 |
| Muurahaiskeko |
Flunssa vei ryhmäliikunnat kahdelta viikolta ja jalkakipu hävitti juoksut. Ainoa, mitä olen tehnyt, on satunnainen venyttely ja pienet kävelyt. Nyt on aika aloittaa uusi elämä. Eikös se ole tapana syksyisin?
Tosin luulen, että tämä nykyisen elämäni liikunnallisuus olisi normaalitasollaan ihan riittävää. Parempi vain jatkaa samaan malliin.
Eilen pääsin hydrobiciin ensimmäistä kertaa sitten viime kevään. Tuttua puuhaa, vaikka ensin hätkähdinkin sitä, että liikkeet olisi pitänyt muistaa edelliskeväältä asti. Ja kun katsoin ensimmäistä kertaa kelloa, oli tunnista kulunut vasta neljä minuuttia, vaikka se tuntui vähintään vartilta. Mutta kyllä se siitä alkoi lutviutua. Muistin jopa sen, että jumpan tehokkuus on paljolti kiinni siitä, miten tehokkaasti itse työskentelee.
Viime vuoden syksyllä aloitin hydrobicin hiukan epävarmana siitä, miten jalkani sitä kestäisi. Alkuun jumppa tuntuikin jalassa heti tuoreeltaan. Eilen huomasin, ettei jalassa tuntunut jumpan aikana yhtään mitään. Myös illalla jumpan jälkeen jalka oli kivuton. Pieni hermoperäinen polttelu tuli vasta seuraavana päivänä. Se onkin ollut harmillisen tuttu kaveri viimeiset viikot, vaikka on ajan myötä vähitellen hellittänyt lakattuani, toivottavasti tilapäisesti, juoksemasta.
Mutta vaikka en vielä tällä viikolla uskaltaisi juosta, lisää liikuntaa on luvassa. Pääsen kuntosalicircuitiin jo toista kertaa tänä syksynä. Edellinen kerta oli pari viikkoa sitten flunssien välissä. Salitreenin aloittaminen tuntui tauosta huolimatta mukavalta, vaikka olenkin aktiivisesti vältellyt kaikkea lihastreeniä koko kesän. Parasta oli ehkä vaihtunut ohjaaja. Nyt meillä on ohjaajana minulle jo parin vuoden takaa tuttu nainen, joka osaa kannustaa ja antaa neuvoja jotenkin sellaisella tavalla, joka saa minut aina hyvälle tuulelle. Edelliskevään ohjaaja sai minut välillä tuntemaan itseni surkeaksi luuseriksi. Tosin luultavasti juuri sitä olenkin useimmissa urheilulajeissa, mutta en ollenkaan pane pahakseni pientä vilpillisyyttä tässä asiassa.
Lihastreenin vähäisyydestä häpeissäni aloitin myös pari viikkoa sitten kaikessa hiljaisuudessa uuden lankkuhaasteen. Nyt olen menossa kolmessa minuutissa. Joka aamu lankkuun käydessä ahdistaa, koska tiedän, miten kova koitos on edessä. Uuteen tavoitteeseen venyminen tuntuu silti joka kerta hienolta. Motivoin itseäni osittain sillä, ettei minun ole mikään pakko suorittaa haastetta täyteen viiteen minuuttiin asti, vaan kolmekin minuuttia on jo ihan hyvä. Sitä paitsi joka ikinen muurahainen, jonka viikonloppuna näin, oli kylmissään ja kankea ja valmis talvihorrokseen. Sopivan levon ja liikkumisen vaihtelustakin on hyvä ottaa muurahaisista mallia. Välillä on vähän laiskempaa kuin joskus toiste. Vaikka mistäpä minä tiedän, ehkä ne muurahaiset olivat sisällä keossaan lankuttamassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti