana ovat ne ajat, jolloin kelpasi ihan vain hiihtäminen, luistelu tai uimahalli. 

Perheemme ei ole koskaan ollut kovin urheilullinen, tai ainakaan emme ole kovin paljoa liikkuneet kaikki yhdessä. Minä löysin koko liikunnan ilon vasta yli nelikymppisenä, ja mieheni aloitti uuden, tuki- ja liikuntaelinvaivojen katkoman aktiiviliikkujan uransa vain paria vuotta ennen sitä. Lapset olivat siinä vaiheessa jo alakoululaisia. Varsinainen liikuntakylpy lapsiltamme on siis puuttunut. Silti olemme pitäneet tärkeänä sitä, että lapset oppivat perustaidot ja että heillä on aina sopivat perusliikuntavälineet.


Ensimmäinen lapsille opetettava laji taisi olla hiihto. Innokkaalle sukset joululahjaksi saaneelle esikoiselle minun piti hiihtää pihaan latu viimeisilläni raskaana. Miehelläni ei ollut juuri silloin sopivia välineitä, kun edelliset monot oli varastettu kellarikomerostamme. Muistan seuraavan päivän aika kivuliaana, vaikka kuopus päättikin pysyä mahassa vielä melkein kolme viikkoa episodin jälkeen. Mutta pääasia oli, että lapsi pääsi hiihtämään. Molempien lasten kanssa hiihtäminen oli luku sinänsä. Itse siinä ei paljoakaan saanut liikuntaa, kun keskittyi nostelemaan kaatuilevia ipanoita pystyyn sukset jalassa. Kumpikin oppi kuitenkin hiihtämään kohtuullisesti, etenkin kun vertaa moniin helsinkiläisiin luokkatovereihin.  

Luistelun esikoisemme joutui opettelemaan vasta esikoulussa. Siinä vaiheessa, kun kuopus oli pieni, ei meillä tainnut olla voimia ja innostusta luistelun opettamiseen. Ei ole kauaa, kun esikoinen sitä vähän harmitteli. Mutta kun muutimme Helsinkiin lasten täyttäessä kolme ja kuusi vuotta, asuimme lähellä tekojäärataa, ja ensimmäiset talvet olivat lumettomia. Niinpä kävimme koko perheellä melko paljon luistelemassa koko lasten ala-asteuran ajan. Kuopus oppi paitsi luistelemaan hyvin, myös solmimaan luistinten nauhat niin tiukalle, että sai auttaa kavereita päiväkodissa ja koulussa solmimaan nauhoja neljännelle luokalle asti. 

Myös uimakoulu tuli ajankohtaiseksi Helsinkiin muuton yhteydessä. Ensimmäisenä syksynä kuljetimme esikoista uimahalliin julkisilla liikennevälineillä kauas toiseen lähiöön. Jo itse liikkuminen kaupungissa oli meille maalaisille suoritus. Lasten kasvettua hiukan yritimme käydä uimahallissa myös yhdessä. Muistan, että se vaati aina hiukan viitseliäisyyttä, mutta jo muutaman kerran jälkeen tulokset alkoivat näkyä. Niihin aikoihin perheessämme vieraili usein uimakukko, joka toi pieniä yllätyksiä, jos lapset kasvattivat kerralla uitua matkaa. Uinti olikin laji, johon panostaminen kantoi ehkä parasta hedelmää. Molemmat osaavat nyt uida erinomaisesti, eikä äidin tarvitse olla liian huolissaan, kun lapset lähtevät kavereiden kanssa uimaan.

Molemmilla lapsilla on ollut myös oma urheiluharrastus. Esikoisella se on jalkapallo, joka tätä nykyä jatkuu valmennuksena, vaikka oma seurassa pelaaminen on jäänyt. Kuopus on erinäisten tanssi- ja telinevoimisteluryhmien jälkeen löytänyt lajikseen cheerleadingin. Yhdessä meidän ei enää juuri tule liikuttua. Siksi olinkin vähän yllättynyt, kun molempia kiinnosti lähteä äidin kanssa kokeilemaan suppausta. 



Suppaus (SUP = Stand Up Paddling) on yleistynyt Suomessa viime vuosien aikana. Siinä liikutaan vedessä laudalla, jonka päällä seistään ja jota melotaan eteenpäin yhdellä melalla.

Me lähdimme ensikokeilullemme Helsingin Melontakeskuksesta, joka sijaitsee Töölön edustalla Rajasaaressa. Olin löytänyt edullisen tarjouksen, ja koko tunnin kestävä kokeilu kolmelle henkilölle maksoi vain 20 euroa, kun normaalihinta olisi ollut 45 euroa. 

