”– Neljän kuukauden kuluttua on joulu, ja silloin te saatte joululoman.
Mutta minä, mitä minä saan? Pepin ääni kuulosti surulliselta. – Ei joululomaa,
ei pienintäkään joululomaa, hän sanoi vaikeroiden. – Tässä täytyy tapahtua
muutos. Huomenna tulen kouluun.”
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
Peppi Pitkätossu tahtoi loman. Koska hän ei ollut koulussa,
hänellä ei ollut joululomaa. Tämä johti siihen, että Peppi aloitti
koulunkäynnin. Moni varmasti muistaa, että lyhyeksihän se jäi.
Anonyymi kommentoija puolestaan esitti jokin aika sitten
blogissani kysymyksen ”Kuinkas lepopäivä korvataan loukkaantuneena?” Kysymys on
oikeastaan sama, kuin kysymys Pepin lomasta. Ei koulua, ei lomaa. Ei juoksua,
ei lepopäivää. Jos mennään astetta kauemmas luvallisen ja tarpeellisen levon
ajatuksesta, huomataan, että myös sluibaamisen, lusmuilun, lintsaamisen,
pinnaamisen onni ja autuus jää kokonaan kokematta, kun ei voi liikkua. Ei voi
rauhassa jäädä sohvannurkkaan löhöämään sadesäällä tai nukkua ylimääräistä
tuntia aamuisen kuntosalikäynnin sijaan, jos ei lähtökohtaisestikaan pysty
urheilemaan.
Juoksua harrastaessa minulle ei juuri koskaan tullut
ajatusta, että haluaisin jättää lenkin väliin. Jonkin yksittäisen kerran
muistan, mutta silloin on ollut kyse siitä, että on ollut syytäkin hiukan
löysätä liikaa kiristynyttä tahtia. Ongelmanihan on pikemminkin ollut se, että
pyrin treenaamaan omaan tasooni nähden liian kovaa, minkä takia tässäkin kai
nyt jalkakipuisena kärvistellään.
Lihastreeniä ajatellessa lusmuilu on minulle hyvinkin tuttu
ajatus. Tai ei ehkä edes pelkästään ajatus, vaan toteutettu teko. Samaan
törmäsin vastikään kehonhallintajumppaan liittyen. Jo edellisenä iltana jumppa
tuntui vastenmieliseltä ajatukselta, koska jalka kipuili. Jumppa-aamuna kotona päätin,
etten mene, koska jalka tuntui omituiselta, koska jalka saattaisi rasittua, koska
minun oikeastaan piti varata aamusta aikaa pariin työtehtävään
valmistautumiseen, ja koska suoraan sanottuna laiskotti.
Bussissa matkalla työpaikalle tulin kuitenkin toisiin
ajatuksiin. (Kai nainen vähän saa ailahdella?) Kun nyt kerran olin terve,
miksen menisi? Flunssahan iskee joka tapauksessa jossain vaiheessa syksyä ja
hyydyttää liikkumisen. Ja olisihan se hienoa, jos säilyisikin terveenä ja tulisi
oltua mukana jokaisella jumppakerralla. Ja joka tapauksessa, olisihan se
tulevaisuuden juoksua tukevaa, jos nyt jaksaisi tehdä lihaksilleen jotain. Niin,
puhumattakaan siitä, että olisi hyvä taas muistella, missä se selkäranka
onkaan.
Niinpä menin. Teki tosi hyvää yläselälle. Voittajaolo. Johtoryhmän
papereihin ehti kyllä tarpeeksi hyvin tutustua jäljelle jääneessä
puolituntisessa. Sitä paitsi samahan tuo oli mennä: lusmuilusta ei nyt oikein saa
asianmukaista nautintoa, kun ei kunnolla ole, mistä lintsata. Kysymys
lepopäivän korvaamisesta tulee siis tavallaan vastatuksi: sitä ei tosiaankaan voi
korvata. Puuttuu levon vastapaino, liikunta. Lepoa ei ole ilman työtä, eikä valoa
voi oikeasti nähdä ilman pimeyttä. Ehkä osaan tosissani arvostaa sekä juoksua että
rehellistä lusmuilua tämän juoksutauon jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti