Cheerleading-tyttönä

Käsi ylös, kenen mielestä cheerleadingista tulee mieleen stereotypia itseään ja vartaloaan miesurheilijoille esittelevistä tytöistä? 

Kun tyttäreni halusi aloittaa cheerleading-harrastuksen, minun oli pakko luopua ennakkoluuloistani. Vähitellen annoin kertoa itselleni, että cheerleading onkin voimaa, notkeutta, akrobatiataitoja ja rytmitajua vaativa urheilulaji, joka ei edes ole niin tapaturma-altis kuin aluksi luulin. 

Tyttäreni ei ole tullut minuun sikäli, että hän on musikaalinen, notkea ja pitää tanssimisesta ja voimistelusta. Etsimmekin hänen urheiluharrastuksekseen ensin jotain tanssillista jumppaa, ja kävimme läpi useiden voimisteluseurojen nettisivuja. Lopulta cheerleading löytyi koulukaverin kautta. Ryhmä, johon tyttäreni liittyi, on parin kilometrin päässä olevalla koululla treenaava 8-13-vuotiaiden alkeisryhmä. Kahden tunnin treenit viikossa maksavat vain 100 euroa lukukaudessa, ja omien treenien lisäksi voi käydä yhteisissä akrobatiaharjoituksissa vaikka kahdesti viikossa.

Voitte uskoa, että vettä kului. 

Tytär on nyt harrastanut cheerleadingia kaksi kuukautta, ja pitänyt sekä lajista että ryhmästä alusta asti. Jokin aika sitten tuli yllättäen kutsu vanhemmille seuraamaan treenejä. Kutsussa käskettiin saapua urheiluvaatteissa. Innostuin heti. 

Tytärtä alkoi treenien lähetessä ilmeisesti hiukan hirvittää, vaikka hän periaatteessa suhtautuikin innostukseeni hyväntuulisesti naureskellen. Hän nimittäin yritti kiristää minulta lupauksen, että jos kenenkään muun vanhempaa ei ole paikalla, häivyn vähin äänin. En luvannut, mutta tytär rauhoittui kuultuaan ennen treenejä WhatsAppissa, että muitakin vanhempia oli tulossa paikalle. 

Tiesin toki jo ennalta, että mitään kärrynpyöriä, kuperkeikkoja, voltteja tai muita hengenvaarallisia temppuja en ala kokeilla. Rajani olen löytänyt tässä jo aikaa sitten. 
Mutta cheer-treeneissä tehdään kaikenlaista muutakin kivaa, ja siihen muuhun aioin kuin aioinkin osallistua.

Pukuhuoneessa ennen treenejä istuimme vaihtamassa kenkiä lähellä toista äiti-tytär-paria, ja astuimme tuon toisen äidin kanssa yhtä aikaa saliin. Vilkaisimme toisia vanhempia, jotka marssivat salin takaseinustalle aikomuksenaan selvästikin istua siellä katsomassa treenejä. Katsoimme toisiimme, ja totesimme, että taidamme saada toisistamme vertaistukea, ja uskalsimme liittyä mukaan tyttöjen riviin. 

Kaksi reipasta ohjaajaa päätti, että lämmittely alkaa pizzaleikillä. Ryhmä jaettiin neljään pizzatäyteporukkaan: kinkkuihin, oliiveihin, ananaksiin ja juustoihin. Toinen äiti tiesi heti olevansa kinkku, ja minä koin itseni sillä kertaa oliiviksi. Yksi tytöistä jäi kiinniottajaksi, ja huusi eri täytteitä vuoron perään juoksemaan ympyrää salin keskelle. Leikissä sai heti juosta aika tavalla. Vaikka hölkkäsinkin vastoin ohjaajien ohjeita ("juoskaa kovempaa", "vauhtia vauhtia") aika hitaasti, oli juoksu kylmiltään minulle silti hiukan arveluttavaa. Nykyisinhän en tavallisesti koskaan juokse askeltakaan ilman jotain muuta lämmittelyä. 

Mutta pahempaa seurasi. Seuraavaksi ryhmittäydyimme kolmen hengen joukkueiksi viestiä varten. Jokaisen joukkueen jäsenen piti vuoron perään suorittaa salin päästä päähän juoksu, tasajalkahyppely, karhukävely, rapukävely, laukka sivuttain ja jälleen juoksu. Vauhti oli niin kova, että lopussa olin ihan läkähdyksissä. Tasajalkahyppelyissä lusmusin, koska se ei totisesti olisi tehnyt hyvää jänteelleni. Mutta mukana pysyin yhtä kaikki. Ja meidän joukkueemme voitti sen toisen äidin joukkueen!