Jollain lukemallani nettisivulla ohjeistettiin käyttämään mukavia urheiluvaatteita ja ottamaan mukaan vaihtovaatteet. Ohjeistin myös teinit näin. Saavuttuamme paikalle meitä neuvottiin jättämään reput Melontakeskuksen lukittaviin lokeroihin. Kuulemma kahden euron lokeroiden sijaan kannattaisi käyttää edullisempia lokeroita, jotka maksoivat 20 senttiä.  

Suppilautoja.

Maksettuamme saimme auttaa Melontakeskuksen työntekijää kantamaan suppilaudat laiturille. Ne tuntuivat minusta yllättävän painavilta, vaikka olenkin käynyt kuntosalilla. Kengät jätimme työntekijän neuvosta rannalle, mikä oli hyvä, koska laudalla seistessä sille tuli jonkin verran vettä. 

Saimme hiukan ohjausta siitä, miten melaa pidettäisiin ja miten laudalla seistäisiin. Sitten lähdimme matkaan. Alussa kannattaisi kuulemma meloa polvillaan, ja nousta vasta myöhemmin varovasti seisomaan. Lauta tuntui minusta heti varsin tukevalta. Ihmekös tuo, koska se oli painava. Nousin seisomaan aika pian, vaikka seisoma-asento tunti aluksi hiukan huteralta. Tasapainon säilyttäminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa. Hankalinta oli ehkä laudan melominen. Ohjaamiseen emme olleet saaneet vinkkejä, ja minusta tuntui monimutkaiselta vaihtaa koko ajan melan asentoa ja melontapuolta, kunnes ymmärsin, että voisin meloa siksakkia pujotellen ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen.  

Teimme pienen kierroksen merellä Rajasaaren ja mantereen välissä. Suppaus ei erityisemmin tuntunut liikunnalta. Olisi ehkä pitänyt meloa pitempi matka, mutta kovin pitkälle emme reilussa puolessa tunnissa päässeet. Meillä ei tietenkään ollut mukana kelloja tai puhelimia, joten emme tienneet tarkasti, koska meidän piti kääntyä takaisin. Palattuamme laiturin tuntumaan kysyimme aikaa laiturille saapuneilta melojilta. He kertoivat, että tunnin suppausajastamme oli mennyt 35 minuuttia. Kiertelimme vielä kymmenisen minuuttia laiturin lähellä, kunnes kuopus päätti, että on saanut tarpeekseen. Päätimme kaikki palata rannalle. En ehtinyt auttamaan hentoista tytärtäni, ennen kuin hän oli jo nykäissyt painavan laudan laiturille ihan yksin. Samaan aikaan poikani törmäsi hitaassa vauhdissa silta-arkkuun, menetti tasapainonsa ja ehdin juuri nähdä, kun hän liukui mereen. Aika nopeasti hän pääsi kylmästä merestä takaisin laudalle ja meloi sen käsillään laiturille. Minä kävin omalla laudallani pelastamassa karanneen melan. 

Vähän nauratti, koska onneksi ei käynyt pahasti. Vaihtovaatteet olivat kuin olivatkin dipatulle teinille tarpeen. Ja tulipahan kerrankin annettua lapsille kunnon liikuntakylpy.  

Kovan onnen silta-arkku.

Ongelma ja miten se poistetaan

Minulla on jo pitkään ollut ongelmana, etten ole tiennyt, uskaltaisinko ilmoittautua jollekin puolimaratonille. Käsitys omasta kunnosta on ollut hakusessa, mutta ehkä vielä suurempi epäilys on ollut jalan kestävyydestä. 

Olen toki juossut viikossa sen verran, että sillä hyvinkin pääsisi puolikkaan läpi. Pitkä lenkkini on jo vuoden verran ollut noin 2/3 puolimaratonista, minkä pitäisi antaa ihan hyvät edellytykset tuon matkan läpäisyyn. Keväällä pienen pakkotauon jälkeen asetin kuitenkin itselleni taas rajoituksen, etten kasvattaisi viikon kilometrimäärää, jotta jalka kestäisi pari-kolme juoksukertaa viikossa. 

Toisaalta olen jokaisen pitkiksen jälkeen miettinyt, miksen saman tien olisi juossut seitsemää kilometriä lisää. Ihan ilman suunnittelua en kuitekaan saanut moista aikaiseksi.

Veteraanijuoksijankin kanssa oli puhetta juoksutapahtumista. Sain lakonisen kommentin, että olisi syytä juosta kunnon pitkis, niin kunto selviäisi. Kunnon pitkis olisi kuulemma ainakin 17 kilometriä.

Vantaanjoen solina
rauhoittaa sykettä.

