Osallisena

Olen pari kertaa naureskellut blogissani kolmivuotiaalle itselleni, jonka isommat lapset olivat panneet pesäpallokentän reunalle kivelle istumaan, ja käskeneet olla siinä maalivahtina. Siinä tönötin tosissani, kun isä huuteli kotiin syömään alkavan sateen keskeltä.

Tänä viikonloppuna tajusin, että siinähän oli kyse jostain paljon suuremmasta kuin nuorimmaisen siivoamisesta siistillä tempulla pois tieltä. Siellähän saatettiin suorastaan kylvää ensimmäiset siemenet sisäisen urheilijan etsinnälle. Sain olla osana joukkuetta, sellaisella funktiolla, johon itse silloin pystyin.

Kuuntelin viikonloppuna vammaisia lapsia hoitavan fysioterapeutin luentoa, jossa käsiteltiin muun muassa liikunnallisen elämäntavan luomista tilanteessa, jossa liikkuminen normaalisti on vaikeaa tai lähes mahdotonta. Liikkuminen juuri itselle mahdollisella tavalla parantaa kuitenkin väistämättä toimintakykyä ja johtaa positiiviseen kierteeseen, jossa olo ja itsevarmuus paranevat ja sairauden aiheuttamat haitat minimoituvat. Perimmäisenä tavoitteena on pystyä kävelyyn jokaisen omalla tasolla, joko vain kotona tai muuallakin jokapäiväisessä elämässä, ja pystyä tavalla tai toisella osallistumaan muun yhteiskunnan toimintaan.

Vammaisella henkilöllä on muutoin liikunnassa samat tavoitteet kuin fyysisesti terveelläkin henkilöllä. Tavoitellaan voimaa, tasapainoa, kestävyyttä, nautintoa ja sosiaalistumista yhteisöön.

Sosiaalistumisessa avainasemassa on avoin ideointi ja mielikuvitus. Nimittäin, kun mukana on riittävästi mielikuvitusta, voi melkein millä edellytyksillä tahansa olla osallisena mielekkäässä liikunnassa. Lapsi, joka istuu pyörätuolissa, voi harrastaa vaikka yleisurheilukoulussa pituushyppyä. Hän kelaa hyppypaikalle etupyörät ilmassa, ja hypyn pituus lasketaan siitä, kun etupyörä taas ottaa maahan. Tai koripalloon voi osallistua ilman raskasta koripalloa, pomputtamalla kädessään sählypalloa. Sählyssä voi olla mukana voimiensa mukaan, pyrähtää välillä muiden joukossa ja jäädä sitten maila kädessä kentän reunaan tarkkailemaan tilannetta uutta pyrähdystä varten. Kyse on mukaan pääsemisestä ja hyväksynnästä.

Moni asia on mahdollista, vaikka ei uskoisi, eikä koskaan ole liian myöhäistä aloittaa.

 

Endorfiineja etsimässä

Olen alkanut kaivata endorfiineja. En voi uskoa, että kuitenkaan kärsisin enää mistään endorfiinivieroitusoireista, koska juoksemisen lopettamisesta on niin kauan. Tämä on jotain muuta.

Olisi niin ihanaa päästä pitkälle, hitaalle lenkille, hiota oikein kunnolla ja palata uupuneena kotiin. Olen alkanut miettiä, mistä voisi saada jonkin vastaavan kokemuksen.

Avauduin endorfiinihimostani työpaikan kahvipöydässä. Työkaverini epäili, että olisin peruskoulutukseltani juuri oikea henkilö löytämään oikeat metodit. Vähän heikot edellytykset minulla siihen kuitenkin on, kun opinnoista on jo kovin kauan. Googlessa vara parempi.

Erilaisten sekalaisten Googlelähteiden mukaan muun muassa nauru, itku, uni, ulkoilu, liikunta, seksi, musiikin kuuntelu, voimakkaat mausteet, auringonpaiste ja suklaan syönti lisäävät endorfiinien eritystä. Suklaan syönti ja ulkona auringossa oleskelu ovatkin olleet viime aikoina ihan retuperällä, eikä unissakaan ole ollut paljoa kehumista. Ilmankos tekee mieli lenkille.

Kaikki nuo erilaiset endorfiinilähteet ovatkin omalla tavallaan tärkeitä hyvän elämän osasia. Liikunta on kuitenkin niiden joukossa omaa luokkaansa. Tämä saattaa johtua muun muassa siitä, että liikunta vaikuttaa muidenkin elimistön aineiden kuin endorfiinien toimintaan. Se muuttaa esimerkiksi serotoniinin, noradrenaliinin ja dopamiinin pitoisuuksia aivoissa, ja mieliala paranee. Liikunnan on esitetty parantavan myös minäkuvaa ja itsearvostusta. Liikuntamuoto ei näyttäisi olevan yhteydessä liikunnan positiivisiin vaikutuksiin.

