Jääkiekkohenkistä touhua

En ole eläissäni käynyt jääkiekko-ottelussa. Siihen tulokseen tulin, kun yritin asiaa aktiivisesti muistella. En ole nuorena koskaan joutunut porukkaan, joka olisi sitä harrastanut. Oma isäni olisi varmaan mieluummin seissyt päällään kuin mennyt jääkiekko-otteluun. Mieheni ja poikani ovat jonkin kerran käyneet, mutta silloinkin olen itse siltä säästynyt.




Eilen pääsin kuitenkin kokeilemaan jääkiekko-ottelun tunnelmaa vähän niin kuin kuivaharjoitteluna. Olin nimittäin myymässä Kiekkoleijonien fanitavaraa Hartwall Areenassa. Tämä mielenkiintoinen tehtävä lankesi minulle tyttäreni kuoron kautta. Meille tarjoutui mahdollisuus hankkia Leijona-tavaran myynnillä vähän rahaa kuoron seuraavaa ulkomaanmatkaa varten.   

Hartwall Arena

Tavallaan tällainen urheiluhenkinen toiminta oli tervetullutta, koska olen nyt pitänyt tarkoituksella ihan täydellistä taukoa kaikista liikuntayrityksistä. (Taukoa on kertynyt kaksi viikkoa, ja yskäni palaa ajoittain edelleen. Mutta siitä kerron lisää, jos kertomista ilmenee.) Ilma oli harmaa, joten siisti sisätoiminta oli siksikin ihan paikallaan.

 

Ihan pro.

Saimme jo Areenan ulkopuolella hienot kulkuluvat, ja sitten meidät johdatettiin sisään kuulemma samasta ovesta kuin jääkiekkoilijatkin. Myyntipöytiä oli kaksi, ja kuorolaisten porukalla valloitimme niistä toisen. Kaksi kuorolaisista oli ollut jo edellisenä päivänä myymässä, eikä voinut kuin ihailla, miten pätevästi tytöt organisoivat myyntiartikkelien järjestämisen pöydälle.

Myyntivuoromme aikana oli Karjala-turnauksen Sveitsi-Venäjä-ottelu. Se tarkoitti sitä, ettei Suomen kannattajia ollut kovin paljoa liikkeellä. Aika mukavasti silti teimme kauppaa. Rauhallisempina hetkinä ehti katsella ympärilleen. Täytyy sanoa, että jotkut todella panostavat jääkiekkofanitukseen, meikkiin ja pukeutumiseen. Ja ainakin fanikamojen hinnasta päätellen se vaatiikin panostusta. Kallein tuotteemme oli 190 euron aito pelipaita. Muutamat ostivat sen silmää räpäyttämättä.  

 

Hauskin yllätys oli, kun serkkuni Lempäälästä seisoi yht'äkkiä lapsineen ja miehineen pöydän takana. He olivat tulleet katsomaan Sveitsi-Venäjä-ottelun jälkeen alkanutta Suomi-Ruotsi-peliä. Suomen peli lisäsikin myyntiämme huomattavasti. Itse pääsin melko helpolla, kun olin ilmoittautunut vain ensimmäiseen vuoroon ja jouduin vastaanottamaan ainoastaan Suomen fanien ensimmäisen aallon. 




Varsinainen jääkiekon seuraaminen jäi myynnin lomassa melko vähälle, vaikka sille olisi periaatteessa ollut aikaakin.  Pöytämme vieressä oli tv-ruutu ja muutaman metrin päässä iso näyttö, joista molemmista ottelu näkyi. En juuri seurannut ottelua, mutta totesin ajoittain tilanteen, kun kaiuttimista kuului Kalinka aina Venäjän tehtyä maalin.


Kuulemma tämä Karjala-turnauskin on jokin instituutio. Olen minä siitä kuullut, mutta en ole sitä ennen pahemmin noteerannut. Hiukan etukäteen mietin myyntikeikasta kuultuani, että mikä ihmeen Karjala. Olenhan minä Karjalassa käynytkin monta kertaa, se on mukava paikka. Mutta en ihan ymmärtänyt, mitä esimerkiksi Sveitsillä ja Ruotsilla on sen kanssa tekemistä. Kunnes tajusin, jo ennen kuin myyntikeikkamme loppui. Se selittikin sen, että merkittävä osa yleisöstä oli humalassa.  

Aatteita urheiluvaatteista

Meriin leviävä muoviroska on nykyisin yksi näkyvimpiä ympäristöongelmia, joka on herätty tiedostamaan vasta tämän vuosituhannen alkuvuosina. En ollut itse tullut edes ajatelleeksi, että nykyisin urheiluvaatteina käytetään lähes yksinomaan teknisiä vaatteita, jotka on tehty materiaaleista, joista irtoaa pientä muoviroskaa joka pesulla. 

