Liikuntaa Suomessa ja Etiopiassa

Tänään oli ensimmäinen kunnon liikuntapäivä Etiopiasta paluun jälkeen. Vieläkin on euforinen olo.

Matka Etiopiassa meni hyvin. Näimme monimuotoisesta ja upeasta maasta kahden viikon aikana vain pienen osan: ihania ihmisiä, hymyjä, vieraanvaraisuutta ja köyhyyden voittamista, vaikka toki myös ongelmia, kurjuutta ja sotkua. 

Olin koko matkan terveenä, mutta viimeisellä lennolla Istanbulista Helsinkiin minulle iski mahatauti. Siksi jouduin muutaman päivän odottelemaan, ennen kuin pääsin matkan jälkeen liikkumaan. 

Illalla kolmantena päivänä kotiin paluun jälkeen teki jo mieli pienelle happihyppelylle, ja tein puolen tunnin reippaan kävelyn. Seuraavana päivänä uskalsin kokeilla puolen tunnin juoksua. Ensimmäinen juoksu ei todellakaan tuntunut kovin hyvältä. Hötkysin liian kovaa, ja sykkeet olivat pilvissä. Mutta kuulemma heti korkean paikan leirin jälkeen ensimmäisinä päivinä suorituskyvyssä kuuluukin olla toivomisen varaa. 

Korkeutta riitti.

Minun "korkean paikan leirilläni" korkeutta riitti, vaikka treenaus jäi varsin vähiin. Korkeimmillaan kävimme autolla 3500 metrissä ja jalan kiipesimme kahdesti noin 3100 metriin (näistä kerron toisissa postauksissa). Muun ajan vietimme noin 2100-2900 metrissä. Tuntuu, että sopeuduin korkeuteen ilman ongelmia. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä lounaan jälkeisellä museokierroksella Haile Selassien palatsissa koin pientä huimausta, joka saattoi liittyä sydän- ja verenkiertoelimistön sopeutumiseen. Myös suuremmat nousut hiukan hengästyttivät alkumatkasta, mutta se tuntui vain normaalilta liikuntarasitukselta, ei varsinaiselta hapen puutteelta. 

Matkalla pääsin kuin pääsinkin juoksemaan yhden kerran. Se ei kuitenkaan ollut mitään rentoa menoa vihreillä kukkuloilla raikkaassa maalaisilmassa, kuten olin vähän haaveillut. Ei, tein ainoan juoksulenkkini hotellin kellarissa juoksumatolla. En kuitenkaan valita. Matto sentään toimi ja sähköäkin riitti koko ajan. 

Juoksumatolla tuli kiire. 

Kun menin hotellin kuntosalille, siellä treenasi reipas yli kuusikymppisen näköinen mies, joka tervehti minua iloisesti. Hän kannusti minua hyppäämään juoksumatolle, ja jatkoi reipasta crosstraineraskellusta vieressäni. Kun olin pienen kävelylämmittelyn jälkeen ehtinyt hölkätä matolla ehkä seitsemän minuuttia, tuli keskeytys. Yksi hotellin siivoojista tuli sanomaan, että salikäynti pitäisi maksaa. Kun sanoin, että minun täytyy hakea rahaa huoneestani, hän kehotti menemään hotellin vastaanottoon. Kipitin siis ensin huoneeseeni neljänteen kerrokseen ja sitten vastaanottoon. Vastaanotossa nuori miesvirkailija haeskeli ensin seinältä kuntosalikäynnin hintaa, ja vetäisi sitten hatusta hinnaksi 100 birriä (noin 3,60 euroa). Samaan aikaan tuli kuitenkin vanhempi naisvirkailija, joka sanoi, ettei hotellin asukkaiden tarvitse maksaa kuntosalista mitään. Kipitin takaisin salille, jossa treenikaverini tervehti minua taas iloisesti, ja juoksin yhteensä puolen tunnin lenkkini loppuun. Enempää en ehtinyt, koska ohjelmamme alkoi aikaisin. Juoksu tuntui hyvältä useamman istumispäivän jälkeen, eikä korkeuseron haitoista näkynyt merkkejä. Ja aivan varmaa on, ettei yksikään etiopialaisjuoksija päässyt ohitseni.  

Koordisbaana mangon ja
avocadon katveessa.

