Urheilua kongressissa

Muistaakseni olen jo ainakin kahdesti ottanut kongressimatkalle juoksukamat mukaan hyvänä aikomuksena käydä lenkillä jossain sopivassa välissä. Molemmilla kerroilla homma on mennyt jotenkin mönkään. Odensessa marraskuussa 2015 unohtui juoksutakki. Aberdeenissa heinäkuussa 2016 kävelin niin paljon, etteivät jalat olisi kestäneet enää lisäksi juoksua. 

Tieteellisissä kongresseissa juoksuharrastajien on kuulemma tapana tehdä jopa juoksutreffejä aamuseitsemäksi tai vähintään käydä lenkillä yksin tutustumassa ympäristöön. Tällä kertaa päätin, että nyt minun pitää päästä juoksemaan kongressimatkalla.

Todistettavasti Kuopiossa:
Puijon torni näkyy.

Tiedossa olikin pehmeä lasku tähän minulle uuteen toimintaan. Alani pohjoismainen kongressi järjestettiin nimittäin Kuopiossa, jossa olen asunut yhteensä 14 vuotta. En kyllä siihen aikaan juossut, mutta kulmat ovat kuitenkin läpikotaisin tuttuja. 

Ensimmäisenä kongressiaamuna lähdin lenkille ennen seitsemää. Ihme kyllä minulla oli kaikki lenkkivaatteet mukana.

Polku Vänärillä.

Suuntasin lenkkini Väinölänniemelle. Arvelin, ettei siellä ole kovin pitkää lenkkipolkua, mutta tarkoitus olikin vain hiukan jaloitella. Hölköttelin pitkin nientä kiertävää neulaspolkua. Sellaiset joustavat polut ovat suosikkimaastojani. 

Päätin jättää siltä viikolta väliin vetotreenin, koska en halunnut tuhlata kauniita Väinölänniemen maisemia puuskuttamalla sivuilleni vilkuilematta. Tein kuitenkin muutamia koordinaatioharjoituksia matkan varrella. 

Saksijuoksuharjoitusta tehdessäni tuli vastaan yksi kongressikaveri. Näköjään yhteislenkkiin kongressiporukalla olisi ollut aihetta, vaikka se jäikin tällä kertaa väliin.

Väinölänniemen kierrettyäni poikkesin Rönön saarelle, jossa hölkkäsin pienen kierroksen kadunvartta pitkin. Rönöhän oli ainakin ennen Kuopion kallein asuntoalue, jossa sai omakotitalon järven rannalta keskellä kaupunkia. Liekö Saaristokaupunki jo ajanut hinnoissa edelle? 

Vilpoinen Kallavesi.

Rönön jälkeen tipsutin Vänärin rantaa uimapaikan ohi, ja silloin sain kuningasajatuksen: kun nyt en tullut järkänneeksi tämän laajempia juoksutreffejä, voisin kuitenkin järjestää seuraavaksi aamuksi uimatreffit. 

Heti lenkiltä hotellille palattuani laitoin kongressin Facebook-ryhmään ilmoituksen, että lähtisin uimaan seuraavana aamuna klo 7.15 hotellin aulasta ja haluaisin seuraa. 

Postaukseen ei liiemmin kertynyt tykkäyksiä. Ja minä kun olisin tarjonnut kansainvälisille vieraille ohjelmasta puuttuvan saunomisen sijaan mukavan suomalaisen elämyksen, uinnin kylmässä vedessä. Taktisesti en kertonut viestissäni, että Kallaveden lämpötilaksi oli edellisenä päivänä mitattu 10,5 astetta. Iltapäivällä islantilainen kollegani kuitenkin tarttui haasteeseen, tykkäsi postauksesta, ja ilmoitti ehdottomasti lähtevänsä mukaan. 

Toinen kongressiaamu oli aurinkoinen, mutta varjossa oli vielä viileää. Kävelimme Väinölänniemen uimarannalle. Islantilainen ystäväni olikin tottunut kylmässä vedessä uija: hän kertoi kerran esiintyneensä amerikkalaiselle kuvausryhmälle islantilaisessa jääjärvessä. Kallaveden 10,5 astetta ei siis ollut lämpötila eikä mikään.

