Sisäinen urheilija testaa: jooga

Jumppaohjaaja oli myöhässä, ja ehdimme juuri IT-puolen tutun kanssa aloittaa sen päivittelemisen, kun sisään purjehti timmissä kunnossa oleva nuorehko mies matto kainalossaan.

Mies esitteli itsensä, kertoi vakituisen jumppaohjaajamme olevan sairaana, ja kysyi, sopiko meille, että hän pitäisi meille joogatunnin tavallisen kehonhallintajumppamme sijasta. Sopihan se meille, tai ei kai siinä kukaan olisi voinut alkaa vastaankaan väittämään.

Toistan ehkä itseäni, jos sanon, ettei jooga(kaan) ole koskaan ollut liikuntalajina sydäntäni lähellä. Väitän kuitenkin, että se on ollut ehkä vielä astetta kauempana kuin fyysiset jumpat ja voimistelut. Joogan taustaan kun liittyy niin voimakkaasti itämainen uskonnollinen maailma. Nyt joogaa kuitenkin oli suorastaan pakko kokeilla, kun ei oikein ollut kanttia marssia uloskaan ystävällisen joogaohjaajan hoteista.

Mies kysyi, saisiko pitää tunnin englanniksi, ja me nyökyttelimme. Intialaisella aksentilla hän alkoi sitten kertoa, että tarkoituksena on ensin äännellä, sitten tehdä liikkeitä ja lopuksi hengittää. Niin minä ainakin ymmärsin tuntimme ohjelman.

Ohjaaja pyysi meitä ensin seuraamaan, mitä hän teki, ja yrittämään vasta sitten perässä. Hän kysyi etukäteen, oliko joku meistä harrastanut joogaa aiemmin tai tehnyt joitain liikkeitä, joita hän näytti. Ihan kaikkein pahimpaan solmuun hän ei onneksi meitä yrittänyt vääntää, ja joogatunnin liikesarjoihin perustuva osuus vaikuttikin oikein hyvältä. Hän kävi myös korjailemassa liikkeitämme ja ohjaamassa tarvittaessa vierestä. Yhdessä liikkeessä tasapainoni ei oikein riittänyt, ja ohjaaja lohdutti heti ”It’s all right, it happens.” Toisen liikkeen osan saatan ottaa omaan venyttelyohjelmaani pohjevenytykseksi, se tuntui sen verran mukavalta.

Tunnin ääntelyosiot OMMM-hokemineen, sisäisen liekin kuvittelemiset ja hengitysharjoitukset eivät sen sijaan minuun oikein iskeneet. Om’ia en suustani lasketellut, kun en edes tiedä, kuka se on. Hengityksessä olin joka kerta ehtinyt jo vetää henkeä sisään, kun ohjaaja edelleen kehotteli meitä hengittämään ulos. En ole oikein sisäistänyt, mitä väliä sillä on, missä kohtaa hengittää.

Aika yllättävää oli se, että koko tunti oli jotenkin haudanvakava. Tosissammehan me tietysti yritimme asentoja ottaa, mutta minua hihitytti sisäisesti paljon enemmän kuin uskalsin ääneen naureskella. Tietenkään sinne ei oltu tultu tyhjää nauramaan eikä hymyilemään, mutta hiukan enemmän olisin kaivannut kannustavaa hymyä kuin sanallista lohduttelua.

Juokseminen taitaisi minulta jäädä, jos siinä hengityksen pitäisi osua jollekin tietylle säärennostolle. Onneksi jooga ei sentään ole välttämätöntä eikä pakollista juoksijalle. Minulla on ikävä vakituista jumppaohjaajaamme.

Uusi diagnoosi

”Mistä ihmeestä sä olet saanut päähäsi, että sen varpaan pitää olla ylhäällä?” fysioterapeutti ihmetteli, kun näytin hänelle, miten olin tehnyt viimeksi saamiani harjoitteita. ”Eihän siinä ollut kuin tarkoitus ensin hakea se tyvinivelen kontakti ja sitten tehdä liike varvas alhaalla.”

Enemmän olisin ihmetellyt, jos olisin onnistunut kerralla oppimaan kolme viikkoa aiemmin saamani liikkeet. Kokonaisuuteen fysioterapeutti oli kuitenkin tyytyväinen, ja oli näkevinään edelleen kehitystä isovarpaan tyvinivelen alustakontaktissa. Liikkeetkin olivat varpaan väärästä asennosta huolimatta menneet muuten kohtuullisen oikein. Minä en vain millään käsitä, miten fysioterapeutti voi mukamas nähdä jotain kehitystä kolme viikkoa aiemmin käyneen asiakkaan yhdessä nivelessä, kun hänellä on välissä käynyt kymmeniä muita asiakkaita. Työkaveri ehdotti, että kyse on fysioterapeuttien ammattitaidosta saada asiakas puhumalla tuntemaan, että hänestä pidetään huolta. Saattoi onnistuakin.

Mielelläni tietysti uskoisin, että jotain kehitystä on oikeastikin tapahtunut. Saattaa olla, ettei jalka olekaan enää ihan yhtä usein kipeä kuin kolme viikkoa sitten. Ihan terve se ei toki vielä ole, mutta ehkä jotain kehitystä on tapahtunut. Olen pystynyt kohtalaisen täysipainoisesti harrastamaan pyöräilyä ja kuntosalia. Olen myös uskaltautunut hieman kävelemään, muutaman kilometrin kerrallaan. Viikonloppuna jopa juoksin kokonaisen kilometrin. En edes ala kuvailla siihen liittyneitä tunteita.