Järjestyksessä toisessakin hotellissamme oli juoksumatto, mutta sitä en kokeillut, sillä kävelimme niinä päivinä paljon. Kolmannessa hotellissa lähdin eräänä aamuna toiveikkaana kyselemään kuntosalia, mutta sitä ei ollut. Juokseminen jäi haaveeksi. Kadulla en edes kuvitellut juoksevani, koska se oli epätasainen ja kurainen, ja olisin saattanut saada perääni melkoisen yleisön. Hotellin takapihalla aamusavujen tuoksussa bungalowien välissä sen sijaan oli näkösuojaa avocado- ja mangopuista, ja yleisönä ainoastaan yksi koira. Baanaa riitti hyvin koordinaatioharjoitusten tekoon. Vedinkin läpi melkein koko repertuaarini siihen saakka, kunnes jalat alkoivat tuntua väsyneiltä, enkä enää ollut varma suoritusten puhtaudesta. Korkean paikan syytä tai ei, mutta siihen meni vain parikymmentä minuuttia.  

Suomen syksyssäkin
on puolensa.

Erään uimareiden harjoittelusta tehdyn ammattikorkeakoulun lopputyön kirjallisuuskatsauksen mukaan treenituntuman pitäisi alkaa parantua viidentenä päivänä meren pinnan tasolle palaamisen jälkeen. Tänä aamuna herättyäni olin melko varma, etten lähde juoksemaan. Jokin flunssaviruskin tuntui kutittelevan nenässä. Paluulennolla Istanbulista Helsinkiin oli noin 2/3 lentokoneellista Mekasta palaavia pyhiinvaeltajia, jotka olivat kaikki flunssassa vietettyään neljä yötä erämaassa ja koettuaan lämmönvaihtelut 40 asteen helteestä ilmastoituun hotelliin. Ennakoin jo kunnon Mekka-virusta. Aamupalan syömisen jälkeen vireystilani kuitenkin parani, flunssaluulotauti hävisi ja lenkki alkoi tuntua ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Niinpä juoksin ihanat seitsemän kilometriä tosi hitaasti ja nautiskelin Suomen syksystä. Vähän lenkin jälkeen mies alkoi ehdotella pyöräretkeä Keskuspuistoon. Kuulemma menisimme pelkkää höntsävauhtia. Ja niin höntsäilimme 21 kilometriä paisteessa ja sateessa, ihan vain sen verran, että selkä oli märkä sisältä ja ulkoa. Se oli hyvä paluu takaisin liikuntaan.  

Korkean paikan leirille

Etiopian lippu.

On vaikea uskoa todeksi, että jo ensi viikon keskiviikkona olen matkalla Etiopiaan. Lähden sinne kahden viikon matkalle, joka liittyy luottamustoimiini. Tutustumme kehitysyhteistyöhön ja lähetystyöhön. Tiedossa on tiivis ja monipuolinen ohjelma eri kohteissa, monenlaista kokemista ja näkemistä, makuja ja tuoksuja. Olen aika innoissani. Vielä on kuitenkin varsin epävarmaa, millaisen liikunnan harrastaminen matkalla on mahdollista. 

Kun pääsee sellaiseen juoksumaahan kuin Etiopia, olisi tietysti mukavaa kokeilla edes vähän juoksemista. Siellähän tietysti kehittyy maratoonariksi jo pelkässä atmosfäärissä. Kuitenkin yksin liikkuminen voi olla jossain määrin rajoitetumpaa kuin Suomessa, enkä halua ottaa turhia riskejä. 

Sain pari päivää sitten tietää, että matkaoppaamme on entinen aktiivisuunnistaja. Siihen ehkä viittasi se, että hän ainoassa lähes vuoden takaisessa matkaan liittyvässä kokouksessamme totesi, että tulemme harrastamaan myös liikuntaa. Minä en uskaltanut silloin kysyä, millaista liikuntaa, ja pääsisikö juoksemaan. Jalkani oli vielä aika huonossa kunnossa, enkä osannut kuvitella käyväni lenkillä ainakaan kenenkään kunnon juoksuharrastajan kanssa.

Etiopia on vuoristoinen maa.
Kuvan lähde.

