Viikko sisäisen suorittajan kanssa

Keväinen sää. 

Kaikki kehiin, päätin viikon aluksi, ja juoksin 18 kilometrin pitkikseni heti maanantaina. Se tuntui aika mukavalta ja kevyeltä, sääkin oli jo keväinen ja linnut lauloivat. Jäin kuitenkin murehtimaan hitauttani.  Oikein ihmetytti, miten puolimaraton oikein juostaan, kun en mitenkään jaksa juosta sitä sellaista vauhtia, että pääsisin samanlaiseen aikaan kuin muut. Suorituspaineet hyökkäsivät kimppuun. Kärvistelin katselemalla netistä vanhoja tulosluetteloita, ja totesin, että olisin taas kerran se kaikkein hitain. 

Tiistaina kävin töiden jälkeen tekemässä isot ruokaostokset. Kauppakeskuksessa laahustaessa huomasin äkkiä olevani tosi väsynyt. Päätin, että illalle suunnittelemani lihastreeni saa nyt jäädä, ja siirrän sen jonnekin loppuviikkoon. Ilmeisesti kroppa vaati pitkän lenkin jälkeen lepopäivänsä. Olin erityisen tyytyväinen, että kerrankin kuuntelin sitä, ja sisäinen suorittaja pysyi hiljaa. 

Keskiviikkoaamuna heräsin aikaisin ja keksin, että voisin mennä aamulenkille ennen töitä. Se siitä suorittajan hiljenemisestä. Aamulenkki sopi kuitenkin viikko-ohjelmaan sille kohtaa yllättävän hyvin. Minulla oli mukava ja rauhallinen lenkki pitkin Helsingin rantoja. Työpaikalta käsin lenkkeilemisessä on kuitenkin yksi huono puoli: tavaroiden kuljettelu paikasta toiseen. Illalla kotiin päästyäni aloin etsiä lenkkipussiani. Siinä oli parhaat lenkkarit, omat pohjalliset, hikiset trikoot, paita, juoksutakki ja alusvaatteet. Ehdin panikoida ihan kunnolla ja laskea, mitä uusien pohjallisten ja lenkkarien hankinta maksaisi ja suunnitella, mille fysioterapeutille pääsisin niitä teettämään ja koska. Olin varma, että maailmankaikkeudella on jotain puolimaratoniani vastaan.  

Torstaiaamuna olin jo rauhoittunut, ja aloin jo kotona järkeillä, että onkohan mielikuvani bussissa jalkojeni välissä lattialla olleesta juoksukamapussista sittenkään totta. Ja niinhän siinä kävi, että lenkkipussi olikin tallessa työhuoneessani. En kyllä ole ennen ilahtunut niin paljon haisevien lenkkikamojen näkemisestä. Enkä nolostunut. Panikoin holtittomasti ja ihan turhaan. 

Torstai-illan vetotreeni oli tavallista mukavampi juosta, kun sen sai tehdä omilla pohjallisilla ja lenkkareilla. Ohjelmassa oli 30 minuutin reipas veto 15 minuutin verryttelyillä. Taas oli oikein kliseisen ihana kevätsää, vaikka vielä ei vihreys olekaan puskenut esiin. Väsyttihän se juoksu silti säästä huolimatta, ja ehdin sen aikana miettiä lisää synkkiä ajatuksia omasta hitaudestani. En päässyt yhtään kovempaa kuin vastaavassa, mutta viisi minuuttia lyhemmässä treenissä kaksi viikkoa aiemmin.  

Loppuviikolla nautin pizzasta. 

Perjantaina oli vuorossa tiistaina tekemättä jäänyt lihastreeni. Sää suosi sen verran, että tein sen ulkona ja juoksin lisäksi kuusi kilometriä kevyesti. Tajusin juosseeni ensimmäistä kertaa vuosiin kolmena päivänä peräkkäin. Jalka kesti kaiken ihmeen hyvin. Kuusi kilometriä täyttyi kilometriä ennen kotia. Sisäinen suorittajani tyytyi mukisematta siihen, että kävelin loppumatkan, enkä yrittänyt ylittää viikon juoksutavoitetta, joka oli 40 kilometriä.  

Viikonloppu olikin sitten kevyttä lepoa, vaikka viikon juoksutavoite oli minulle kova. Ohjelmassa oli yhdistystoimintaa, pizzaa, kylpylää ja hyvää seuraa. Sunnuntain pyöristi vielä hydrobic. 

Sunnuntaina vilkaisin viikon suorituksia kirjauksistani. Viikon juoksusaldo näytti sittenkin yli 40: yhteensä 40,3 kilometriä. Sisäinen suorittaja hihitti vahingoniloisena.