Lenkkiaineistoa

Ensimmäisen juoksukokeilun jälkeen ajattelin pitää viikon tauon. Mutta niinhän siinä kävi, että onnistuin juuri ja juuri venyttämään tauon viiteen päivään. Jalka oli aika omituisen tuntuinen, mutta tuntui siltä, että väliäkö hällä.

Ensimmäinen kahden kilometrin lenkki, josta blogiin jo kirjoitinkin, oli aika ihana ja tuntui onnistuneelta. Toinen oli sitten aivan erilainen. Yritin juosta rauhallisesti peruskuntosykkeellä. Ei oikein onnistunut. Syke huiteli koko ajan jossain vauhtikestävyysalueella, parhaassa tapauksessa sen alarajoilla. Minkäänlainen hidastaminen ei auttanut, eikä sekään, että pyrin juoksemaan mahdollisimman tasaisella maalla ja tahkosin samaa vajaan kilometrin mittaista pururadan pätkää edes takaisin. Periaatteeni on nimittäin ollut, että minähän en kävele.

Onhan se selvää, että kuntoni on huomattavasti rapistunut lähes neljän kuukauden tauon jälkeen. Olen silti viimeisen kuuden viikon aikana harrastanut liikuntaa viikossa selvästi enemmän kuin vielä kaksi vuotta sitten. Viitenä päivänä viikossa useimmiten yhteensä vähintään tunti pyöräilyä, kuntosalia tai jumppaa. Taitaa kuitenkin olla, että varsinaisen kestävyysliikunnan osuus on romahtanut. Pyörämatka töihin kestää vain puoli tuntia, jos sitäkään. Sitä pitemmät lenkit pyörällä ovat olleet vasta varsin yksittäisiä. Parempi sekin tietysti kuin ei mitään.

Kolmannella lenkillä päätin unohtaa tasamaalla juoksun. Se olikin todennäköisesti ihan järkevä ajatus, koska maisemien vaihtuminen on mukavaa. Sitä paitsi keskisyke oli melkein yhtä korkea huolimatta siitä, että välillä juoksin myös ylämäkeä. Edelleenkään en taipunut kävelemiseen. Luulen, että edistyin hiukkasen edellisestä lenkistä: hölkkäämistäni 45 minuutista melkein viisi minuuttia syke pysyi kuin pysyikin pk-alueella. Suurin osa lenkistä tuntui melkein epämiellyttävältä, ja ilman tuota viisiminuuttista olisi pessimismi taatusti vallannut.

Mahtavinta oli kuitenkin jälkieuforia. Jotenkin reseptorini vastaavat parhaiten juuri juoksemisen irrottamiin endorfiineihin. Muusta liikunnasta ei vain irtoa samaa tunnetta.

Juoksun aikana jalka on tuntunut ihan hyvältä. Lenkkien jälkeen sen tilanne on ollut vaikeaselkoisempi. Ensimmäisten kahden lenkin jälkeen se oli hiukan hämmentynyt lenkin jälkeisenä iltana, mutta ihmeellisen oman ja hyvän tuntuinen jo seuraavana aamuna. Kolmannen lenkin jälkeen se oli ok lenkin jälkeisenä iltana, mutta selvästi leposärkyinen seuraavana päivänä.

Ei kai auta kuin testailla ja keräillä lisää lenkkiaineistoa.

 

 

Sisäinen urheilija testaa: Gym circuit

Minulla oli jokin aika sitten tilaisuus testata Gym Circuitia. Elämäni onkin menossa ihan pelkäksi urheiluksi, kun jatkuvasti tulee jotain uutta kokeilua. 

Gym Circuit on kuntopiiriä, jossa bodataan pienissä ryhmissä. Ohjaaja oli nuori mies, jolla oli toimiva tyyli saada naiset pysymään innostuneina: ”Liisa, sulla on uusi kampaus!” ”Mia, minne sä oikein hävisit?” Hän oli siis opetellut ainakin muutaman nimen ja käytti niitä aktiivisesti. Bisnesmies, toimitusjohtaja firmassa, joka taatusti tällä konstilla menestyy.

Circuitissa oli ideana jakautua kolmen tai neljän hengen ryhmiin, ja kiertää sitten eri pisteissä tekemässä aina kolmea eri liikettä pistettä kohti. Yhtä liikettä tehtiin aina minuutin ajan ja sitten vaihdettiin ryhmäläisten kesken. Onnekkaissa ryhmissä oli neljä jumppaajaa ja kolme liikettä, jolloin yksi aina lepäsi minuutin kerrallaan. Tietenkin olin sellaisessa ryhmässä, jossa oli vain kolme henkeä, joten sain bodata koko rahan edestä.   