Liikuntaa tai ei, tiedossa on varsinainen korkean paikan leiri. Paria päivää lukuun ottamatta matkareittimme kulkee 2200-2900 metrin korkeudessa. Käymme Addis Abebassa, Lalibelassa, Sokotassa ja Dessiessä. Ainoa matalampi kohde on Woldiya, joka sekin on 2100 metrin korkeudessa. 

Korkealla ohuessa ilmanalassa elimistö pyrkii kompensoimaan hapen puutetta, syke ja hengitys tihenevät, plasmatilavuus pienenee ja epo-hormonin määrä kasvaa. Meitä onkin varoitettu väsymyksestä. Edellisellä kerrallani Afrikassa olin 21 vuotta nuorempi ja muistan, että kaaduin joka ilta sänkyyn kello 21.30 ja nukahdin saman tien. Silloin olimme vain noin 1000 metrin korkeudessa. Ehkä reissu on iltaunisen unelma. 

Voi siis olla, että kevytkin kävely riittää liikunnaksi tulevien parin viikon aikana, kun sydän tekee töitä ilman liikuntaakin. Toivottavasti voin tehdä ainakin lyhyitä kävelylenkkejä tai pientä lihastreeniä, vaikka aikaa ei olisi paljoa. Voihan tietysti olla, että kävelemme paljon ja näemme maata muutenkin kuin bussin ikkunasta. Matkaohjelmaan on ainakin merkitty kaksi vuorelle nousua, joissa varmasti sitten selviää, millainen se kunto olikaan. Mutta ainakin matkan loppuvaiheessa olisi jännää päästä juoksemaan edes kerran. 

Toisaalta voisin keskittyä ihan vain massan lisäämiseen.
Kuvan lähde.

Korkea ilmanala on harjoittelun kannalta eduksi vähälläkin treenaamisella. Minulle sopii hyvin se, että pienestäkin harjoittelusta on hyötyä. Googlettelin hiukan, ja erinäisten nettisivujen mukaan elimistö sopeutuu nopeasti korkeuteen, ja parinkin viikon oleskelu lisää punasoluja. Muutokset säilyvät nettilähteiden mukaan 4-6 viikkoa. Harmillisesti puolimaratonini on vasta neljän viikon kuluttua paluusta, joten voi olla, että hyödyt ovat juuri hiipuneet. Sitä vastoin kaksi viikkoa paluun jälkeen osallistun juoksutapahtumaan, jossa juoksen 5 kilometriä. Silloin korkean paikan leirin hyötyjen  pitäisi olla suurimmillaan. 

Tämähän alkaa kuulostaa ihan urheilijan touhulta. Saatan hyvinkin 30.9. juosta viitosen alle puolen tunnin! 



*Blogi hiljenee nyt 2-3 viikoksi, koska nettiyhteydet ovat rajallisia, enkä aio kirjoittaa blogipostauksia puhelimella vaikka nettiä olisikin ajoittain tarjolla. Palaan Suomeen ja blogiin syyskuun puolessa välissä mukanani paljon tunnelmia ja toivottavasti myös kuvia Etiopiasta. Ja sitten hölkötellään kohti puolimaratonia!   

Kuinka työmatkajuoksua koordinoidaan?

Olen jo pitkään suunnitellut ja toivonut, että voisin joskus kulkea työmatkan juosten. Tällä viikolla se viimein toteutui, peräti kahdesti. 

Suurin este työmatkajuoksulleni on ollut koordinaation vaikeus. Siis sen suunnitteleminen, että on mukana oikeat vaatteet ja välineet oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mahtaakohan tunnollisesti tekemilläni koordinaatiotreeneillä olla osuutta siihen asiaan, että viimeinkin uskalsin yrittää? 

Voi olla, että osasyy koordinaatio-optimismiini lienee kuitenkin kokousten vähäisyys näin syyskauden alussa, sekä työmatkapyöräily, jonka yhteydessä olen jo joutunut kuljettelemaan sisävaatteita ja liikuntavaatteita edestakaisin. Lisäksi koordinoinnin onnistumista edistää se, etteivät paksut päällysvaatteet ole tällä säällä tarpeen. 

Myrskytuhoja Keskuspuistossa.