Tässä vaiheessa ohjaajat katsoivat, että olimme lämpimiä, ja vuorossa oli lihastreeni. Se sujui kohtuullisesti, vaikka jälkeenpäin sain tyttäreltä palautetta, etteivät jalkani pysyneet selkäliikkeessä ylhäällä. Nolointa oli punnertaa toisten vanhempien katsellessa, koska en oikeasti osaa sitä vieläkään kunnolla. Tämmöisiä tilanteita varten asia pitäisi varmaan pikkuhiljaa hoitaa kuntoon. Lihastreeniä seurasi monipuolinen venyttely, jonka me molemmat äidit pystyimme suorittamaan puhtaasti, koska ohjelmaan ei sillä kertaa sattunut kuulumaan spagaatia. 

Sitten alkoi varsinainen cheerleading-treeni, ja vuorossa olivat hypyt. Me äidit siirryimme ensin salin laidalle seuraamaan sivusta, koska molempien vammat estivät hyppelyn 40 sentin korkeuteen vauhditta. Hetken katseltuamme tajusimme, että voisimme harjoitella käsiliikkeitä ilman hyppyjä. V, X ja tupla-äx sujuivat meiltä mallikkaasti, ja olimme ylpeitä, että olimme edelleen mukana. 

Cheertreeneissä ei käytetäkään tavallisia jumppamattoja.

Treeni alkoi olla puolessa, ja ohjaajat kehottivat meitä hakemaan matot. Vilkaisimme taas toisiimme kanssaäidin kanssa, ja totesimme, että kyllä me matot osaamme hakea. Olimme väärässä. Emme olisi edes tunnistaneet matoiksi isoja rullia, jotka cheertytöt raahasivat saliin, ja levittivät lattialle. 

Matoilla tytöt tekivät käsilläseisontaa, kärrynpyöriä, kaatosiltoja ja monenlaisia muita liikkeitä, joiden nimiä en edes tiennyt. Arvaatte varmaan, että tässä vaiheessa siirryimme suosiolla seinustalle. Sielläkin oli ihan riittävän jännittävää katsella, miten oma jälkikasvu suoriutui vaikka miten monesta vaikeasta liikkeestä. Lopuksi tytöt harjoittelivat vielä nostoja niin, että neljä nosti aina yhtä. Onneksi oma tyttäreni on ryhmässä vanhimmasta päästä, enkä joutunut katselemaan häntä keikkumassa pyramidin huipulla. Vielä. 

Kysyin yhdeltä katselemassa olleelta isältä, kuka hänen tyttärensä on. "Tuo, joka on moustina tuolla oikeanpuolisessa ryhmässä", vastasi isä. "Okei", vastasin vain. Kotona kysyin sitten omalta tyttäreltäni, mikä mousti*on. Aika monta muutakin uutta sanaa opin. 

Seuraavana päivänä etureiteni olivat totaalisen jumissa, vaikka olin kerrankin onnistunut tekemään samalle päivälle osuneen hydrobicin sopivasti lusmuillen palauttavana treeninä. 
En onneksi tiedä, millaisessa kunnossa olisin ollut, jos olisin tehnyt kaikki nostot, kuperkeikat ja hypyt, joita tytöt tekivät.  

* Takana varmistamassa oleva henkilö, joka on nostossa kaikkein tärkein.

Kammottava vyötärönympärys

Painoindeksini on mainio 20, mutta vyötärönympärykseni (78-79 cm) on vain sentin-pari kapeampi kuin naisten suositeltu maksimivyötärönympärys. Vyötärö-lantio-suhde minulla taas keikkuu juuri terveellisen ja epäterveellisen rajalla (0,80-0,81). Kääk.

Tulin mitanneeksi vyötärönympärykseni, kun osallistuin elämäntapoja kartoittavaan kyselytutkimukseen. Olen kyllä tiennyt, että minulla on korkeahko rasvaprosentti ja erityisesti rasvaa taitaa olla vatsanahan alla.     

WHO todentaa vakuuttavasti tutkimusten perusteella, että vyötärönympärys on painoindeksiä selvästi parempi sydän- ja verisuonitautien riskin, kuolleisuuden ja mahdollisesti myös diabetesriskin ennustekijä. Korkeaa verenpainetta vyötärönympärys ennustaa suunnilleen yhtä hyvin kuin painoindeksi, mutta painoindeksi ennustaa vyötärönympärystä paremmin paksusuolensyövän ja rintasyövän riskiä. 

