Ei kilpailla

Jostain putkahti mieleeni muistikuva lapsuuteni urheiluleikeistä. Asuimme paikassa, jossa oli suuret nurmikentät lasten juosta. Aika usein leikimme juoksukilpailuja. Kilpailun kolme parasta pääsivät tietysti palkintopallille eli mattotelineelle seisomaan ja ottamaan vastaan palkintojaan. Naispuolinen voittaja oli milloin Pirjo Häggman, milloin Hilkka Riihivuori, esikuvan lajilla ei ollut suurtakaan väliä.

Yleensä sain seurata palkintojenjakoa maan tasalta, sillä melkein kaikki leikkikaverini olivat minua 4–6 vuotta vanhempia. Sekin vuotta nuorempi poika, joka siihen aikaan oli paras kaverini, treenasi jo aktiivisesti suunnistusta ja juoksua isänsä ohjauksessa.

Siirtyminen paikasta toiseenkin tapahtui usein juosten, ja siitäkin tehtiin heti kilpailu. Muistan läähättäneeni itku kurkussa toisen perässä, ja huutaneeni minkä kurkusta lähti ”ei kilpailla!”.

Jäin miettimään, siksikö juoksukilpailuun osallistuminen on minusta nykyisinkin niin vaikeaa. Huutaako sisäinen urheilijani edelleen itku kurkussa toisten perään ”ei kilpailla”?

Kyse ei ole ollenkaan siitä, ettenkö olisi kilpailuhenkinen. Jos kyseessä on vaikka tietokilpailu tai jokin enemmän onnea kuin taitoa vaativa leikki tai peli, olen heti valmis kisaamaan ja ilman muuta myös voittamaan.

Tätä pitää varmaan pohtia. Toisaaltahan juoksukilpailussa, sellaisissa, joihin osallistumista suunnittelen, ei oikeastaan edes kilpailla. Ainakaan sillä tasolla, jolla minä juoksen. Tavoitteena on kilpailla vain itsensä kanssa ja voittaa itsensä. Pitänee vakuutella sisäiselle urheilijalleni, että minullekin on olemassa paikka mattotelineellä. Voin olla oman elämäni Hilkka Riihivuori, tai ehkä sentään Pirjo Häggman, koska sukset jalassa on aika vaikea juosta.

Nuku!

Juokseminen on perimmältään yksinkertaista. Eräskin lentävä lause toteaa, että pitää juosta, syödä, nukkua ja toistaa näitä kolmea. Tämä lentävä lause kylläkin unohtaa sen, että pitäisi ehkä myös tehdä töitä, saada asioita valmiiksi ennen deadlinea, varata lääkäriaikoja, kokoustaa, kirjoittaa pöytäkirjoja, katsoa jalkapallo-otteluita ja juhlia työkavereiden kanssa, vain muutamia mainitakseni. Vaikka olenkin ehtinyt silloin tällöin juosta, ovat unet viime aikoina jääneet luvattoman vähäisiksi.

Muutamalla viimeisimmällä juoksulenkillä sykkeet olivat liian korkealla, vaikka kuinka yritin töpöttää hitaasti ja palauttavasti. Turhauduin sen verran, että trainer-ystäväni sai minulta taas kerran ihmettelevän viestin iltamyöhällä. Ystäväni diagnosoi ylikuormituksen ja epäili sen johtuvan pääasiassa huonoista unista. Lisäksi hän määräsi hoidoksi venyttelyä ja kevyttä Waldniel-treeniä.

Waldniel-treenin idea on vaihtaa juoksu kävelyyn heti, kun syke nousee liian korkeaksi. Kokeilin sitä heti seuraavalla lenkillä, vaikka tuntuikin nöyryyttävältä kävellä. Mutta se mokoma taisi toimia sykkeen alentamisessa. Matka, jonka pystyin juoksemaan ilman sykkeen nousua liian korkealle, piteni koko ajan lenkin loppua kohti.

Nyt vain odottelen, josko tämä lääke tepsisi myös ylirasitukseen. Saattaa olla, että viime yön pitkillä unilla ja kevyellä kesämatkailulla puolison kanssa viikonloppuna oli myös osuutta sykkeiden tasaantumiseen. Ehkä kaiken salaisuus on kuitenkin kunnon yöunet. Tai sitten tämän postauksen ensimmäinen lause on silkkaa puppua.

Ystävät ovat pahimpia

Joskus opiskelujeni alkuvaiheessa kuljeskelin kotona opiskelijasolussamme tuliterässä kurssiverkkarissa. Yksi siihen aikaan vielä melko tuore ystävämme näki minut ja kehui urheilullisuuttani. Ympärillä olevat kämppikseni räjähtivät nauramaan, koska urheilullisuuteni tai pikemminkin sen puuttuminen oli heille jo surullisen tuttua.  

Kului jonkin aikaa, ja tuli syntymäpäiväni. Läsnä oli kymmenen ystävääni. He ojensivat minulle juhlallisesti sinisestä ja punaisesta pahvista taitellun kookkaan kortin, johon oli piirretty kymmenen numeroitua laatikkoa. Laatikoissa oli tekstejä: ”Reidet, pohkeet ja pakarat”, ”Ponnistelua kohti pisamia sekä perinteisellä että v-tyylillä”, ”Maksimaalinen hapenottokyky”, ”Eksentrisiä isotonisia supistuksia” ja niin edelleen. Tekstien vieressä oli puhelinnumeroita.

Kortista löytyi käyttöohjeet. Minun tuli selvittää, kenelle puhelinnumerot kuuluivat. Jos löytäisin numeroiden joukosta jonkun tutun henkilön numeron, tämä selittäisi minulle, mitä tehdä. Numeroiden selvittelyssä meni jonkin aikaa, mutta sitten asia alkoi selvitä: minun tuli suorittaa kymmenen eri urheilulajia, yksi kunkin ystäväni kanssa. Vastuu olisi näillä tilapäisillä valmentajillani.

Lahja oli upea. Pääsin muun muassa luistelemaan, ratsastamaan, pelaamaan sulkapalloa, hiihtämään, kuntosalille, keilaamaan, uimaan ja aerobiccaamaan kunnon ysärityyliin. Muistaakseni juokseminen ei kuulunut listalle, tai sitten se on armeliaasti unohtunut. Joka tapauksessa tästä syntymäpäivälahjasta jäi lähtemättömät muistot, enkä voi sulkea pois sitä, että sillä olisi ollut jonkinlainen depotvaikutus myös sisäisen urheilijan etsintään.