Taas terapiaa

Kävin toisen kerran fysioterapeutilla. Innoissani näytin, miten hienosti osasin nostella varvastani. Fysioterapeutti hymyili vinosti: ”En minä nyt oikein ole tuohon tyytyväinen.” Kyse ei kuulemma ollutkaan varpaan nostelusta, vaan isovarpaan tyvinivelen tuntuman hakemisesta alustaan. Olin onneksi tehnyt harjoitukset tunnollisesti, ja luulen osan menneen vahingossa myös oikein, koska fysioterapeutti oli näkevinään jonkinlaista kehitystä tyvinivelen alustakontaktissa.

Sain taas seistä ja kyykistyä molemmilla jaloilla ja sitten vuorotellen kummallakin jalalla. Pääsin luokalta! Aloimme harjoitella uusia liikkeitä. ”Älä yritä tehdä, katso vaan ensin”, kehotti fysioterapeutti varsin aiheellisesti, kun varpaani alkoivat heti vipattaa hänen näyttäessään ensimmäistä harjoitetta.

Nyt minun pitää tehdä ensin aikaisempaa treeniä, jossa nostetaan varvasta istuen ja haetaan tyvinivelen kontakti alustaan (voi olla, että tämä tuli kuitenkin laiskanläksynä). Sitten pitää nousta seisomaan ja tehdä samaa varpaannostoa. Seuraavat harjoitteet tehdään taas istuen: nostellaan kantapäätä ylös niin, että varvas on ylhäällä ja tyvinivel pysyy alustassa. Olen siis edennyt seisoma-asentoon, ja kantapään nostohan kuulostaa jo melkein kävelemiseltä.

Vaikein harjoite tuli viimeisenä: jalka pysyy maassa, varvas ylhäällä, siirretään kantapäätä hiukan sivulle niin, että jalan sisäsyrjän olisi tarkoitus venyä. Fysioterapeutti sai näyttää sen kädestä, tai siis oikeastaan jalasta pitäen. ”Se on kuin vääntäisit tiskirättiä.” Luulenpa, että tätä en tosiaankaan oppinut yhdellä kerralla.

Jokaista harjoitetta pitää tehdä kymmenkunta kertaa ja kerrata vielä viimeiset istuen tehtävät harjoitteet. Jalka on jo nyt hämmennyksissään ja arkana uusista liikkeistä, ja kiusaus huomisen jumpan väliin jättämiseen on suuri.

Liikuntaa pitää ja saa kuulemma silti harrastaa. Vähitellen tulevien kolmen viikon aikana voisin kuulemma uskaltautua varovasti kävelemään ja kokeilemaan myös hiukan hölkkää. ”Eihän tässä ole tarkoitus lopettaa sinun liikunnallista elämäntapaasi, vaan muuttaa sitä tilapäisesti.” sanoi fysioterapeutti. Siinä kuulitte! Minulla on liikunnallinen elämäntapa, siitä on olemassa asiantuntija-arvio!

Aktiiviviikko

Viimeksi kuluneella viikolla olen pystynyt harrastamaan säännöllistä liikuntaa melkein joka päivä. Jalkakipuisena kuluneiden kahdeksan viikon aikana tämä oli ensimmäinen täysipainoinen liikuntaviikko. Sisäinen urheilija hyrisee tyytyväisenä.

Maanantaiaamuna seitsemältä olin ensimmäinen ja ainoa käyttäjä työpaikan kuntosalilla. Seuraava kollega saapui vasta minun ollessani jo lähdössä. Virkeä ja rauhallinen aloitus viikolle.  

Tiistaina pääsin pitkästä aikaa nauttimaan työmatkapyöräilystä kirpeänä syysaamuna ja tietysti kotimatkahikoilusta lämpimänä syysiltapäivänä.

Torstaina oli vuorossa kehonhallintajumppa. Perjantai menikin sitten jumpassa kipeytynyttä jalkaa rauhoitellessa, ja viikonlopulle luvattu mainio ulkoilusää tuntui suorastaan masentavalta. Myötäelävä työkaveri lohdutti, että juokseminen on paljon mukavampaa sitten pakkasella ja räntäsateella: silloin on hienompi voittajaolo, kun suihkun jälkeen istuu sohvalle.  

