Sorjempi, uljaampi hiihtää*

Mies kyseli, oliko minulla ollut hankaluuksia hiihtolenkilläni. Luistiko, pitikö, ja löytyivätkö vatsalihakset tasatyönnössä? Kyllä, kyllä ja kyllä, vastasin. Mutta ei fysiikka mitään, kun se psyyke on pahin. 

Tällä viikolla pääsin viimein hiihtämään. Olin jo vähän odotellut sitä. En ehkä sen takia, että hiihto olisi minusta erityisen hienoa, mutta pitäähän ihmisen vähän talviurheilla. Ja olihan sitä hirveästi kehuttu, Facebookissa ja kotisohvalla. Ja tietysti senkin takia, että flunssa esti kaiken ulkoliikunnan monen viikon ajan.

Hämärissä ladulla.

Mutta kun viimein pääsin ladulle, minun piti tosissaan tehdä töitä sisäisen urheilijani kanssa. Hiihtolihakseni olivat koko lailla käyttämättömät ja ensimmäinen kilometri tuntui huteralta. Meno oli sen verran hidasta, että tajusin myös heti kättelyssä pukeneeni päälleni liian vähän vaatetta.   

En tiedä, olenko kilpailuhenkinen vai mitä, mutta sitten vähän helpotti, kun huomasin, että edellä hiihtänyt nainen oli minua hitaampi. Ohi piti päästä, ja liukkaasti pääsinkin. Ehkä lihakseni sitten muistivat, miten hiidetään, koska sen jälkeen oli vähän helpompaa. Aloin myös lämmetä. 

Hiihtolenkki oli minulle tuttua maastoa, olin juossut samoilla poluilla Paloheinässä paljonkin. Eksymisen vaaraa ei siis ollut. Lenkin sopivan mitan tähden piti kuitenkin vähän suunnitella reittiä. Ajattelin, että palaisin Paloheinän stadionille noin viiden kilometrin jälkeen, ja jatkaisin halutessani hiihtoa siellä. En halunnut löytää itseäni loppuunväsyneenä jostain kymmenen kilometrin päästä autostamme. 

Oli ilta ja ladulla kuusten varjossa oli hämärää. Muita ihmisiä tuli vastaan hyvin harvakseltaan. Se oli minusta kyllä mukavaa. Tungos ladulla olisi varmaan ollut tylsempää kuin ajoittainen yksinäisyys. Lapsuuden hiihtokilpailukokemukset eivät sentään tunkeneet mieleen, mutta muistin nuoruudesta yhden mukavan hiihtolenkin, johon kuului aurinkoa ja makkaranpaistoa Kallaveden jäällä. Lenkki päättyi kuitenkin niin, että lähdin eroon muista luullen pääseväni nopeammin kotiin, mutta hiihdin yksin pimeässä metsässä kaksinkertaisen matkan. Turvallisessa Paloheinän metsässäkin tuo muisto värisytti. 

Toivoin ojaan jo rentukoita.

Monenlaista ehdin mietiskellä ladulla ja kaipailla kevättä ja juoksua. Pääasiassa mietin sitä, pidänkö siitä, mitä olen tekemässä ja onko hiihdolla minulle mitään annettavaa. Kummallisen negatiivisia viboja hiihto edelleen aiheuttaa minulle. Ihan hyvä kestävyysurheilulajihan se olisi, ja joskus olisi mukava käydä yhdessä miehen kanssa liikkumassa. Hän on innokas hiihtäjä, joten välinehuoltokin olisi taattu. Päätin, että hiihdolle pitää antaa mahdollisuus ja suhtautua siihen avoimin mielin. Pienellä harjoituksella varmaan lihakset oppisivat taas hiihdon ja parempi pukeutuminenkin voisi auttaa parempaan kokemukseen. Sukseni olivat ensiluokkaisesti voidellut, joten siitä minulla ei toden totta ollut valittamista. 

Pääsin takaisin Paloheinän keskukseen suunnittelemani kierroksen jälkeen. Koska ei vielä väsyttänyt, hiihdin kierroksen 1,8 kilometrin peltolatua. Sen jälkeen katsoin Sports Trackerista, miten pitkään olin hiihtänyt. Mittari näytti 8,45 kilometriä, mikä ehdottomasti vaati matkan täydentämistä kymppiin. Kilpailuhenkinenkö vai mitä, mutta sen tein.  


* Eino Leino: Hiihtäjän virsiä