Pulahdus vilpoiseen Kallaveteen sai veren kiertämään. Pulahdimme toisenkin kerran ennen kuin olimme valmiita palaamaan hotellille virkeinä ja nälkäisinä. Minusta urheilun yhdistäminen tieteelliseen kongressiin on hyvä ajatus. Mitähän hauskaa keksisi seuraavalla kerralla?   





  

Samassa kirkkoveneessä

Tämän verran ehdin kuvata venettä,
jolla soudimme. Loppuaika piti
keskittyä soutamiseen.

"Mitä lintuja tuolla on?" Kysyi autokoulun opettaja, kun aikoinaan ajokorttia ajaessani kurvasin kaupungin ainoaa yksisuuntaista pitkin linja-autoaseman ohi. Onneksi tiesin, että linja-autoaseman luona lentelee aina naakkoja. Enhän muuten olisi keskittymiseltäni pystynyt tarkkailemaan sekä liikennettä, auton hallintalaitteita, että lintuja. Nyt oli vähän samanlainen olo, kun kirkkoveneemme perämies esitelmöi lähiluodolla näkyvistä merimetsoista. Minä keskityin vain tarkkailemaan etummaisen airon lapaa. 

Kuluneella viikolla pääsimme työkaverin järjestämänä kokeilemaan kirkkovenesoutua Espoon soutajien vieraina. Meitä oli lopulta vain neljä innokasta aloittelijaa soutua harrastavan työkaverimme lisäksi. En tiedä, oliko joukkomme harventunut epävakaisen sään takia. Jo matkalla bussin ikkunasta näkyvät vaahtopäät huolestuttivat minua, vaikka aurinko vielä siinä vaiheessa paistoikin.

Perillä Espoon soutajien rannassa jouduimme hetken odottelemaan lisävahvistusta yhdistyksen jäsenistä. Onneksi heitä saapui paikalle seitsemän, koska ilman heitä emme olisi päässeet merelle. 

Vaikka oli aika epävakaista ja tuulista, ja sadekuuronkin saimme niskaamme ennen lähtöä, soutuseuran jäsenet vain naureskelivat pelastusliiveille. Niiden käyttö esiteltiin meille lähinnä vitsinä. Oli ihan lähellä, että meille aloittelijoille olisi annettu sellaiset, mutta ei sentään. 

Soutajat saivat veneen näppärästi vesille, ja sen jälkeen haeskelimme hetken istumapaikkoja. Painoa ei kysytty, mutta kuulemma olisi hyvä, että aloittelijan kanssa soutaisi joku kokeneempi. Se ei kyllä kaikkien aloittelijoiden kohdalla toteutunut, mutta minä sentään sain viereen soutua harrastavan työkaverini. Minulle osoitettiin airo, jonka sain ihan itse keinotelluksi oikein päin hankaimeen. Jalat piti kiinnittää remmeillä kiinni veneeseen. Sitä hirvittelin vielä monta kertaa soutumatkan aikana, vaikka veneen kaatuminen olikin hyvin epätodennäköistä. 

Sain ihan pienen opastuksen vieruskaveriltani siitä, miten jalat liikkuvat ja käsillä vedetään, ja sitten pitikin yrittää soutaa. Ensimmäinen yritys tuntui aika epätoivoiselta, kun aironi ei liikkunutkaan samaa tahtia toisten airojen kanssa. Olin luullut kirkkovenesoutua aika paljon helpommaksi. Onneksi perämies huomasi nopeasti, että me aloittelijat tarvitsimme hiukan opastusta myös oikean rytmin löytämisessä. Vihje, että kannattaa seurata, milloin veneen etummaisen soutajan aironlapa laskeutuu veteen, ja pieni pätkä tahdin laskemista helpotti soutamisen idean ymmärtämistä. Meitä opastettiin myös siinä, ettei airo saa painua liian syvään, eikä toisaalta nousta liian korkealle.   

Soudimme ensin Hanasaaren luo ja käännyimme takaisin ennen kuin merenkäynti muuttui kovemmaksi. Sitten suuntasimme soutamaan Seurasaaren ympäri. Minä istuin ja soudin katse liimaantuneena etummaisen airon lapaan, koska oikeassa tahdissa pysyminen vaati yllättävän paljon keskittymistä. Maisemista ja lintujen tarkkailusta en totta totisesti ehtinyt nauttia. 