Lauantaiaamuun mennessä jalka oli kuitenkin taas melko hyvä, ja pääsin pyöräilemään. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon kävin katselemassa – ehkä ei pitäisi sanoa entisiä – juoksupolkujani. Myönnettävä on, että tuli aika synkeä kademieli kaikkia näkemiäni juoksijoita kohtaan, vaikka olikin mukava päästä itse ulkoilemaan.

Sunnuntaille oli normaalin kirkkoon pyöräilyn lisäksi tarjolla yllätys. Lähdin iltapäivällä tyttären kanssa uimahalliin vesijuoksemaan. Olen minä ennenkin vesijuossut, mutta jotenkin se tuntui nyt oikean juoksemisen puutteessa vallan mainiolta. Jokseenkin tuttuun tapaan luin vesijuoksuohjeita vasta altaasta noustuani. Mutta luinpa kuitenkin, ja aion lukea uudestaan ennen seuraavaa vesijuoksukertaa. Vedessä voi treenata paljon kaikenlaista juoksuun liittyvää.

Jalka kestää siis jo hiukan, vaikka vielä ei oikeasti juostakaan. Hyvä näin.

Keho hallinnassa?

Jo ennen kesää mietin, että syksyllä menen jollekin ohjatulle kehonhuoltotunnille. Ohjatussa jumpassa olen ollut viimeksi opiskeluaikana, eikä sekään, yllätys yllätys, ollut oikein minun heiniäni. Mutta kun en oikein yksinkään osaa mitään, ajattelin, että ohjattu toiminta toisi sopivasti ryhtiä kehonhuollolle.

Paikallisella voimisteluseuralla oli useitakin kehonhuolto-nimellä markkinoitavia tunteja. Työpaikan jumppatarjonnasta löysin kuitenkin raflaavammalta kuulostavan ”Morning Body Control”-tunnin, joka järjestetään sopivasti torstaiaamuisin klo 7.30–8.30. Ei tullut mieleen, että kehonhallinta ja kehonhuolto taitavat olla hiukan eri asioita, olihan nimen alkuosa sama. Body Control -jumppa myös mainosti itseään rauhalliseksi ja ”avaavaksi”.

Työpaikan tuttu sali ja osin ainakin kasvoilta tutut jumppaajat madalsivat myös ensimmäisen tunnin kynnystä. On se vaan kumma, millainen merkitys moisilla pikkuasioilla voi olla. Ensimmäinen harjoitus vain nosti kylmän hien pintaan: siinä piti heti kärkeen sekä heiluttaa käsiä että askeltaa jaloilla sivusuunnassa. Minullehan ei nimittäin sovi mitään, missä kädet ja jalat tekevät molemmat jotain erilaista liikettä, ei. Lisäksi en ymmärtänyt puoliakaan, kun ohjaaja selitti, mitä liikkeitä ohjelmassa olisi.

Jatko oli kuitenkin helpompaa, ja jalat saivat olla paikoillaan maassa. Itse asiassa tehtävät liikkeet olivat yllättävän helppoja. Jouduin hiukan varomaan kipeää jalkaa, mutta aika hyvin pysyin mukana.

Tunnin loppupuolella ohjaaja sanoi, että hänellä olisi ollut meille varattuna viisi erilaista liikesarjaa. Olimme kuitenkin ehtineet käydä läpi vain yhden. Emme sitten ehkä olleet kovin potentiaalinen Body Control -porukka. Loppujen lopuksi minulle ei tullut tunnilla edes tippaakaan hiki.

Seuraavana aamuna löysin kuitenkin kropastani yltympäriinsä kaikenlaisia uusia lihaksia, joita parannellessa meni pari päivää. Tätä kirjoittaessa olen käynyt jo toisella Body Control -tunnilla, ja odottelen kauhunsekaisella mielenkiinnolla seuraavan aamun lihasjumeja. Onhan se tietysti mahdollista, että tähänkin hommaan tottuu kuten mihin tahansa lihaskuntotreeniin. Mutta jos tästä joskus taas pääsen juoksemaan, tulee pohdittavaksi, mahtaako tämä olla riittävästi juoksua tukevaa. Juoksijankin on tietysti tärkeää miettiä, missä hänen selkärankansa on, kuten jumppaohjaaja meitä kehotti tekemään.