lauantai 16. syyskuuta 2017

Liikuntaa Suomessa ja Etiopiassa

Tänään oli ensimmäinen kunnon liikuntapäivä Etiopiasta paluun jälkeen. Vieläkin on euforinen olo.

Matka Etiopiassa meni hyvin. Näimme monimuotoisesta ja upeasta maasta kahden viikon aikana vain pienen osan: ihania ihmisiä, hymyjä, vieraanvaraisuutta ja köyhyyden voittamista, vaikka toki myös ongelmia, kurjuutta ja sotkua. 

Olin koko matkan terveenä, mutta viimeisellä lennolla Istanbulista Helsinkiin minulle iski mahatauti. Siksi jouduin muutaman päivän odottelemaan, ennen kuin pääsin matkan jälkeen liikkumaan. 

Illalla kolmantena päivänä kotiin paluun jälkeen teki jo mieli pienelle happihyppelylle, ja tein puolen tunnin reippaan kävelyn. Seuraavana päivänä uskalsin kokeilla puolen tunnin juoksua. Ensimmäinen juoksu ei todellakaan tuntunut kovin hyvältä. Hötkysin liian kovaa, ja sykkeet olivat pilvissä. Mutta kuulemma heti korkean paikan leirin jälkeen ensimmäisinä päivinä suorituskyvyssä kuuluukin olla toivomisen varaa. 


Korkeutta riitti.
Minun "korkean paikan leirilläni" korkeutta riitti, vaikka treenaus jäi varsin vähiin. Korkeimmillaan kävimme autolla 3500 metrissä ja jalan kiipesimme kahdesti noin 3100 metriin (näistä kerron toisissa postauksissa). Muun ajan vietimme noin 2100-2900 metrissä. Tuntuu, että sopeuduin korkeuteen ilman ongelmia. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä lounaan jälkeisellä museokierroksella Haile Selassien palatsissa koin pientä huimausta, joka saattoi liittyä sydän- ja verenkiertoelimistön sopeutumiseen. Myös suuremmat nousut hiukan hengästyttivät alkumatkasta, mutta se tuntui vain normaalilta liikuntarasitukselta, ei varsinaiselta hapen puutteelta. 

Matkalla pääsin kuin pääsinkin juoksemaan yhden kerran. Se ei kuitenkaan ollut mitään rentoa menoa vihreillä kukkuloilla raikkaassa maalaisilmassa, kuten olin vähän haaveillut. Ei, tein ainoan juoksulenkkini hotellin kellarissa juoksumatolla. En kuitenkaan valita. Matto sentään toimi ja sähköäkin riitti koko ajan. 


Juoksumatolla tuli kiire. 
Kun menin hotellin kuntosalille, siellä treenasi reipas yli kuusikymppisen näköinen mies, joka tervehti minua iloisesti. Hän kannusti minua hyppäämään juoksumatolle, ja jatkoi reipasta crosstraineraskellusta vieressäni. Kun olin pienen kävelylämmittelyn jälkeen ehtinyt hölkätä matolla ehkä seitsemän minuuttia, tuli keskeytys. Yksi hotellin siivoojista tuli sanomaan, että salikäynti pitäisi maksaa. Kun sanoin, että minun täytyy hakea rahaa huoneestani, hän kehotti menemään hotellin vastaanottoon. Kipitin siis ensin huoneeseeni neljänteen kerrokseen ja sitten vastaanottoon. Vastaanotossa nuori miesvirkailija haeskeli ensin seinältä kuntosalikäynnin hintaa, ja vetäisi sitten hatusta hinnaksi 100 birriä (noin 3,60 euroa). Samaan aikaan tuli kuitenkin vanhempi naisvirkailija, joka sanoi, ettei hotellin asukkaiden tarvitse maksaa kuntosalista mitään. Kipitin takaisin salille, jossa treenikaverini tervehti minua taas iloisesti, ja juoksin yhteensä puolen tunnin lenkkini loppuun. Enempää en ehtinyt, koska ohjelmamme alkoi aikaisin. Juoksu tuntui hyvältä useamman istumispäivän jälkeen, eikä korkeuseron haitoista näkynyt merkkejä. Ja aivan varmaa on, ettei yksikään etiopialaisjuoksija päässyt ohitseni.  


Koordisbaana mangon ja
avocadon katveessa.
Järjestyksessä toisessakin hotellissamme oli juoksumatto, mutta sitä en kokeillut, sillä kävelimme niinä päivinä paljon. Kolmannessa hotellissa lähdin eräänä aamuna toiveikkaana kyselemään kuntosalia, mutta sitä ei ollut. Juokseminen jäi haaveeksi. Kadulla en edes kuvitellut juoksevani, koska se oli epätasainen ja kurainen, ja olisin saattanut saada perääni melkoisen yleisön. Hotellin takapihalla aamusavujen tuoksussa bungalowien välissä sen sijaan oli näkösuojaa avocado- ja mangopuista, ja yleisönä ainoastaan yksi koira. Baanaa riitti hyvin koordinaatioharjoitusten tekoon. Vedinkin läpi melkein koko repertuaarini siihen saakka, kunnes jalat alkoivat tuntua väsyneiltä, enkä enää ollut varma suoritusten puhtaudesta. Korkean paikan syytä tai ei, mutta siihen meni vain parikymmentä minuuttia.  


Suomen syksyssäkin
on puolensa.
Erään uimareiden harjoittelusta tehdyn ammattikorkeakoulun lopputyön kirjallisuuskatsauksen mukaan treenituntuman pitäisi alkaa parantua viidentenä päivänä meren pinnan tasolle palaamisen jälkeen. Tänä aamuna herättyäni olin melko varma, etten lähde juoksemaan. Jokin flunssaviruskin tuntui kutittelevan nenässä. Paluulennolla Istanbulista Helsinkiin oli noin 2/3 lentokoneellista Mekasta palaavia pyhiinvaeltajia, jotka olivat kaikki flunssassa vietettyään neljä yötä erämaassa ja koettuaan lämmönvaihtelut 40 asteen helteestä ilmastoituun hotelliin. Ennakoin jo kunnon Mekka-virusta. Aamupalan syömisen jälkeen vireystilani kuitenkin parani, flunssaluulotauti hävisi ja lenkki alkoi tuntua ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Niinpä juoksin ihanat seitsemän kilometriä tosi hitaasti ja nautiskelin Suomen syksystä. Vähän lenkin jälkeen mies alkoi ehdotella pyöräretkeä Keskuspuistoon. Kuulemma menisimme pelkkää höntsävauhtia. Ja niin höntsäilimme 21 kilometriä paisteessa ja sateessa, ihan vain sen verran, että selkä oli märkä sisältä ja ulkoa. Se oli hyvä paluu takaisin liikuntaan.  






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti