Lupaava pohjejumi

Viimeiset vähän alle kolme viikkoa tavoitteeni on ollut pysyä ihan kokonaan liikkumatta. Yskäni kun ei ottanut loppuakseen, ja näytti vähän siltä, että edellisen illan tai viikonlopun liikunta sai sen taas pahenemaan. Kolmen viikon takainen lääkärikäynti oli sulkenut pois bakteeritulehdukset, ja sen takia lähdin oletuksesta, että minua vaivaa jokin virus. Virukset paranevat levolla, joten päätin levätä. En juossut enkä jumpannut, ja hydrobicin peruutin vallan koko syksyltä.  

Sateen sekaan.

Tämä yskä ei kuitenkaan ottanut loppuakseen. Lopulta aloin miettiä, olisiko liikunnalla kuitenkaan sen kanssa mitään tekemistä. Ensimmäinen herätys oli se, kun aloin hahmottaa, että viikonloppuisin ja etäpäivinä en yskinyt ollenkaan. Sillä viikolla, jonka öitä lukuunottamatta vietin kokonaan työpaikalla, pidättelin yskää varsinkin loppuviikosta koko ajan. Viikolla, jolla oli kaksi etäpäivää, joista toinen oli perjantaina, yskin vain alkuviikosta niinä päivinä kun olin työpaikalla. 

Työpaikkani ei ole mikään hometalo, mutta siellä on juuri nyt käynnissä useita remontteja yhtä aikaa. Työhuoneessani ei ole ilmastointia, ja kun aloin selvittää huoneen lisäsiivousta, todettiin, että auki olleen ikkunan lukon takia huoneeseen on kesästä saakka tullut ylimääräistä pölyä. 

Päätin nyt lähteä siitä hypoteesista, että yskäni ei ainakaan enää olekaan viruksen aiheuttama, eikä minua uhkaa mikään sydänlihastulehdus tai muu jälkitauti. Juoksu alkakoon!

Miten tavallinen asia onkaan lauantaiaamupäivän lenkki. Kun muu perhe vielä nukkuu tai vasta heräilee, minä häivyn ovesta baanalle lenkkarit jalassa. Mutta nyt, kun viimeisimmästä juoksuyrityksestä oli kuukausi ja olin ollut hyvin vähäisellä liikunnalla 11 viikkoa, ei mikään olisi voinut olla jännittävämpää. En ollut varma edes siitä, osaisinko pukeutua tai pääsisinkö ovesta ulos. Enkä tiennyt, välittäisinkö enää koko touhusta. Ehkä se tuntuisikin pahalta?

Unelmien täyttymys.

Mutta tottakai osasin, pääsin ja tykkäsin. Ei haitannut marraskuun harmaus tai sadesääkään. Lenkki kulki, vaikka selvästi hitaammin kuin kaksi kuukautta aikaisemmin. Pystyin vieläkin juoksemaan suurimman osan lenkistä pk-sykkeellä, mutta ehdin tunnissa 10-15 % lyhyemmän matkan kuin ennen. Silti oli autuaallista. Lenkin jälkeistä tuntemusta en uskalla maallisin termein kuvailla.

Seuraavana aamuna pohkeet olivat ihanan jumissa. Samoin lonkan koukistajat, ja muutenkin jalkojen lihaksissa tuntui. Muistelen, että tällaista sen kuuluu ollakin. Juoksija-lehti neuvoi pari numeroa sitten, että pitkän liikuntatauon jälkeen on hyvä aloittaa pitämällä lepopäivä tai pari ensimmäisellä viikolla joka välissä, ja liikkua mahdollisimman monipuolisesti. Monipuolisuuteen ei nyt tarvitse kahdesti käskeä, mutta lepopäivät taitavat ottaa tiukille. Ehkä onneksi en juuri nyt ehdi liikkua ihan joka päivä. 

Marraskuinen sadesääkin saattaa jonkun liikkumista nyt haitata, mutta eikös tuo näytä sauvakävelylle ihan passelilta? 

Maltan tuskin odottaa ulos pääsyä.