Sen sijaan liikunnan määrällä ja laadulla on ilmeisesti vaikutusta erittyvien endorfiinien määrään. Vähintään puoli tuntia kerrallaan olisi liikuttava, ja mitä enemmän, sen parempi. Ulkona liikkumisessa erittyy enemmän endorfiineja kuin sisällä liikkumisessa. Lisäksi liikunnan tulisi olla mahdollisimman aerobista.

Kaikki viittaa minusta kunnon juoksulenkkiin. On oikeastaan vaikea keksiä, mistä ne liikuntaendorfiinit voisi saada yhtä helposti ja miellyttävästi. On silti syytä pohtia, josko löytäisin jonkin liikuntamuodon, joka olisi edes lähes yhtä mukava. Kaikkia munia ei nimittäin kannattaisi pitää samassa korissa, vaan olisi hyvä olla olemassa useampiakin vaihtoehtoja. Pitää yrittää testailla: aerobista, ulkona ja yli puoli tuntia. Ihan vain siksi, että endorfiinien hankinta olisi jatkossakin turvattu.

Sluibauksen onni ja autuus

”– Neljän kuukauden kuluttua on joulu, ja silloin te saatte joululoman. Mutta minä, mitä minä saan? Pepin ääni kuulosti surulliselta. – Ei joululomaa, ei pienintäkään joululomaa, hän sanoi vaikeroiden. – Tässä täytyy tapahtua muutos. Huomenna tulen kouluun.”

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Peppi Pitkätossu tahtoi loman. Koska hän ei ollut koulussa, hänellä ei ollut joululomaa. Tämä johti siihen, että Peppi aloitti koulunkäynnin. Moni varmasti muistaa, että lyhyeksihän se jäi.

Anonyymi kommentoija puolestaan esitti jokin aika sitten blogissani kysymyksen ”Kuinkas lepopäivä korvataan loukkaantuneena?” Kysymys on oikeastaan sama, kuin kysymys Pepin lomasta. Ei koulua, ei lomaa. Ei juoksua, ei lepopäivää. Jos mennään astetta kauemmas luvallisen ja tarpeellisen levon ajatuksesta, huomataan, että myös sluibaamisen, lusmuilun, lintsaamisen, pinnaamisen onni ja autuus jää kokonaan kokematta, kun ei voi liikkua. Ei voi rauhassa jäädä sohvannurkkaan löhöämään sadesäällä tai nukkua ylimääräistä tuntia aamuisen kuntosalikäynnin sijaan, jos ei lähtökohtaisestikaan pysty urheilemaan.

Juoksua harrastaessa minulle ei juuri koskaan tullut ajatusta, että haluaisin jättää lenkin väliin. Jonkin yksittäisen kerran muistan, mutta silloin on ollut kyse siitä, että on ollut syytäkin hiukan löysätä liikaa kiristynyttä tahtia. Ongelmanihan on pikemminkin ollut se, että pyrin treenaamaan omaan tasooni nähden liian kovaa, minkä takia tässäkin kai nyt jalkakipuisena kärvistellään.  

Lihastreeniä ajatellessa lusmuilu on minulle hyvinkin tuttu ajatus. Tai ei ehkä edes pelkästään ajatus, vaan toteutettu teko. Samaan törmäsin vastikään kehonhallintajumppaan liittyen. Jo edellisenä iltana jumppa tuntui vastenmieliseltä ajatukselta, koska jalka kipuili. Jumppa-aamuna kotona päätin, etten mene, koska jalka tuntui omituiselta, koska jalka saattaisi rasittua, koska minun oikeastaan piti varata aamusta aikaa pariin työtehtävään valmistautumiseen, ja koska suoraan sanottuna laiskotti.

Bussissa matkalla työpaikalle tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. (Kai nainen vähän saa ailahdella?) Kun nyt kerran olin terve, miksen menisi? Flunssahan iskee joka tapauksessa jossain vaiheessa syksyä ja hyydyttää liikkumisen. Ja olisihan se hienoa, jos säilyisikin terveenä ja tulisi oltua mukana jokaisella jumppakerralla. Ja joka tapauksessa, olisihan se tulevaisuuden juoksua tukevaa, jos nyt jaksaisi tehdä lihaksilleen jotain. Niin, puhumattakaan siitä, että olisi hyvä taas muistella, missä se selkäranka onkaan.

Niinpä menin. Teki tosi hyvää yläselälle. Voittajaolo. Johtoryhmän papereihin ehti kyllä tarpeeksi hyvin tutustua jäljelle jääneessä puolituntisessa. Sitä paitsi samahan tuo oli mennä: lusmuilusta ei nyt oikein saa asianmukaista nautintoa, kun ei kunnolla ole, mistä lintsata. Kysymys lepopäivän korvaamisesta tulee siis tavallaan vastatuksi: sitä ei tosiaankaan voi korvata. Puuttuu levon vastapaino, liikunta. Lepoa ei ole ilman työtä, eikä valoa voi oikeasti nähdä ilman pimeyttä. Ehkä osaan tosissani arvostaa sekä juoksua että rehellistä lusmuilua tämän juoksutauon jälkeen.