Fysioterapeutti kehotti minua tällä kertaa kävelemään käytävää pitkin edestakaisin. ”Otan nyt kyllä vähän omaan piikkiin, kun en tätä huomannut” hän harmitteli. Se oli oikean jalkani varpaiden asento. Asia sinänsä ei ollut minulle ollenkaan uusi. Olen jopa yrittänyt kiinnittää juostessani erityistä huomiota siihen, että jalkaterä osoittaisi kohtisuoraan eteenpäin. Mutta väkisinkin se harittaa hiukan oikealle.

Fysioterapeutti väänteli molempia sääriäni ja tuli siihen tulokseen, että vasen kääntyy oikealla tavalla, mutta oikeassa jalassa on heikko sisäkierto ja jalka on jäykkä. Diagnoosi meni siis tavallaan uusiksi, tai ainakin diagnooseja tuli lisää.

Sain taas harjoitteita kolmeksi viikoksi. Nyt minun pitää istua pöydällä niin, että jalat roikkuvat ilmassa, ja kääntää oikeaa jalkaa sisäänpäin. Vaikeus on siinä, ettei pelkkä nilkka saisi kääntyä, vaan koko säären pitäisi liikkua akselinsa ympäri noin viisi astetta. Lisäksi saan edelleen tehdä aiemmin oppimiani harjoitteita. Pääsin myös etenemään: varpaillenousuja tehdään tästä lähtien myös seisten oikealla jalalla.

Fysioterapeutti sanoi useaan kertaan, ettei suosittele minulle mitään pohjallisia. Vaiva on toiminnallinen, ja sitä yritetään hoitaa jalan toimintaa muuttamalla. Elän toivossa, että se onnistuu.

Juoksua tukevaa treeniä

Ystäväni Veteraanijuoksija on seuraillut juoksemisiani vajaan vuoden verran kauempaa, välillä kohteliaasti kuulumisia kysellen. Bloggaamisen aloitettuani olen saanut häneltä hiukan entistä tarkempaa kommentointia ja jokusen käyttökelpoisen vinkin.

Lopulta Veteraanijuoksija ilmeisesti kyllästyi seurailemaan yksinäistä yrittämistäni ja tarjoutui antamaan aiempaa sitoutuneempaa apua juoksemiseeni. Totta on, että lukuisista hyväntahtoisista ja ihanista neuvojista ja auttajista huolimatta olen ajoittain juoksennellut melkoisen yksin ja erityisesti päämäärättä. Siksi tuntuu mukavalta saada vähän jämäkämpää tukea. Saattaa myös olla, että olen itsekin aiempaa tottuneempi sellaiseen ajatukseen.

Juuri nyt minua ei tietenkään voi auttaa varsinaisessa juoksemisessa, mutta kuntosalitreeni jo onnistuu, joten aloitimme siitä.

Työpaikkani kuntosalille, jossa säännöllisesti käyn, ei voi tuoda vieraita. Sen takia päädyimme Veteraanijuoksijan vakiosalille. Hän varoitti minua etukäteen siitä, että kyseisellä salilla saattaa saada testosteronin yliannostuksen jo pelkän hengitysilman kautta. Ihan vastaavanlaisessa paikassa en tosiaankaan ollut koskaan edes käynyt, ja kulttuurikokemuksena se oli oikein mielenkiintoinen. Pienen tutustumiskierroksen jälkeen en kuitenkaan enää ehtinyt paljoa ympärilleni vilkuilla, kun pääsimme harjoittelun alkuun.

Olin etukäteen kertonut, millaista kuntosalitreeniä olen nyt jalkaa säästellen tehnyt, lähinnä vatsa- ja selkälihaksia, käsiä ja reisiä. Veteraanijuoksija oli sitä mieltä, että ainakin alavatsa, kyljet, yläselkä ja pakarat tarvitsisivat lisää treeniä. Treeniä tulisi myös suunnata siten, että se olisi juoksua tukevaa, lajinomaista.

Sain jykevän tehopaketin monenlaisia aika makealta tuntuvia liikkeitä. Osa oli myös melkoisen vaikeita tehdä oikein, kroppa oli väärässä asennossa, liian mutkalla tai jalat seilasivat sinne tänne. Vasen puoleni toimii myös kuulemma eri tavalla kuin oikea. Lähiohjaus oli kyllä todella tarpeen. Sain täsmällisiä ja rakentavia neuvoja ja sopivasti kehuja, jos jokin vahingossa sujui hyvin. Pyynnöstäni kertasimme vielä vaikeimmat jutut. Huomasin, että minun oli melkein mahdoton havaita, missä asennossa kroppani milloinkin oli (se selkärangan paikka...). Oma sudenkuoppani on huono liikemuisti. Yritin hyödyntää tekstimuistiani ja kirjoitin  kotona muistiin hankalimmat liikkeet. Toivottavasti pystyn tekemään liikkeitä itsenäisesti edes vähän sinnepäin oikein.

Ensimmäiset lihasoireet tuntuivat kyllä jo illalla kotona. Tai ehkä se oli vain energiavajetta puolentoista tunnin treenin jälkeen. Sain sentään vielä höylätyksi juustoa voileivälle, vaikka se tuntuikin vähän rankalta. Aamulla lihaksia löytyi vähän sieltä sun täältä, ja hiukan pelkään, että huomenna niitä löytyy vielä enemmän. Kipujen perusteella pystyin kyllä kätevästi muistamaan, minkä nimisiä lihaksia oli tullut treenattua.

Nyt tarvitsisi enää päästä juoksemaan.