Huililehti-niminen julkaisu kirjoitti vajaa vuosi sitten vaatteiden mikrokuiduista. Vaatteista irtoava muovi onkin paljon pahempi ongelma kuin osasin kuvitella. Vaatteiden mikrokuituja löytyy esimerkiksi kaloista, simpukoista, vedestä ja pohjan sedimenteistä, eikä vain meristä, vaan myös sisäjärvistä. Ja minä kun olen ollut iloinen teknisistä urheiluvaatteista. Nehän tekevät urheilijan, eikö niin? 

Kuituroskasta kaikki ei kuitenkaan ole muovikuitua. Myös villan ja puuvillan kuitua löytyy kalojen vatsasta ja sedimenteistä. Luonnonkuidutkaan eivät välttämättä hajoa vesistöissä ja eliöiden vatsassa, vaan jäävät kiertokulkuun pyörimään.  

Tekstiiliteollisuuden ja sitoutumattomien organisaatioiden yhteinen Mermaids-projekti pyrkii löytämään yksittäisen vaatteiden käyttäjän toimia laajempia ratkaisuja mikrokuituongelmaan. Pahimpia kuidun lähteitä ovat projektin verkkosivujen mukaan akryyli, nailon ja polyesteri. Projekti ehdottaa tänä vuonna julkaistuissa tuotoksissaan useita muutoksia tekstiiliteollisuuden käytäntöihin ja lainsäädäntöön. 

Mutta voiko yksittäinen vaatteiden käyttäjä tehdä jotain siihen asti, kunnes tekstiiliteollisuus saadaan kuosiin? Huili-lehden mukaan voi. Lehti kehottaa välttämään erityisesti akryylivaatteita, valitsemaan tekokuidun sijaan mieluummin villaa, joka puhdistuu tuulettamalla ja pesemään vaatteita mahdollisimman harvoin. Myös fleecevaatteiden välttämiseen kehotetaan monessa paikassa. Yritin etsiä vielä lisää vinkkejä Googlettamalla, mutta en oikein löytänyt. Tietoa puuttuu. 

Huili-lehden ohjeet tuntuvat soveltuvan hiukan heikosti urheiluvaatteisiin. Ainakin kaikki tekniset vaatteeni, joiden materiaalin tarkistin, olivat polyesteriä eivätkä akryyliä. Mutta ei ole hyväksi polyesterikään. Kaikenlaisen tekokuidun välttäminen taas on melko mahdotonta, ainakin kokonaan. Myös luonnonkuitujen ongelmallisuudesta tarvittaisiin ilmeisesti lisätietoa. Järki kuitenkin jotenkin sanoisi, että ne voisivat olla luonnolle parempia kuin tekokuidut.  

Mutta löytyykö luonnonkuituisia urheiluvaatteita? Yhtä ekologista urheiluvaatetyyppiä ainakin on melko paljon saatavilla, nimittäin joogavaatteita. Mutta ne on usein valmistettu puuvillasta, joten niillä juokseminen ei mahda olla kovin mukavaa. Maria Nordin kommentoi urheiluvaateasiaa Kotitalouskriisi-blogissaan. Hänen mukaansa käytännössä kaikki urheiluvaatteet on valmistettu keinokuiduista. Hän huomauttaa, että luonnonkuiduista ainakin silkki ja merinovilla sopivat hyvin ihoa vasten urheillessa. Merinovillaisia tai silkkisiä alusvaatteita, jopa urheilupaitoja, löytyy googlettamalla. Nordinin mies oli erityisesti ihastunut siihen, miten hyvältä alpakkavillaiset sukat tuntuvat  jääkiekkoharjoituksissa. Oma mieheni sanoo samaa: merinovillasukat hiihtomonoissa tuntuvat hyvältä, eikä haju tartu niihin heti. Googlella löytyi myös bambuisia alusvaatteita ja sukkia, jotka ainakin käteen tuntuvat tosi mukavilta, ja jotka mainosten mukaan vievät hikeä pois iholta, eivätkä kerää hajua. 


Tällä hetkellä mikrokuitujen välttely on siis melko hankalaa, koska se vaatii kohtalaisen paksun lompakon, tai ainakin kestää kauan, ennen kuin koko garderoobinsa on saanut uusituksi. Eikä luonnonkuiduista valmisteta kaikkia juoksuvaatteita.  