Ei siis auttanut muu kuin juosta sellainen kunnon pitkis. Tarvittiin tiukka päätös, etten kääntyisi lenkiltä kotiin päin ennen kuin olisin 10,5 kilometrin päässä kotoa. Tarvittiin myös sopiva vapaa päivä, jolloin ehtisin lähteä juoksemaan aamupäivän puolella, eikä kukaan odottaisi kotiin. Säällä ei niinkään ollut väliä, mutta ei ollenkaan haitannut, että juoksupäiväksi osui hieman pilvinen ja sateinen päivä. Ei ollut liian kuuma. 

Pakkasin mukaan pari desiä vettä ja lisäenergiaksi vähän karkkia. Ei sillä, ettenkö olisi jaksanut juosta syömättäkin, mutta ainahan herkut naista motivoivat. Uskon myös, että pieni syöminen pitkän lenkin lopulla auttaa minua toipumaan lenkistä nopeammin. 

Lämmittelin ennen lenkkiä, mutta aika rauhallisesti ja maltillisesti. Tavoitteena oli juosta peruskuntosykkeellä koko matka eikä yrittää mitään vauhtiennätystä. 

Matka oli sen verran pitkä, että pääsisin aivan uusille seuduille. Siksi en etukäteen tiennyt, millaisille juoksualustoille ja reiteille päätyisin. Lähdin matkaan tuttua reittiä Pitkäkoskelle päin, ja jatkoin Vantaanjoen rantaa pohjoiseen. Niinhän siinä tietenkin kävi, että jouduin jo ennen puolta matkaa johonkin vantaalaiseen lähiöön hölköttämään pitkin kevyenliikenteen väylää. Löysin uuden hiekkapolun lähellä matkan puolta väliä. Sitä pitkin juoksin parin-kolmen kilometrin kierroksen, ennen kuin lähdin takaisinpäin kohti Vantaanjokea. Laskin mielessäni asfaltilla juoksemieni kilometrien määrää, ja päädyin siihen, että asfaltin osuus reitistä oli noin 6-7 kilometriä.

Kevyenliikenteen väylällä on
tylsä juosta. 

Syke pysyi pk-alueella hyvinkin ensimmäisen puolikkaan lenkistä. Tosin sykemittarini alkoi taas temppuilla, eikä näyttänyt ensimmäisten kilometrien sykettä, vaikka patteri on varsin tuore. Lenkin kolmannella neljänneksellä syke pysyi vielä aika lähellä pk-sykettä, tosin hiukan sen yläpuolella. Viimeisellä neljänneksellä menin jo sitten vk-sykkeen ylärajalla. Yritin kuitenkin koko ajan pitää yllä rauhallista vauhtia, enkä kiihdyttänyt vauhtia kuin ihan viimeisellä kilometrillä. 

Olin hieman yllättynyt siitä, että hölköttelin koko puolimaratonin mittaisen matkan hyvinkin alle kolmen tunnin. Sehän minulla on ollut tavoitteena ensimmäiseen puolimaratontapahtumaani. En tuntenut itseäni edes juuri väsyneemmäksi kuin tavallisen pitkiksen jälkeen. Juoksun jälkeen iltapäivällä söin mahdollisimman hyvin ja jopa nukuin pienet päiväunet. Molemmat jalat toimivat seuraavana päivänä ihan moitteettomasti, eivätkä olleet edes pahemmin jäykät. Tosin portaita noustessa ja juoksuaskeleita ottaessa tuntui vähän kummalliselta. Kolme päivää levättyäni uskalsin taas kevyelle lenkille. 

Nyt ongelmani ei siis enää ole, uskaltaisinko ilmoittautua johonkin juoksutapahtumaan puolimaratonille. Puolimaratonkynnys on ylitetty ja ongelma poistunut. Saa nähdä, moneenko tapahtumaan ehdin vielä tämän vuoden puolella. 

Kesäsykkeellä

Kesälomalla sykekin taitaa olla matalampi, kun ei ole kiire minnekään. Ehtii pohdiskella vaikka sykkeitä blogissa ilman, että sykkeet nousevat liian korkeiksi. Syke jos mikä nimittäin nostaa sykettä. Tai ainakin sen mittaaminen, ja varsinkin oikeiden sykerajojen löytäminen. 

Sykettä laskevia asioita:
ranskalainen jälkiruokapöytä

Kun aloittelin juoksua, maratontrainerystäväni kehotti aika varhaisessa vaiheessa hankkimaan sykemittarin. Vaikka härpäkeurheilu ei oikein olekaan minun juttuni, tottelin tätä kehotusta melko nopeasti. Pian huomasin, että sykemittarin kanssa oli mielenkiintoista harjoitella, ja se auttoi minua tunnistamaan peruskestävyysalueen, jolla pyrin juoksemaan. Vai auttoiko? 