Ryhmä oli tunnin onnistumiselle oikein tarpeellinen ja myöskin avulias. Kumpikin kumppanini neuvoi auliisti, mihin suuntaan käsieni ja jalkojeni milläkin kertaa piti osoittaa. Toisaalta jokainen teki liikkeensä itsenäisesti, joten ryhmässä sai olla hyvinkin eritasoisia urheilijoita, jotka sitten käyttivät erikokoisia painoja.

Vatsa- ja selkälihasliikkeet tehtiin koko porukan kanssa kollektiivisesti tunnin alussa. Siten kaikkien tuli tehtyä ainakin ne. Muuten oli hiukan sattumankauppaa, mitä liikkeitä kohdalle osui. Teimme vatsalihasten ja selkälihasten lisäksi yhdeksää eri liikettä minuutin jaksoissa, useita kertoja. Minun kohdalleni osui melko paljon käsiliikkeitä.

Tällainen ryhmäkuntosalitreeni oli oikein hauska, sosiaalinen tapahtuma. Vastaavan tyyppinen juttu voisi hyvinkin tukea omaa treenaustani. Tällä kertaa tehdyt liikkeet eivät minusta kuitenkaan keskittyneet läheskään samoihin lihaksiin kuin ne, joita minun olisi tarkoitus treenata tällä hetkellä. Sen huomasin siitäkin, etten jälkeenpäin tärissyt ihan samalla tavalla kuin oman, keskivartaloon keskittyvän treenini jälkeen. Päätin, etten tällä kertaa hyppää mukaan tähän ryhmään. Jos kuitenkin kävisi niin, etten joulun jälkeenkään vielä enemmälti juoksisi, tällainen ryhmätreeni voisi olla mukava lisä omaan liikkumiseeni.

Oli hauska huomata, että ylitin taas rajojani sosiaalisen liikunnan alueella. Yhdessä voi olla mukavampaa kuin yksin. Toisaalta oli hyvä huomata sekin, että hyvillä ohjeilla olen itsekin pystynyt tekemään treeniä, joka tuntuu jossain.

Risto Räppääjä: Kuntopiiri

Sukupolvien ketjussa

Vanhempieni luona käydessä kaivelin äidin astiakaapista kuppeja ja lusikoita kahvipöytään. Kaapin takaosasta löysin kolme pientä pitkulaista laatikkoa.

Blogissa olen aiemmin maininnut olleeni lähes aina koulun hiihtokilpailuissa seitsemästä tytöstä neljäs. Nyt tuolle käsitykselle löytyi todisteita. Vauraalla 1980-luvulla olimme saaneet hiihtokilpailun palkinnoksi lusikoita. Niitä oli riittänyt kolmena vuonna myös kilpailun neloselle.

Jokaisessa laatikossa makasi alpakkainen lusikka. Jokaiseen lusikkaan oli kaiverrettu roomalaisin numeroin IV ja niiden varressa oli käpyjä kohokuviona. Laatikoista löytyi vuosiluvut 1981, 1982 ja 1983.

Muistan, että oli hienoa saada palkinto. Sitä en muista, mihin sijaan asti palkintoja annettiin. Minulla on kyllä mielikuva, että ainakin voittajan palkintolusikka oli suurempi kuin muut. Silti olin aikanaan iloinen tuosta neljännestä lusikastakin. Palkintoseremoniankin muistan, ja sen, miten hienoa oli hakea lusikka luokan edestä. 

Äidin kaapin takaosasta käteeni osui vielä yksi kapea, pitkulainen rasia. Siinä oli hiukan vanhempi lusikka, selvästi jokin palkinto sekin. Innostuin hiukan. Olisiko tässä todiste suvun urheilu-urasta minua edeltävästä sukupolvesta? Laatikon kultakaupan leiman perusteella menin isän pakeille. Isä muisti lusikan hyvin. Se oli todellakin palkinto. ”Onko se hiihtokilpailusta?”, kysyin kiinnostuneena. ”Ei”, vastasi isä. ”Se on maatalouskerhosta. Mansikanviljelystä.”

Olen siis suvun uranuurtaja.