Kaikkiaan soudimme vähän yli 12 km. Reissu kesti tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, ja välillä pidimme kaksi ihan pientä lepotaukoa. Ennen lähtöä kyselin vieruskaverilta, missä lihaksissa soutu eniten tuntuisi. Jo ensimmäisten kilometrien aikana minulle selvisi, että kyse on takareisistä. Soutu on kuulemma 75-prosenttisesti jalkatyötä, ja vain hyvin vähän tehdään käsillä.  

Viimeisten kilometrien aikana taivas alkoi tummua ja tuuli yltyi. Hetken päästä tuli sekä vettä että rakeita, ja saimme soutaa aika reippaasti hiukan möykkyiseksi muuttuneella merellä. Kastuimmekin jonkin verran, mutta takin alle varaamani villapaita piti minut lämpimänä. En ollut uskonut ennakko-ohjetta, jonka mukaan soudussa pärjää samanlaisella ohuella paidalla ja takilla kuin juoksussa. Eikä oikeasti tällä kertaa olisi pärjännytkään. Vaikka yhdessä vaiheessa auringon paistaessa oli melko lämmin, ei ohut villapaita välikerroksessa ollut ollenkaan liikaa.    

Loppujen lopuksi pääsimme rantaan ehjin nahoin ja hyvillä mielin. Sen verran soutu kuitenkin oli rasittanut, etten saanut nostettua airoani omin voimin pois hankaimesta. Ja niissä takareisissä tuntui, kuin olisi tehnyt kyykkyjä tunnin ja kaksikymmentä minuuttia. Kuten periaatteessa olin tehnytkin. Hiukan avustettuna pääsin kuitenkin suht' koht' pystyasennossa veneestä laiturille ja pystyin kuin pystyinkin edelleen kävelemään.  

Kaikkiaan saldo jäi positiiviseksi. Vaikka soutaminen olikin ensikertalaiselle sekä fyysisesti rankkaa että keskittymistä vaativaa, koin, että taas tuli ylitettyä rajoja ja venytettyä mukavuusaluetta. Sellainen virkistää aina aivoja. 

Jälkeenpäin pohdin, miksi soutaminen tuntui juuri minusta niin vaikealta. Johtuiko se kenties iästä, ja siitä, että 45-vuotias on liian vanha oppimaan uusia temppuja? Vai siitä, että en kerta kaikkiaan ole urheilija, vaan kaikki liikunnallinen on minulle monimutkaista ja vaikeaa? Loppujen lopuksi tulin kuitenkin siihen tulokseen, että mahdollisesti näiden lisäksi yksi pääsyyllisistä on heikko rytmitajuni. En oikein osaa esimerkiksi tanssia tai taputtaa tahdissa. Niinpä aironkin nostelu rytmissä vaati minulta suuria ponnistuksia. 

Meri oli vielä alkuillasta rauhallinen.

Seuraavana päivänä takareisissä tuntui, muttei ehkä niin paljoa kuin odotin. Taktisesti olin kotimatkalla kävellyt kaksi viimeistä kilometriä, kun olisin joutunut vaihtamaan bussia. Se varmaan palautti mukavasti heti tuoreeltaan soudun jälkeen. Seuraavan päivän iltana jalat tuntuivat lenkille lähtiessä sen verran jäykiltä, että jätin koordinaatioharjoitukset suosiolla väliin. Ihan hyvä kuitenkin oli, että lenkki tuli tehdyksi. Sitä seuraavana päivänä ei tuntunut enää juuri missään. 

Ehkä pitäisi kokeilla soutua joskus uudestaan. Sulkavallakin lyhin matka on kuulemma vain kaksikymmentä kilometriä. Eihän se minun soututahdillani olisi kuin vajaa tunti lisää kyykkyjä. Vai olisiko parempi tavoite opetella tarkkailemaan niitä lintuja ja soutamaan yhtä aikaa?  

Kesäkujeita

Huhtikuussa odottelin jo kovasti ohjattujen liikuntojen loppumista, jotta saisin mahdollisuuden keskittyä enemmän juoksuun. Sekä hydrobic että kuntosalicircuit tuntuivat rasittavan jalkaa, ja halusin sen kipeytyvän mieluummin juoksusta. 