Ongelmallista oikeiden sykerajojen metsästyksessä ovat erityisesti minulle olleet nämä kolme asiaa: maksimisyke, sykerajojen määrityksessä käytettävä kaava ja prosenttiosuudet maksimisykkeestä. No kun - olenko joskus sanonut tämän aiemmin? - netistä löytyy vaikka mitä. 

Sykettä nostavia asioita:
kaninkakka väärässä paikassa.

Otetaan ensin maksimisyke. Kun aloin ensimmäisiä kertoja opiskella sykerajojani, löysin netistä melko helposti kaavan, jolla lasketaan teoreettinen maksimisyke vähentämällä ikä 220:sta. Muitakin teoreettisen maksimisykkeen laskemiseen käytettäviä kaavoja on. Niillä kaikilla saa erilaisen tuloksen. Löysin myös tietoa siitä, että sykerajoja voi mitata laboratoriotesteillä. Sitä en tiennyt tai tullut ajatelleeksi, että maksimisykettä voi mitata myös karvahattuversiona juoksemalla muutaman spurtin ja mittaamalla syke sykemittarilla. Sellaisesta kuulin vasta muutama kuukausi sitten maratontrainerystävältäni. Omaa sykemittariani olen pitänyt sellaiseen melko epäluotettavana, kun se antaa välillä yli kahdenkin sadan sykkeitä, varsinkin, jos patteri on vähissä. Tuoreella patterilla se tosin saattaisi onnistua.  

Sykettä laskevia asioita: ruusut.

Sykerajojen laskemisessa käytettävä kaava on toinen ongelmallinen asia. Monet nettisivut puhuvat vain prosenttiosuuksista maksimisykkeestä. En tänä päivänäkään tiedä, voiko vaikkapa 70 %:n sykerajan laskea suoraan esimerkiksi 0,7 x maksimisyke, vai käytetäänkö kuitenkin aina jotain kaavaa. Minulla ainakin sykerajat alkoivat vaikuttaa järkeenkäyviltä vasta silloin, kun löysin Karvosen kaavan, jossa otetaan huomioon myös leposyke. Luulen nimittäin, että minulla leposyke on korkeahko. En tosin tiedä, mitä se on ollut ennen kuin aloin liikkua. Nyt viimeaikainen leposykkeeni on ollut noin 64, ja sentään urheilen jonkin verran. Leposykkeen mittaaminen on minusta helppoa. Pitää vain jaksaa nousta aamulla sängystä kiinnittämään sykemittari, ja kömpiä takaisin vartiksi. Ongelmat alkavat vasta sitten, kun pitäisi päättää, mitä leposykearvoa nimittää omaksi leposykkeekseen. Keskiarvoa, kyllä, mutta miltä mittauskerralta? No, aina niistä jonkun voi valita, tai laskea keskiarvojen keskiarvon. 

Entäpä sitten ne prosenttiosuudet maksimisykkeestä, kolmas ongelmani? Nopealla googlettelulla löytyivät esimerkiksi peruskestävyysalueelle osuudet 50-70 %, 60-70 %, 50-60 %, 50-75 % ja vauhtikestävyysalue, joka alkoi 65 %:sta. Hiukan jatkamalla olisi varmaan löytynyt enemmänkin variaatiota. 

Sykettä nostavia asioita: rikkaruohot Versaillesin linnan
puiston replikassa Lunevillen linnassa.

Näistä kolmesta ongelma-alueesta löytyy niin monta yhdistelmää, etten viitsi edes alkaa laskea, millaisia sykerajaesimerkkejä niistä saisi. Tällä hetkellä käytän peruskestävyysalueen arvioinnissa Karvosen kaavalla laskettuja sykerajoja. Maksimisyke on arvioitu vähentämällä ikä 220:stä. Sillä pääsen sykerajaan, jonka alapuolella juoksu tuntuu riittävän kevyeltä. 

Tällä perusteella tuntuu melkein, että on aivan sama, käyttäisinkö sykemittaria vai enkö. Aina en käytäkään. Tai jos käytänkin, sykemittari ei toimi. 

Sykettä laskevia asioita: ranskalainen kauppahalli.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin nautinto. Joskus sykerajojen tuijottaminen lisää sitä, joskus vähentää. Oikealla peruskuntoalueella juokseminen on fyysisesti ihanaa. Toisinaan tunnen itseni onnistuneemmaksi juoksijaksi, jos syke joskus pysyy selvästi matalana koko lenkin ajan, ja voin kuvitella, että olen jotenkin kehittynyt. Nautinto vähenee silloin, kun on huono päivä, enkä saavuta haluamaani sykettä. 

Kaikesta huolimatta sykemittari kulkee minulla mukana useammin kuin jää kotiin. Taidan olla siitä riippuvainen. Onneksi se näyttää kesällä rauhallista lomasykettä.