Polkujuoksun pauloissa?

Juuria polulla.

Viikon kuluttua on Helsinki City Trail, jolle jossain ihme mielenhäiriössä tulin ilmoittautuneeksi pari kuukautta sitten. City Trail mainosti viiden kilometrin matkaa, joka kuulemma sopii myös aloittelijoille. Polkujuoksu kuulosti minusta leppoisalta hommalta, joka voisi hyvinkin sopia minulle. Myös polkujuoksun koukuttavuutta on kehuttu usealla taholla, ja senkin halusin testata. 

Tietysti polkujuoksua olisi voinut harjoitella jo vähän ennen kuin näin viikkoa ennen tapahtumaa. Mutta kaikki aika on kulunut muuhun juoksemiseen. En ole juuri malttanut poiketa poluille. Hyvähän sekin tietysti on, että olen juossut minkä olen juossut, vaikka viimeaikainen tauko ei sekään lupaa hyvää polkujuoksutapahtumalle. On kuitenkin hienoa päästä osallistumaan juoksutapahtumaan ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja neljään kuukauteen. Tavallaan odotan sitä, vaikka vähän jännittääkin. Ainoa tavoitteeni on osallistuminen. 

Helpompaa maastoa pellolla.

Polkujuoksua kehuvat kertovat, että maaston monimuotoisuus ja tienreunaa mielenkiintoisemmat maisemat houkuttavat. Minäkin tykkään metsästä ja vaihtuvista maisemista. Polulla ei nopeus tai matkan pituus ole ratkaiseva, vaan tekniset härpäkkeet voi jättää kotiin. Sekään ei minua haittaisi, vaikka tykkäänkin seurata sykettä ja matkan tai ainakin ajan kertymistä. Lisäksi polkujuoksu on monipuolista ja tuo vaihtelua monotoniseen tiellä juoksemiseen. Sekin sopisi minulle, kun en ole vielä uskaltanut varioida treeniä millään vauhtivedoilla tai loikilla.

Tänään sitten kokeilin. Lähdin lenkille ihan normaalisti, mutta vakaana aikeenani poiketa polulle heti tilaisuuden tullen ja juosta pitkin polkuja valtaosa lenkistä. 

Helsingin Keskuspuistossa polkuja kyllä riittää. Poikkesin normaalilta lenkkireitiltäni tavalliseen sekametsään, jossa oli neulasten peittämä polku, ihan mukavan näköinen ja kutsuva. 

Kallion päällä.

Yritän tässä kuvata, ettei minulla ainakaan asenneongelmaa ollut. Polkujuoksu osoittautui kuitenkin melkein heti hankalaksi. Polulla risteilevien juurten välissä pomppiminen tuntui vaativan jotain sellaista osaamista, jota minulta puuttui. Tuntui, ettei epäurheilijan aivoistani ollenkaan löytynyt hermoratoja, jotka mahdollistaisivat polkujuoksusta nauttimisen. 

Jäin miettimään, oliko syynä huono koordinaatiokyky, jota puolessa välissä viidettäkymmentä oleva sohvaperuna ei pysty kehittämään kuin tiettyyn rajaan asti. Vai olisiko syynä vain liikuntatauon myötä rapistunut juoksukunto tai yksittäinen heikkovireinen päivä, joista molemmat ovat toivottavasti ohimeneviä ongelmia.

Löysin myös helpompia polkuja, jotka risteilivät pellolla ja pellon reunassa. Niillä juokseminen oli vähän mukavampaa, mutta ei kuitenkaan niin koukuttavaa kuin netissä kehuttiin. Juoksin kokeeksi myös hiukan pitkin tasaista kalliota ja vähemmän juurista neulaspolkua.

En tiedä, mitä ajattelisin. Varoituksista huolimatta en koukuttunutkaan heti, vaikka luulin olevani helppo nakki. Totta kai annan vielä polkujuoksullekin uuden mahdollisuuden, koska olen viikon kuluttua menossa siihen tapahtumaan. 

Mielenkiinnolla odotan myös, herättelikö polkujuoksu uusia lihaksia, ja tuntuuko se huomenna jossain. Jälkeenpäin - tietysti - luin, että polkujuoksukuntoakin pitäisi kehittää varovasti ja aloittaa puolesta tunnista. Minä juoksin tietysti heti tunnin. Onneksi osa siitä oli rehtiä asfalttitietä.