Hydrobic loppui oikeasti pääsiäiseen, mutta kuntosalicircuit olisi jatkunut vielä pitkälle toukokuuhun. Jostain syystä torstaiaamuni muuttuivat kovin kiireisiksi huhtikuun lopulla, enkä mennyt enää yhdellekään circuitkerralle pääsiäisen jälkeen.  

Sainko siis unelma-aikaa juoksemiselle? En ehkä sittenkään. Ohjatuissa liikunnoissa on se hyvä puoli, että ne järjestetään säännöllisesti, ja niihin on ainakin minulla paine myös osallistua. Nyt kun viikosta poistui kaksi liikuntakertaa, en kuitenkaan tullut korvanneeksi niitä millään muulla liikunnalla. 

Osittain se johtui työkiireistä ja muista iltamenoista. En ole ehtinyt istahtaa ajattelemaan. Jos olisin vähän miettinyt, olisi mieleen saattanut tulla, että voisin nyt kokeilla juoksua useammin kuin kaksi kertaa viikossa. Niinpä liikuntaviikkoni ovat toukokuussa koostuneet niistä parista juoksukerrasta, hitaista kävelyistä ja pitkistä venyttelyistä.

Lenkkisäissä ei ole ollut valittamista.

Nyt aion ottaa taas kalenterin käteen ja tarkistaa aikataulujani. Kolmen juoksukerran sijoittaminen viikkoon ei luulisi olevan ylivoimainen tehtävä. Tällä viikolla se näyttäisi onnistuvan ensimmäisen kerran. Tarkkana kun olen, ja hyödynnän edes kerran viikossa aikaisen aamun, saatan onnistua ensi viikollakin.    

Sen verran kuin olen juossut, olen aika tunnollisesti tehnyt Veteraanijuoksijan koordinaatioharjoituksia. Tuntuu, että ne piristivät juoksuharjoittelua. Olen tehnyt niitä melkein kaikkien juoksulenkkien yhteydessä. Viisi tai kuusi erilaista harjoitusta kerralla toimii ihan hyvin, kymmenen olisi jo liikaa. Nyt kolmen viikon jälkeen minusta tuntuu, että harjoitteista saattaa olla myös hyötyä. Meillä oli puhe, että kuuden viikon jälkeen tarkistetaan ja vaihdetaan hiukan tehtäviä harjoitteita. Sekin jo motivoi, ettei koko aikaa tarvitse junnata samoissa jutuissa. 

Luonnossa riittää ihmettelemistä. 

Myös ohjatussa liikunnassa on tulossa uusi avaus. Paikallinen voimisteluseura tarjosi jokin aika sitten kolmen kerran juoksukoulua kolmella kympillä. Kuvittelin, että touko-kesäkuun kiireeseenkin kolme kertaa juoksukoulua luulisi olevan istutettavissa, ja ilmoittauduin mukaan. Kävi sitten kuitenkin niin, etten työmatkan takia pääse mukaan kerroista keskimmäiselle. Mutta parempi kaksikin kertaa kuin ei mitään. Onneksi tekniikkaharjoittelu on Veteraanijuoksijan ansiosta päässyt jo hyvään alkuun. Ehkä opin juoksukoulussa jotain muuta. Ainakin sitä on mainostettu eri tasoisille juoksijoille aloittelijoista pitemmällä oleviin.  

Kovin tarkkaan kesäurheiluohjelman suunnitteluun en ole ehtinyt enkä jaksanut. Ja tottakai kesässä pitää olla myös yllätyksiä. Ensimmäisen urheilullisen yllätyksen järjesti työkaverini, joka kutsui meidät Espoon Soutajien vieraaksi soutamaan Seurasaaren ympäri. Siitä kerron lisää myöhemmin.

Toivon myös, että jokin juoksutapahtuma toisi yllätyksellisyyttä kesään. Puolimaratonille en ole vieläkään uskaltanut ilmoittautua, mutta johonkin tapahtumaan tekisi mieli. Johonkin pieneen vaikka, jonne uskaltaisi mukaan, sellaiselle matkalle, jolle uskaltaisi.