Mikrokuituja voinee tällä hetkellä välttää parhaiten välttämällä yletöntä shoppaamista. Muutamallakin urheiluvaatteella pääsee pitkälle. Kaikkia vaatteita ei myöskään ole välttämätöntä pestä joka kerta liikunnan jälkeen, vaan esimerkiksi päällimmäiset housut ja takit kestävät hyvin useamman käytön alkamatta haista. Lisäksi tuuletus on hyvä vaatteiden huoltokeino. Minusta tähän sopii sama ohje kuin ruoan pilaantumisen testaamiseen: nenä kertoo paljon. Kun sitten on käyttänyt vaatteet niin loppuun, ettei niistä ole enää edes kirpputorille, ne pitäisi viedä lumpunkierrätykseen. Kyllä vain, polyesteriäkin kierrätetään, ja kierrätetystä kuidusta voidaan valmistaa uusia vaatteita.

Summa summarum: täysin eettisillä ja haitattomilla vaatteilla en mitenkään pysty sisäistä urheilijaani verhoamaan. Jään odottamaan, että ympäristöihmiset ja teollisuus tekevät jotain. Siihen asti voin tehdä välttämättömyydestä hyveen: nuukailu urheiluvaatteiden ostamisessa on vain hyväksi ympäristölle.  

 

Lenkille tai sitten ei

Viime viikon perjantaina pääsin viimein juoksemaan. Tai uskalsin lähteä. Yskä oli painunut pois,vaikka muistuttikin vielä itsestään ajoittaisena yskänrefleksinä. Välillä oli kuitenkin mennyt monta päivääkin yskimättä.

Joka tapauksessa lähdin lenkille. Aamulla odottelin Hesaria lukien, että olisi toden teolla aurinkoista, koska sitä päivä lupasi. Laitoin lämmintä päälle, osittain sen takia, että ennakoin käveleväni pitempään kuin tavallisesti. Pelkäsin nimittäin, että jalat ottaisivat nokkiinsa äkillisestä iskutuksesta, ja suunnittelin käveleväni hiekkatien alkuun saakka.

Ulos päästyäni selvisi toinenkin hyvä syy kävellä hiekkatielle: oli ollut yöpakkasta, ja asfaltti oli vielä tosi liukas. Melkein olisi ollut nastakenkäkeli, mutta en viitsinyt palata niitä hakemaan. 

Juoksu kulki ihan mukavasti, mutta totta kai herkästi hengästytti. Totaalista taukoa juoksusta oli nimittäin kertynyt viisi viikkoa. Sen lisäksi oli kolmen viikon tauko Etiopian matkasta johtuen. Siis yhteensä kahdeksan viikkoa, joista ensimmäisellä kolmella viikolla juoksin kolmesti. 

Juoksin viisi kilometriä, ja hiekkatien loputtua paluumatkalla vaihdoin taas kävelyyn. Pelkäsin kuitenkin vilustumista, joten päätin pitää lämpöä yllä jatkamalla juoksun ja kävelyn vuorottelua. Jäätikkö oli osittain ehtinyt sulaa, niin että ajoittain asfaltillakin uskalsi hyvin hölkätä. Alkulenkistä temppuillut sykemittarikin toimi taas, ja pyrin vaihtamaan kävelyyn heti sykkeen noustua liian korkealle. Kotia lähestyessä tuli mieleen, että voisin jatkaa tätä toiset viisi kilometriä. Hetken kuluttua tulin kuitenkin järkiini, ja päätin pitää ensimmäisen kunnon lenkkini pitkään aikaan kohtuullisissa mitoissa. Yhteensä olin liikkeellä vähän yli tunnin. Olihan se hieno tunne.

Seuraavana päivänä ei sitten ollutkaan enää yhtä hienoa. Yskin taas. Päätin viimein käydä oikeasti lääkärissä, ja sain ajan maanantaiksi.

Lääkärinkin mielestä oli ihan järkevä tarkistaa tietyt asiat, kun minulla oli taustalla Afrikan matka. Otettiin verenkuva ja keuhkokuva ja mykoplasmatestikin. Kaikki tulokset olivat kunnossa. Mykoplasmaa, tuota urheilijoiden sairautta, minulla ei kuulemma koskaan ole ollut. Diagnoosi oli siis, että minulla on yskä. Kysyin puolikiusallani lääkäriltä, voinko harrastaa kestävyysliikuntaa. Kuulemma sen tietäisi sykkeestä. Kuumeessa ei saisi liikkua. 

Pidin siis matalaa profiilia jälleen muutaman päivän. Torstaina tein puolen tunnin lihastreenin, jonka lopulla muutaman askelkyykyn jälkeen syke yhtäkkiä tuntui nousevan selvästi. Seuraavana päivänä yskin eräässä kokouksessa niin, että tuttu lääkäri totesi: "Sulla on paha yskä." 

Tuli aika epätoivoinen olo. Periaatteessa olen täysin hyväkuntoinen ja työkuntoinen, mikä on tietysti hyvä asia. Mutta ajoittainen köhä jatkuu ja jatkuu, ja liikunnan aloittaminen tuntuu olevan täysin ulottumattomissa.