Vartalon muokkausta?

Monet urheilubloggarit julkaisevat paljon kuvia takapuolestaan, reisistään ja vatsalihaksistaan. Minä olen pitänyt sillä saralla matalaa profiilia. En ole edes kirjoittanut mitään vartalostani. Vartalon muokkaus ei ole ollut mitenkään erityinen kiinnostuksen kohteeni tai päämääräni liikunnassa. Mutta nyt kuitenkin siitäkin muutama sana, koska törmäsin ilmiöön, jota en ollut tullut ajatelleeksi aiemmin. 

Ylen Prismastudio sai täyden huomioni pari viikkoa sitten. Prismastudion mukaan henkilö, joka näyttää hoikalta ja hyväkuntoiselta, voikin olla sisäinen läski: vähän lihaksia ja paljon rasvaa. Tällaiselle ihmiselle todetaan herkästi, ettei hänen tarvitse liikkua, koska on muutenkin niin hoikka. Laiha lihavuus, korkea rasvaprosentti, voi johtaa diabetekseen. Ei minulle tietenkään mikään yllätys ollut, etten ehkä ole itse kovin urheilullinen ja hyväkuntoinen. Mutta että voisin olla ainakin ollut melko hälyttävän huonokuntoinen, se pysäytti.  

Prismastudiossa hoikka ja pienikokoinen 38-vuotias naistoimittaja pantiin kolmen kuukauden kuntokuurille. Kuuriin kuului ruokavalio ja ankaraa liikuntaa, erityisesti lihastreeniä. Lihakset kasvoivat ja rasva väheni, kuinka ollakaan. Minua liikunnassa vammautunutta hiukan hirvitti raju riuhtominen, mutta onneksi toimittajalla oli onnea, eikä rasitusvammoja syntynyt.  

Minun rasvaprosenttini mitattiin työpaikan kuntoprojektiin liittyvässä kehonkoostumusmittauksessa kaksi vuotta sitten, ennen kuin vielä oikeastaan paljonkaan harrastin liikuntaa. Rasvaprosenttini oli tuolloin 30,5. Se on naisten rasvaprosenttitaulukon mukaan ikäiseni naisen normaalin ylärajoilla. Itse asiassa Prismastudion toimittajan rasvaprosentti oli paljon alhaisempi, hyvinkin normaalin rajoissa, mutta silti häntä kehotettiin hankkimaan lihaksia. Naisten lihasvoima rappeutuu nopeimmin 50-60 vuoden iässä. Viimeistään nelikymppisenä pitäisi hankkia lihaksia, jotka polttavat rasvaa. Muutamia vuosia aiemmin LDL-kolesterolini (ns. paha kolesteroli) oli vähän yli kolme, kun sen pitäisi olla paremminkin alle. Kolesteroli oli onneksi korjautunut myöhemmässä työterveysmittauksessa, kun olin kiinnittänyt huomiota pehmeän rasvan riittävään määrään ja lisännyt työmatkapyöräilyä. Lihaksia kuitenkin puuttui ennen kuin aloitin kuntosalitreenin.  

Olen lasten syntymän jälkeen ajatellut, että vatsalihakseni nyt vain ovat huonot ja mahassa on lähinnä liikaa löysää nahkaa. En uskonut, että asialle voi tehdä mitään sen kummempaa. Totuus onkin, että vatsalihakseni ovat huonot, mutta nahan alla piilee sittenkin myös viskeraalista rasvaa, josta voi päästä eroon. Kun nyt olen alkanut treenata, olen viimeisten kahden vuoden aikana hiukan ihmetellen seurannut sitä, että vatsani onkin litistynyt ja käsivarsiin alkanut piirtyä lihaksia, ehkä pieniä, mutta selviä lihaksia kuitenkin. Erityisen paljon rasvaa tuntui katoavan silloin, kun vielä pystyin juoksemaan hitaita, vähintään tunnin lenkkejä. 

Takapakkiakin on lihastreeniin tullut tämän jalkapyörityksen takia, ja tekemistä on toki vielä paljon. Hyvään suuntaan ollaan silti menossa edelleen. Vaikka en periaatteessa ole innostunut mistään kehonmuokkauksesta, lihaksia saa tulla, jos niitä on tullakseen. 


Vartalokuvapostauksilta aion kuitenkin säästää lukijani. Saattaisin nimittäin menettää teistä suurimman osan. Lapseni ovat arvioineet selfienottamistaitoni. Ne ovat kuulemma huonommat kuin Paavo Väyrysen. 

Aluksi ei tunnu miltään

Pururadalla oli juuria.

Ensimmäinen kolme kertaa viiden minuutin hölkän sisältänyt treeni ei tuntunut oikein miltään. Tai ei se ainakaan mikään ekstaattinen kokemus ollut, vaikka vähän jotain sen suuntaista odottelin. Mutta ehkä se on ekojen kertojen yleisongelma. 

Koska fysioterapeutti oli kehottanut olemaan juoksematta asfaltilla, sopivan juoksualustan löytäminen oli aluksi hiukan hankalaa. Kotoa tavallisille lenkkipoluilleni lähtiessä on ensin käytännössä pelkkää asfalttia. Piti oikein miettiä. Ensin hölkkäsin jonkin matkaa pyörätien reunassa, mutta ei se kovin turvalliselta ja tasaiselta vaikuttanut. Sitten muistin, että läheisen koulun pihallahan on pururata. Lähemmän tarkastelun jälkeen totesin, että siellä juokseminen olisi tällä jalalla silkkaa hulluutta: purusta ei ollut tietoakaan, ja radalla kasvoi paksuja juuria. Lopulta keksin, ettei tosiaankaan kannata lähteä merta edemmäs kalaan, vaan minulle määrättyjä viiden minuutin pätkiä voi hyvin kävellä ja hölkätä talomme takana olevassa metsässä, jossa on useampi muutaman kymmenen metrin pituinen hiekkapolku ristiin rastiin. Suloinen hiki siitäkin puolen tunnin hipsuttelusta loppujen lopuksi tuli. Jalka kipuili hiukan, mutta fysioterapeuttihan oli sanonut, että kuuluu tuntuakin. 

