Ensi askeleita

Olen yrittänyt pohtia, mistä tämä juoksutartunta oikein tuli. Osittain se johtuu ehkä siitä, että ympärilläni on melko paljon ihmisiä, jotka vaikuttavat näennäisen terveiltä tai vain lievästi hulluilta, ja kuitenkin harrastavat maratonia. Ihmisiä, jotka heittelevät ideoita joita sitten – pienen miettimisen jälkeen – tulen toteuttaneeksi.

Joku työkaveri senkin kertoi, että juoksemisen voi aloittaa niin, että juoksee ensin minuutin ja kävelee välillä. Pojan kanssa sitten toissavuoden keväällä juoksimme ja kävelimme netistä löytyneen ohjelman mukaan. Siitä tilanteesta olisi ulkopuolinen tarkkailija voinut luulla, että hirviöäiti siinä pakottaa lapsensa urheilemaan. Lähempää kuunnellessa ulkopuolinen tarkkailija olisi huomannut, että todellisuudessa siinä äidin sijasta hiillostaa poika: ”äiti, ala tulla jo, äiti, älä hidastele!”. Tuolla treenillä sain aikaan sen, että tulin juosseeksi yhteen menoon puoli tuntia. Sekin tuntui jo melko ihmeelliseltä. Todennäköisesti silloin tuli kuitenkin juostua aivan liian kovaa.

Käänteentekevä asia hitaan juoksun oppimisessa oli sykemittari. Trainerystäväni vihjaisi yhdessä viime syksyn Facebook-keskustelussamme, että juoksuharrastukseen tarvittaisiin sellainen. Ensimmäinen reaktioni oli selkärangasta tuleva ”ei”. Helmasyntini. Mutta siis mitä minä jollain kalliilla härvelillä tekisin, kun en ole edes urheilija? Jonkin aikaa mietittyäni olin onneksi valmis vastaamaan kyllä, tai ainakin ajattelemaan ääneen sykemittarin tarvetta työpaikan lounaspöydässä. Taas yksi työkaveri tuli apuun, ja toi minulle pitkäaikaislainaan laatikon pohjalla lojuneen sykemittarinsa.  

Ensimmäinen juoksu mittarin kanssa oli mielenkiintoinen. Nettikaavalla laskettu sykeraja ylittyi tietysti todella helposti, mutta tajusin heti, että jokin itu hitaassa juoksussa oli. Toisella lenkillä sykemittarin kanssa juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni täyden tunnin. Kotiin saapuessa oli voittajaolo, vaikka portaiden nousu olikin vaikeaa. Tuntui ihan käsittämättömältä, että MINÄ OLIN JUOSSUT TUNNIN! Trainerystäväni tuli sanoneeksi, että tuota tahtia juoksen kymmenen kilometriä ennen vuodenvaihdetta. Vuodenvaihteeseen oli pari viikkoa aikaa. Pakkohan sitä oli paria päivää ennen uutta vuotta yrittää, ja niin täyttyi ensimmäinen kymppi.  Tunne oli vielä hienompi kuin ensimmäisen tunnin jälkeen. Ja olin oppinut juoksemaan hitaasti.

Nyt pitäisi oppia vähän lisää vauhtia, unohtamatta sitä hidasta. Onneksi loma alkoi juuri ja voin rauhassa keskittyä juoksemiseen. Tänä aamuna oli yhtä juhlaa aloittaa loma kahden tunnin hitaalla lenkillä auringonpaisteessa.