Askeleita pimeässä

Sykemittarini temppuili. Valitin miehelleni, jolla on vastuu teknisten vempeleiden korjaamisesta perheessämme. Mieheni tuijotti mittaria. Se alkoi toimia välittömästi ja toimi koko lenkin ajan moitteettomasti.

Paitsi sykemittarin, myös itse sykkeen kanssa on edelleen ollut ongelmia. Se on aina vain liian korkea. Välillä minulla oli liikaa vaatetta, kuten olen aiemmin kertonut. Välillä taas palelin. Jollain kertaa olin stressaantunut ja yhden kerran olin kirjallisuuspiirissä juonut lasillisen viiniä muutamaa tuntia ennen lenkkiä. Korkealle sykkeelle on helppo keksiä muita syitä kuin se varsinainen syy, huono kunto.

Lenkkimotivaationi on sekin ollut melko huono, vaikka olenkin juossut jokaisen kalenteriin merkitsemäni lenkin. En olisi uskonut käyvän näin, koska olen kaivannut juoksemista niin kovasti. Lumeton pimeys ja saman joenrannan tahkoaminen on kuitenkin syönyt motivaatiota. Koska jalkani takia en oikein voi juosta peräkkäisinä päivinä ja joulukiireetkin ovat painaneet päälle, valoisan ajan lenkit viikonloppuisin ovat kortilla.

Nyt parilla viimeisellä lenkillä olen kuitenkin ilmeisesti pystynyt juoksemaan oikealla vaatetuksella, rentona ja selvin päin, koska syke on ollut kutakuinkin pk-tasolla. Toisesta onnistuneesta lenkistä puolet oli jopa koko lailla valoisaan aikaan ja vaihteen vuoksi eri reitillä. Mutta kun syke on pysynyt alhaalla, on vauhtini sitten vastaavasti ollut todella hidas. Ei oikein voi puhua juoksemisesta.

Hitaasti juokseminen vaatii kanttia, muistan sen hyvin viime vuoden marras-joulukuulta. On rassaavaa, kun kävelijät ohittavat. Syke myös pomppaa ylös joka kerta, kun joku tulee vastaan tai kun kuulen askeleita takaani. Yritän vakuuttaa itselleni, että pk-sykkeellä juokseminen on ratkaisevan tärkeää kunnolle. Ja että kunto paranee ehkä jo piankin.

Näin joulunalusviikolla on onneksi taas toivoa siitä, että maailma saadaan valmiiksi 24.12. mennessä. Varmaan siihen kuuluu myös juokseminen.

Madonluvut

Fysioterapiakäynti ei kestänyt viittätoista minuuttiakaan. Tulin ulos aika pöllähtäneenä.

Ei, en ollut edistynyt hiukkaakaan edellisestä kerrasta, totesi fysioterapeutti. Olin selvästikin lusmuillut harjoitteiden teossa.

Sen saatoin kyllä myöntääkin. Olinhan minä lusmuillut, ihan kokonaisia päiviäkin. Olin vain juoksuhurmassa kuvitellut, että jalka on parempi.

”Tuollaisia te urheilijat olette”, fysioterapeutti paasasi. ”Sanotte vaan, että ’kun mä vaan vähän vedin, ei se niin kovin pahalta tuntunut’. Ja että ’kyllähän se on jo melkein kunnossa’. Ette usko omia tuntemuksianne. Jos vähän tuntuu pahalta, niin juostaan vaan. Ja sitten se kipeytyy oikein kunnolla.”

Myönnän, etten oikein ole uskonut, että välillä jalka kipeytyy juostessa. Olen kuvitellut, ettei se oikeastaan ole kipua, vaan pientä puutumista, polttelua tai pistelyä. Välillä minusta on tuntunut, että jalka on parempi juoksun jälkeen, tai viimeistään seuraavana päivänä. On ollut päiviä, että se tuntuu ihan normaalilta. Olen jopa kuvitellut, että olen tavallaan jo aloittanut juoksutreenin. Katin kontit. Vai pitäisikö sanoa kanin.

Fysioterapeutin mielestä jalka ei edelleenkään toimi niin kuin sen pitäisi. Kävimme läpi vanhat harjoitteet. Ilmeisesti minun olisi pitänyt tehdä niitä edelleen. Ja minä kun luulin, että pelkkä venyttely ja hieroskelu riittäisi, ja kohta pääsisin jalkapohjan treenaamisesta kokonaan.

Ei, nyt tehdään minulle tukipohjallinen! Sen saa tehdyksi yhdellä fysioterapiakäynnillä ja se maksaa 129 euroa sisältäen arvonlisäveron. Työnantaja kustantaa kyllä jatkofysioterapiaa, mutta pohjallisen hinta on jotenkin kaivettava omasta pussista.

Ainoa valopilkku oli se, että fysioterapeutti sanoi minua urheilijaksi. Nyt siihen on tosin aika vaikea uskoa. Viimeisin lenkkikin oli taas äärettömän turhauttava. Syke huiteli ihan missä sattuu, enkä ollut osannut edes pukeutua, vaan meinasin jäätyä viimassa. Sisäinen urheilija halusi talviunille. 

Sitten kuitenkin lenkiltä palatessa ja kotiportaita noustessa endorfiinihyöky iski ja kaikki harmi unohtui. Ihme laji. 

Sykkeen metsästystä

Kun pääsin kolmisen viikkoa sitten juoksun makuun, ensimmäinen kokemus oli se, että peruskunto on romahtanut. Syke huiteli missä sattuu, vaikka tavoite oli tietysti alle pk-rajan. Muutaman juoksukerran jälkeen aloin kuitenkin jo ajoittain saavuttaa peruskuntosykkeen.

Toisen viikon lopulla syke kuitenkin pomppasi taas reippaasti pk:n päälle. Parin turhauttavan lenkin jälkeen nöyrryin kokeilemaan tahdin hidastamista kävelyksi aina sykkeen kohotessa. Tuloksena oli entistä turhauttavampi lenkki, jolla sykkeet kohosivat uudestaan aina, kun kävelyjakson jälkeen otin muutaman juoksuaskeleen.

Valitin Veteraanijuoksijalle. Jos auto ei käynnisty, miehet yleensä kysyvät, onko bensa lopussa. Joskus se on aiheellinen kysymys. Veteraanijuoksija kysyi, toimiiko sykemittari ja onko minulla liikaa vaatetta. Liian paksut vaatteet voivat kuulemma nostaa sykettä kymmenenkin lyöntiä. Jälkimmäinen kysymys osui nappiin, sillä olin itsekin huomannut juoksevani liian paksuilla kalsareilla. Niiden yhteyttä sykkeeseen en kuitenkaan ollut tiennyt.

Seuraavalle lenkille valitsin ohuemman alusasun. Lenkin alussa syke hyppäsi taas ties minne. Noin kymmenen minuuttia juostuani se kuitenkin palasi pk-tasolle. Tajusin, että malli tuntui tutulta: noinhan se käyttäytyi viime talvenakin. Jostain syystä sykkeen tasoittuminen otti silloinkin minulla ensimmäiset kymmenen minuuttia, ja sitten mentiin taas hyvällä sykkeellä.

Sain ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen hiivittyä 35 minuuttia kutakuinkin pk-sykkeellä. Toivo palasi taas.

En ole yksin korkean sykkeeni kanssa. Eri arvioiden mukaan 50–80 % suomalaisista juoksee liian lujaa. Jos nyt tästä pääsen kunnon pk-treeniin kiinni, voinkin alkaa suunnitella omaa juoksukoulua tuolle porukalle.