Näissä lukemissa ei haittaisi, jos tekisin vyötärönympärykselle jotain. Minulla on hiukan kokemusta siitä, että vatsanahka roikkuu enemmän, kun harrastan paljon säännöllistä kestävyysliikuntaa. Uskoisin, että jokapäiväinen tunnin työmatkapyöräily ja 4-5 juoksulenkkiä viikossa veisi sentit vatsaltani. Mutta niin vain on, etten noita määriä voi itse valita, vaan tälläkin hetkellä liikuntani on hyvin lihas- ja venyttelypainotteista ilman ainuttakaan juoksulenkkiä. Enkä vain näe itseäni treenaamassa lihaksia yli kolmea kertaa viikossa, vaikka kuinka juoksu olisi tauolla jalkavaivan takia. 

Ituherkku:
alfa-alfa eli sinimailanen.

Ainoa tapa pyrkiä hallitsemaan vatsarasvaa nyt on siis ruokavalio. Onneksi on paastonaika, ja päätin taas vaihteeksi jättää pois sokerin 40 päiväksi. Se on heikko kohtani, ja samalla jää myös paljon rasvaa sisältävä suklaa. On vain oltava tarkkana, etten korvaa makeita herkkuja liiaksi juustolla. 



Toinen ruokavalioon liittyvä teema on viimeisen vajaan parin kuukauden ajan ollut itsekeksimäni 100 kasvista -haaste. Päätin kokeilla, saisinko maistetuksi sataa eri kasvista, eli vihannesta, juuresta, marjaa tai hedelmää, vuoden aikana. Loppujen lopuksi sata kasvista täyttyi jo viime perjantaina, vaikka en edes laskenut viljoja, siemeniä, pähkinöitä ja sieniä. Kokeilkaapa! Osaksi kasvikset kertyivät näin nopeasti työpaikkani monipuolisen lounasravintolan takia. En taida olla edes listannut kaikkia papu- ja salaattilajikkeita, joita olen siellä syönyt. Toisaalta kiertelin ahkerasti hyllyjä myös paikallisessa supermarketissa ja ostelin kotiin kaikenlaista kokeiltavaa, jotta perhekin pääsisi sadan kasviksen makuun. Heillä on kuitenkin sataan vielä matkaa. 

Saattaa olla, ettei kasvishaaste enää vaikuta vyötärönympärykseeni, vaikka ajattelinkin huvikseni listata kasviksia vielä sadan jälkeen. Tänä vuonna kokeilematta on vielä esimerkiksi sellaisia tavallisia kasviksia kuin raparperi, lakka, parsa ja maa-artisokka. Taidan tykätä listoista vähän liikaakin. 

Keittobanaani ei ollut kovin ihmeellistä,
mutta voileipäkrassista tykkään.

Luulen, että otan vyötärönympäryksen kuitenkin rennosti. Ei tietenkään yhtään haittaa, jos muistan sen silloin, kun mietin, menisinkö salille vai enkö, tai kävelisinkö portaat vai käyttäisinkö hissiä. Mutta turhaa stressiä en siitä toistaiseksi aio ottaa. Ainakaan ennen niitä vaihdevuosia, jolloin vatsarasvan määrä kasvaa. Auts.

Sweetie, tuo vihreä, oli minulle uusi tuttavuus.
Se on paljon makeampi kuin kuvassa myös näkyvä verigreippi.
Suosittelen.

      

Jalkavaiva jarruttaa

Tibialis posterior -jänteen tulehdus voi lopulta johtaa jalkaholvin romahtamiseen ja lattajalkaan. Kyllähän ortopedi sen sanoi jo kauan sitten. Ja varmaan sen ymmärsinkin. Mutta sama juttu vain kauhistavuudessaan pysäytti, kun viime viikolla etureisi jumitti, hermokipu palasi ja lopulta kipu paikallistui tuttuun kohtaan oikean kantapään sisäsivulle tibialis posterior -jänteeseen.

Googletin asiaa pitkästä aikaa, ja pohdiskelin omaa tilannettani erään RunnersConnect-sivuston artikkelin äärellä.

Tibialis posterior -jänne on suorastaan harmillisen tärkeä jalan toiminnan ja tasapainon kannalta. Sen tarkoitus on pitää nilkkaa paikallaan juoksu- ja kävelyaskelen aikana siten, että jalka pysyy jäntevästi koossa ja voi ponnistaa maasta vauhtia.