Paras polku oli lähellä.

Pientä kipuilua ja puutumista kesti seuraavat kaksi päivää, jänteessä ja ylempänäkin sääressä. Oikeastaan vähän hirvitti juosta uudestaan, mutta päätin, että yritän nyt seurata fysioterapeutin ohjetta. Kolmantena päivänä aloittamisesta tein saman treenin kuin ensimmäisellä kertaa. Juoksin ehkä vieläkin hitaammin kuin ensimmäisellä kerralla. Jalka tuntui jo juostessa ihan hyvältä, samoin hidas vauhti. 

Treenin jälkeen suihkussa muistelin lukioaikojen hevostallikäyntejä. Kaverilla oli ratsuhevonen ravitallilla, ja hengailimme siellä ajoittain iltapäivisin koulun jälkeen. Kun ravihevoset tuotiin lenkiltä, pääsimme niitä hoitelemaan. Niiden jalkoja suihkutettiin lenkin jälkeen kylmällä vedellä pitkän aikaa. Kokeilin samaa metodia, ja  jalka tuntui illalla oikein hyvältä, samoin seuraavanakin päivänä. Jonkinlainen pieni tuntemus jänteessä kuitenkin koko ajan on. Toivon, että se on vain hermojen yliherkkyyttä eikä alkavaa rasitusongelmaa. Siitä olen melkein varma, ettei jänne ole menossa poikki ainakaan vielä. 





Kolmannen treenin olin jo aikataulujani pohtiessa päättänyt juosta matolla kuntosalilla käynnin yhteydessä. Etukäteen hiukan mietitytti, kannattaako sellaista uutta kapinetta kuin juoksumattoa kokeilla tällaisessa tilanteessa, mutta aikataulujen ruuhkautuessa oli yritettävä. Eikä siinä mitään ongelmaa ollut. Huolimatta siitä, että treenasin sisätiloissa, hölkkä-kävelyn ja kuntosalitreenin yhdistelmä sai endorfiinit liikkeelle ihan kunnolla. En ole pitkään aikaan sellaista pöllyä saanutkaan.  Alkoi tehdä mieli lisää. 

Tietä riittää.

Juoksemaan???

"Sinä voisit nyt kokeilla kevyttä hölkkää", sanoi fysioterapeuttini kyseltyään minulta ensin tarkkaan jalan oireiluista. "Eikös se juoksu ollut sinun juttu?" Vedin henkeä, katsoin toiseen suuntaan, ja räpyttelin. 

Olin oikeastaan yllättynyt, kun se tuli eteen näin pian. Eihän tuo jalka vielä ole normaali, ainakaan koko aikaa. Mutta ehkäpä siitä ei tulekaan. Arjessahan se on jo ihan käyttökelpoinen, ja urheillakin sillä voi, ainakin jotain. 

Niin että haluaisinko kokeilla juoksemista? Hirvittävä, pelottava asia, mutta kuitenkin kiehtova ja stimuloiva. 

Fysioterapeutti sanoi, että voisin aloittaa viidestä minuutista, mutta hölkätä kuitenkin jopa kolme kertaa viiden minuutin pätkän, ja kävellä välissä aina viisi minuuttia. Treenin pituus olisi 30 minuuttia, ja tällaisia treenejä tulisi viikkoon istuttaa kolme ensimmäisen kahden viikon ajaksi. Tavoitteena olisi kuuden kuukauden aikana asteittain varovasti hölkkää lisäten palata kunnolliseen juoksemiseen. Maaliskuussa olisi tarkoitus pystyä aloittamaan oikea juoksutreenaus. 

Tulevaisuudennäkymät saivat minut melkein hämmentyneeksi. 

Fysioterapeutti kirjoitti ohjeet ja piirsi kuvan.

Hölkkätreeni olisi kuulemma oma juttunsa. Sen takia ei pitäisi vähentää muun liikunnan määrää, eli kuntosalia ja hydrobicia. Kotijumppaakin kerroin tehneeni, mutta hiljaa mielessäni hyvästelin yksinäisen ja tylsän kotipilateksen. Enhän minä ihan koko maailmaa sentään yhdessä viikossa ehtisi. Varsinkin, kun lisäksi jatkaisin vielä kuntouttavaa jalkajumppaa. Kuntoutus sinänsä ei veisi montaa minuuttia päivässä,  mutta kun fysioterapeutti asetti tavoitteeksi, että levätäkin pitäisi, niin viikko alkoi käydä lyhyeksi. 


Fysioterapeutin mukaan joka hölkkätreenin jälkeen tulisi olla hölkkätreenitön päivä, ja kerran kaksi. Jonkin näistä lepopäivistä tulisi olla sellainen, ettei silloin olisi yhtään mitään treeniä. Jouduin istumaan alas kalenterin kanssa ja miettimään, milloin mitäkin tekisin. Ihme kyllä sain kaiken mahtumaan ainakin kahdelle seuraavalle viikolle pojan futisjoukkueen varainhankintakoordinoinnin, kirjallisuuspiirin teatteri-illan, iltatyöpalaverin, kyläilyn, kahvittelun ja kahden vanhempainillan joukkoon. 

Hölkkätreeneistä kerron lisää, kunhan kokemusta vähän kertyy.