Viime viikon tiistaina menin töihin bussilla ja juoksin kotiin. Vaikka en koskaan käytä työmatkalla junaa, työmatkajuoksu sopi hyvin tiistain teemaan. Oli nimittäin veturinkuljettajien lakko, ja tiedotusvälineet täynnä sitä, miten ihmiset korvaavat junamatkat bussilla. Minusta myös työmatkapyöräilijöitä oli liikkeellä huomiotaherättävän paljon, mutta ainakaan Ylen uutiset eivät sitä noteeranneet, saati meitä työmatkajuoksijoita.


Kuuman sään takia lenkistä tulikin aika rasittava, tai siis kunnolla kuntoa kohottava, jos kuumassa treenaaminen on maineensa veroista. Juoksin hieman eri reittiä kuin mitä tavallisesti pyöräilen, jotta sain pari lisäkilometriä matkaan ja viikon kilometritavoitteet hyvälle alulle. Matkalla katselin lauantain Kiira-myrskyn tuhoja Keskuspuistossa, ja mietin, millaista olisi ollut juosta Helsinki City Maratonia puiden kaatuillessa ympärillä. Vähän sain kiertääkin kaatuneiden puiden raivauksen takia.

Myrskytuhojen raivausta
Keskuspuistossa.

Varusteiden koordinaation onnistumisesta suorastaan onnittelin itseäni: minulla oli asianmukaiset vaatteet sekä töihin että iltapäivän juoksuun. Vasta kotiin saapuessani tajusin, että olin unohtanut kotiavaimeni työpaikalle repun taskuun. Sattumalta tytär tuli kotiin samaan aikaan, joten siitä ei ollut suurempaa haittaa. Vasta illalla muistin, että avainnipussa oli myös pyöräni avaimet, eikä minulla ole vara-avainta. Yön yli nukuttuani onneksi keksin, että olihan meillä varapyörä, jonka voisin ottaa seuraavana aamuna. 

Keskiviikkona pyöräilin siis varapyörällä. Harmillisesti siinä oli satula laskettu jonkun tyttären kaverin mitoille, joten sain pyöräillä hankalasti epäergonomisessa asennossa. Mutta heikosti koordinoivasta päästä kärsii koko ruumis, joten minkäpä sillekään voi. 

Torstaiaamuna söin normaalin aamupalan ja vedin juoksuvaatteet päälle. Samalla pengoin edellispäiväistä työmatkareppuani, ja totesin, että olin vahingossa kuljettanut seuraavaksi päiväksi töihin tarkoitetut rintaliivini kotiin. Onneksi muut vaatteeni työpäivää varten olivat edelleen työpaikalla. Tungin rintsikat avainten, bussikortin, pankkikortin ja kännykän seuraksi vyölaukkuun.

Tällä kertaa juoksin normaalia pyöräreittiäni. Taas oli kuumaa ja hiostavaa, vaikka kello ei vielä ollut seitsemää. Periaatteessa olen ehdottomasti aamuihminen, mutta ihan mieluiten treenaan aamupäivällä, enkä ihan ensimmäiseksi varhain aamulla. Taas huomasin saman. Työmatkajuoksu imaisi tehokkaasti mehut, vaikka mielestäni söin ja join hyvin. Sain onneksi suihkussa käytyäni pukeuduttua asianmukaisesti, koska olin muistanut ne rintsikat. Sen sijaan huomasin, että ripsiväri puuttui, mikä oli tietysti sietämättömän rajamailla. Useita kertoja peilailtuani päätin, että ei auta muu kuin kestää. 

Perjantai oli lepopäivä ja etäpäivä, ja molemmat tulivat tarpeeseen. Perjantai-iltana ruokakaupassa huomasin neljännen koordinaatio-ongelman: olin unohtanut pankkikortin vyölaukkuun, enkä voinut maksaa ruokaostoksia, vaikka lompakko oli mukana. Onneksi olin kaupassa mieheni kanssa, joka ei (melkein) koskaan unohda lompakkoa, kännykkää tai avaimia.  

Työmatkajuoksija saa varautua yllätyksiin.

Olen monesti todennut, että aamujuoksu on tehokas tapa saada aikaa lenkille kiireisellä kaudella. Nyt tuli todettua, että aamujuoksun voi korvata kohtuullisesti työmatkajuoksulla. Aikaa siinä säästyy vielä enemmän. Olen kuitenkin sen verran epäsystemaattinen, että joudun varautumaan varusteiden koordinaatiovaikeuksista johtuviin yllätyksiin. Mutta mikäs olisi sen mukavampaa kuin yllätykset?