Jalan lepuutusta

Jalassani on ilmeisesti jonkinlainen jännetulehdus, jota hoidetaan, kuinka ollakaan, levolla ja tulehduskipulääkkeellä. Siitä ei siis mitään ihmeempää.

Lepo on kummallinen käsite, jonka luonne on minulle varsin epäselvä. Olen paljonkin pohtinut, mitä lepopäivä urheilusta oikein voisi pitää sisällään. Voiko silloin esimerkiksi pyöräillä töihin, kantaa kilometrin kauppakasseja tai käydä muuten vaan kävelyllä?

Kipeän raajan lepuuttaminen on tietysti astetta vakavampi juttu. Ei kannata tehdä mitään, mikä kipeyttää jalkaa lisää. Mutta entä kun jalka on aamulla ihan normaali, mutta kipeytyy ja turpoaa vasta iltaa kohti? Tai entä kun hyvät lomasuunnitelmat menisivät pieleen, jos ei voisi kävellä?

Onneksi olen sentään pystynyt kävelemään, ja jalka on pikkuhiljaa parantunut. Olen kuntouttanut sitä viimeksi kuluneina tiivisohjelmaisina päivinä useilla eri tavoilla: ryntäämällä pelastamaan liian hyvän kiipeilytaidon omaavaa kolmivuotiasta korkeasta liukumäestä, talsimalla vanhan Porvoon mukulakivikatuja, kiipeämällä rappusia Imatrankoskea katsomaan Imatran Valtionhotellin kohdalta, uiskentelemalla ainakin kolmessa eteläkarjalaisessa järvessä sekä harjoittamalla tasapainoa Olavinlinnan tornien hämärissä portaissa.   

Olen vannonut, että sisäistä yleisurheilijaani tai sisäistä pesäpalloilijaani en etsi. Se herättäisi aivan liiaksi traumoja. Kohta olisi kuitenkin aika etsiä väliaikaisesti muutamaksi päiväksi jotain juoksua korvaavaa liikuntaa. Saattaapa olla, että huomenissa pyöräilen sopivan matkan päähän jonnekin, jossa voisi tehdä jokusen vatsa- ja selkälihasliikkeen raittiissa ulkoilmassa.