Tibialis posterior -jänteen vajaatoiminnalla on ikävä taipumus pahentua ajan myötä. Minulla vaiva on vielä lievä, ja jalka toimii koko lailla kuten ennenkin. Pääsen esimerkiksi vielä kyykkyyn kipeän jalan varpailla seistessäni. Ortopedikin kielsi vuosi sitten lopettamasta juoksemista. Joka kerta jalan oireillessa mietin kuitenkin, mikä olisi sopiva määrä liikuntaa, jotta en aiheuttaisi jalalleni peruuttamatonta vahinkoa.

Vaikka kuinka haluaisi tietää, mistä tällainen vaiva johtuu, ei tibialis posterior -jänteen vajaatoiminnan syitä erityisesti juoksijoilla oikein tunneta. Väestössä vaiva tulee keskimääräistä herkemmin ylipainoisille keski-ikäisille naisille, mutta juoksijoilla naissukupuoli ei erityisemmin liity tibialis posterior -jänteen ongelmiin. Vaiva on juoksijoilla harvinainen, 26. yleisin juoksuvamma. Ilmanko minäkin kohtasin monta yleislääkäriä, joilla ei oikein ollut hajuakaan, mikä ongelma jalassani voi olla.

Minun on useimmiten mahdotonta tietää, mikä yksittäinen asia saa oireet esiin. En voi kuin epäillä liiallista treenaamista tai liian vähäistä kehonhuoltoa tai molempia yhdessä. Kuormituksen vähentäminen on hoidossa a ja o. Luulin jo, että 16 kilometrin pitkikset ja kahden kolmen juoksun viikon ja yhden kahden juoksun viikon vaihtelu olisivat minulle sopiva treenimäärä. Saattaa kuitenkin olla, että joudun palaamaan 14-15 kilometrin pitkiksiin ja yhden raskaamman viikon ja yhden kevyemmän viikon vaihteluun. Kunhan tästä nykyisestä lepotauosta ensin selviän takaisin juoksemaan.

Pohjallinen auttaa usein, ainakin jänteen vajaatoiminnan etenemisen ja jalkaholvin romahduksen ehkäisyssä. Tutkimustieto ei anna selvää varmuutta siitä, onko välttämättä käytettävä itselle räätälöityä pohjallista, vai ajaako kaupasta ostettava pohjallinen saman asian. Minä olen nyt käyttänyt omia pohjallisiani jatkuvasti aina, kun minulla on kengät jalassa. Ilman tuntuisi varmaan alastomalta.

Pohkeiden venyttelystä fysioterapeuttini antoi hyviä ohjeita. Olen ollut erittäin laiska niitä toteuttamaan, huolimatta siitä, että venyttely on lempipuuhiani. Saamani pohjevenytykset eivät ole oikein tuntuneet minulle sopivilta, ja olen vähän innottomasti pohtinut, pitäisikö kysellä jostain toisenlaisia liikkeitä. Tällä löytämälläni sivulla neuvotaan venyttelemään molempia pohkeita yksinkertaisesti seinää vasten 3x30 sekuntia kahdesti päivässä. Viime aikoina pohkeiden venyttely on ollut heikohkoa. Tähän pitäisi kaivaa jostain tsemppiä. Mielenkiintoista on, että venytykset kannattaisi jonkun tutkimuksen mukaan tehdä lenkkarit jalassa pohjallisten kanssa. Tätä voisi kokeilla, sikäli kuin se ei vähennä motivaatiota. Parempi nimittäin venytellä ilman kenkiä kuin olla kokonaan venyttelemättä.

Lihaksia vahvistavat liikkeet ovat neljäs tapa ehkäistä tilan huononemista. Niitä tuntuu olevan paljon erilaisia, ja aika montaa settiä olen jo testannutkin. Nyt olen tehnyt omaa jumppaani suunnilleen ohjeen mukaan kahdesti viikossa. Ei ehkä haittaisi, jos vähän tsemppaisin siinäkin.

Lääkärin puoleen tulee kääntyä, jos usean kuukauden omatoiminen treeni ei tehoa. Sen jälkeen voidaan harkita leikkaushoitoa. Tämä on minulla jo ortopedin kanssa pohdittu juttu, leikkausta ei nyt harkita.

Huolimatta tibialisaiheisista pohdinnoistani uskon, että tämä tauko on ohimenevä ja pääsen taas lähiaikoina palaamaan tavalliseen 2-3 juoksukertaan viikossa. Aurinko pilkistää ehkä piankin pilven raosta.