Ongelma ja miten se poistetaan

Minulla on jo pitkään ollut ongelmana, etten ole tiennyt, uskaltaisinko ilmoittautua jollekin puolimaratonille. Käsitys omasta kunnosta on ollut hakusessa, mutta ehkä vielä suurempi epäilys on ollut jalan kestävyydestä. 

Olen toki juossut viikossa sen verran, että sillä hyvinkin pääsisi puolikkaan läpi. Pitkä lenkkini on jo vuoden verran ollut noin 2/3 puolimaratonista, minkä pitäisi antaa ihan hyvät edellytykset tuon matkan läpäisyyn. Keväällä pienen pakkotauon jälkeen asetin kuitenkin itselleni taas rajoituksen, etten kasvattaisi viikon kilometrimäärää, jotta jalka kestäisi pari-kolme juoksukertaa viikossa. 

Toisaalta olen jokaisen pitkiksen jälkeen miettinyt, miksen saman tien olisi juossut seitsemää kilometriä lisää. Ihan ilman suunnittelua en kuitekaan saanut moista aikaiseksi.

Veteraanijuoksijankin kanssa oli puhetta juoksutapahtumista. Sain lakonisen kommentin, että olisi syytä juosta kunnon pitkis, niin kunto selviäisi. Kunnon pitkis olisi kuulemma ainakin 17 kilometriä.

Vantaanjoen solina
rauhoittaa sykettä.

Ei siis auttanut muu kuin juosta sellainen kunnon pitkis. Tarvittiin tiukka päätös, etten kääntyisi lenkiltä kotiin päin ennen kuin olisin 10,5 kilometrin päässä kotoa. Tarvittiin myös sopiva vapaa päivä, jolloin ehtisin lähteä juoksemaan aamupäivän puolella, eikä kukaan odottaisi kotiin. Säällä ei niinkään ollut väliä, mutta ei ollenkaan haitannut, että juoksupäiväksi osui hieman pilvinen ja sateinen päivä. Ei ollut liian kuuma. 

Pakkasin mukaan pari desiä vettä ja lisäenergiaksi vähän karkkia. Ei sillä, ettenkö olisi jaksanut juosta syömättäkin, mutta ainahan herkut naista motivoivat. Uskon myös, että pieni syöminen pitkän lenkin lopulla auttaa minua toipumaan lenkistä nopeammin. 

Lämmittelin ennen lenkkiä, mutta aika rauhallisesti ja maltillisesti. Tavoitteena oli juosta peruskuntosykkeellä koko matka eikä yrittää mitään vauhtiennätystä. 

Matka oli sen verran pitkä, että pääsisin aivan uusille seuduille. Siksi en etukäteen tiennyt, millaisille juoksualustoille ja reiteille päätyisin. Lähdin matkaan tuttua reittiä Pitkäkoskelle päin, ja jatkoin Vantaanjoen rantaa pohjoiseen. Niinhän siinä tietenkin kävi, että jouduin jo ennen puolta matkaa johonkin vantaalaiseen lähiöön hölköttämään pitkin kevyenliikenteen väylää. Löysin uuden hiekkapolun lähellä matkan puolta väliä. Sitä pitkin juoksin parin-kolmen kilometrin kierroksen, ennen kuin lähdin takaisinpäin kohti Vantaanjokea. Laskin mielessäni asfaltilla juoksemieni kilometrien määrää, ja päädyin siihen, että asfaltin osuus reitistä oli noin 6-7 kilometriä.

Kevyenliikenteen väylällä on
tylsä juosta. 

Syke pysyi pk-alueella hyvinkin ensimmäisen puolikkaan lenkistä. Tosin sykemittarini alkoi taas temppuilla, eikä näyttänyt ensimmäisten kilometrien sykettä, vaikka patteri on varsin tuore. Lenkin kolmannella neljänneksellä syke pysyi vielä aika lähellä pk-sykettä, tosin hiukan sen yläpuolella. Viimeisellä neljänneksellä menin jo sitten vk-sykkeen ylärajalla. Yritin kuitenkin koko ajan pitää yllä rauhallista vauhtia, enkä kiihdyttänyt vauhtia kuin ihan viimeisellä kilometrillä. 

Olin hieman yllättynyt siitä, että hölköttelin koko puolimaratonin mittaisen matkan hyvinkin alle kolmen tunnin. Sehän minulla on ollut tavoitteena ensimmäiseen puolimaratontapahtumaani. En tuntenut itseäni edes juuri väsyneemmäksi kuin tavallisen pitkiksen jälkeen. Juoksun jälkeen iltapäivällä söin mahdollisimman hyvin ja jopa nukuin pienet päiväunet. Molemmat jalat toimivat seuraavana päivänä ihan moitteettomasti, eivätkä olleet edes pahemmin jäykät. Tosin portaita noustessa ja juoksuaskeleita ottaessa tuntui vähän kummalliselta. Kolme päivää levättyäni uskalsin taas kevyelle lenkille. 

Nyt ongelmani ei siis enää ole, uskaltaisinko ilmoittautua johonkin juoksutapahtumaan puolimaratonille. Puolimaratonkynnys on ylitetty ja ongelma poistunut. Saa nähdä, moneenko tapahtumaan ehdin vielä tämän vuoden puolella.