Elämä vailla juoksua

Kun yhden kerran elämässäni olen löytänyt urheilulajin, joka on sekä sopiva että mukava, tuntuu hirvittävän epäreilulta, etten voi sitä nyt typerän itsehankitun jalkavaivan vuoksi harrastaa.

No okei, ehkä liioittelin hieman. Ei tämä ihan ensimmäinen kerta ole, kun innostun urheilusta. Ala-asteen neljännellä luokalla nimittäin innostuin aika paljon jalkapallosta. Pelasimme sitä kyläkoulussamme yhdessä poikien kanssa kaiket välitunnit lumien tuloon saakka ja minulla oli edessä lupaava maalivahdin ura. On melko varmaa, että pesäpallomaalivahdin kokemuksellani kolmevuotiaana oli osuutta asiaan. Muistan, että kevättalvella tuli mahtavat monta viikkoa kestäneet hankikantoiset, ja pääsimme pelaamaan hangella. Ja lumien sulettua pelasimme taas lisää.

Hiihtäminen oli vielä ala-asteella tavallista talvipuuhaa. Oli ihan selvää, että kouluunkin hiihdettiin järven jäätä pitkin ainakin silloin, kun liikunnassa oli hiihtoa. Hiihtokilpailut olivat kyllä hiukan ikäviä, kun meidän seitsemän tytön luokallamme sijoitukset pystyi tietämään ennalta. Olin aina neljäs, paitsi kerran, kun jäin viimeiseksi. Helppoa ei varmaan ollut silläkään, joka oli aina viimeinen.

Uimaankin meitä vauraalla 80-luvulla kuljetettiin säännöllisesti. Uinti olikin luistelun lisäksi suosikkini, ja siitä minulla on ainoa omistamani kandidaatin tutkinto. Uimahallin kahviosta sai uinnin jälkeen ostaa mustia merenneitokarkkeja ja vihreää urheilujuomaa. Ja sitten iho haisi kloorilta monta päivää.

Mutta jonnekin se ala-asteella vielä luontevalta tuntunut liikkuminen sitten hävisi. Meitä kyläkoulun tyttöjä ei ollut oikein kunnolla opetettu pelaamaan koripalloa, lentopalloa tai pesäpalloa. Saimme heti yläasteen alussa maineen, ettemme osaa. Lahjakkaammat urheilijat selvisivät siitäkin, minun sisäinen urheilijani ilmeisesti ei.

Yläasteen alussa keskustaajamassa asuvat tytöt pääsivät harrastamaan jalkapalloa seurassa. Minuakin se vähän kiinnosti. En kuitenkaan olisi päässyt treeneihin, kun matkaa oli 19 kilometriä, eikä meillä lapsuuteni aikana koskaan ollut autoa. Tuli muita harrastuksia, eikä asia juuri harmittanut.

En ole oikeastaan koskaan pitänyt itseäni erityisempänä liikunnan vihaajana. Muistelen pohtineeni opiskeluaikana, voisinko harrastaa jotain urheilulajia. Päädyin tuolloin siihen, että joukkuelajeihin olen liian tumpelo ja yksilölajeihin liian sosiaalinen. Sen koommin en juuri urheilemista pohtinut ennen kuin neljänkympin rajapyykki alkoi lähestyä.

Vaikea sanoa, mitä tänä syksynä oikeastaan kävi. Monta pientä asiaa vain loksahti kohdalleen tämän juoksemisen kanssa, ja taisin löytää oman lajini. Vaikka juuri tänään jalkavaiva harmittaakin, asiat voisivat olla paljon hullumminkin. Vielä minä muistan senkin, kuinka eletään juoksematta.