Ystävät ovat pahimpia

Joskus opiskelujeni alkuvaiheessa kuljeskelin kotona opiskelijasolussamme tuliterässä kurssiverkkarissa. Yksi siihen aikaan vielä melko tuore ystävämme näki minut ja kehui urheilullisuuttani. Ympärillä olevat kämppikseni räjähtivät nauramaan, koska urheilullisuuteni tai pikemminkin sen puuttuminen oli heille jo surullisen tuttua.  

Kului jonkin aikaa, ja tuli syntymäpäiväni. Läsnä oli kymmenen ystävääni. He ojensivat minulle juhlallisesti sinisestä ja punaisesta pahvista taitellun kookkaan kortin, johon oli piirretty kymmenen numeroitua laatikkoa. Laatikoissa oli tekstejä: ”Reidet, pohkeet ja pakarat”, ”Ponnistelua kohti pisamia sekä perinteisellä että v-tyylillä”, ”Maksimaalinen hapenottokyky”, ”Eksentrisiä isotonisia supistuksia” ja niin edelleen. Tekstien vieressä oli puhelinnumeroita.

Kortista löytyi käyttöohjeet. Minun tuli selvittää, kenelle puhelinnumerot kuuluivat. Jos löytäisin numeroiden joukosta jonkun tutun henkilön numeron, tämä selittäisi minulle, mitä tehdä. Numeroiden selvittelyssä meni jonkin aikaa, mutta sitten asia alkoi selvitä: minun tuli suorittaa kymmenen eri urheilulajia, yksi kunkin ystäväni kanssa. Vastuu olisi näillä tilapäisillä valmentajillani.

Lahja oli upea. Pääsin muun muassa luistelemaan, ratsastamaan, pelaamaan sulkapalloa, hiihtämään, kuntosalille, keilaamaan, uimaan ja aerobiccaamaan kunnon ysärityyliin. Muistaakseni juokseminen ei kuulunut listalle, tai sitten se on armeliaasti unohtunut. Joka tapauksessa tästä syntymäpäivälahjasta jäi lähtemättömät muistot, enkä voi sulkea pois sitä, että sillä olisi ollut jonkinlainen depotvaikutus myös sisäisen urheilijan etsintään.