Urheiluaiheinen palaveri

Olin tällä viikolla työasioissa kokoustamassa urheilijan kannalta aika eksoottisessa paikassa, nimittäin Olympiastadionin vanhassa selostamossa.  Työni tai kokouksen aihe ei luonnollisestikaan liity mitenkään urheiluun, mutta kokouspaikka oli mielenkiintoinen. 

Tila oli ahdas, sinne mahtui juuri ja juuri kokouspöytä ja sen ääreen 17 henkilöä. Se sopii siis hyvin yhtenäiselle ja pienehkölle tiimille. Sisäpuoli oli hyvin remontoitu ja siisti, ja näköala tietysti lyömätön - ainakin, jos sattuu pitämään Olympiastadionin maisemista talvella. 





Hiukan kylmä meillä näin pakkasella siellä yläilmoissa oli, kun kökötimme paikoillamme neljä tuntia. Lämmitystä sai kuitenkin lisättyä, ja olihan meillä takit ja hartiahuivit. Kuvittelen myös, että kesäaikaan tilanne hyvinkin kompensoituu. 

Iltapäiväkahvilla saimme kasvispiirakkaa ja erinomaisen runsaan hedelmätarjoilun. Kuulemma makeaakin olisi ollut tilattavissa, mutta minusta myös tarjoilumme sopi erinomaisesti paikan terveeseen henkeen. 

Asennevamma?

Kuulen aika ajoin kommenttia omasta liikunnallisuudestani. Fysioterapeuttinikin totesi: "Sinä kun olet tuommoinen perusterve liikunnallinen nainen, niin kyllä tämä tästä vielä kuntoon saadaan." 

Kommentit urheilullisuudestani saavat minut aina vähän hämmennyksiin. En oikein tunnista niistä itseäni. Perusterve - onneksi. Nainen - kyllä vain. Liikunnallinen? Hmm.

Minulle on ystävieni kautta tuttua, että jos ihmisen keho muuttuu voimakkaasti, siihen voi olla hyvinkin vaikea sopeutua. Minulla ei itse kehossa ole tapahtunut suuria muutoksia, mutta kehon käytössä kyllä. Tuntuu kummalliselta, jos tituleerataan urheilijaksi tai kehutaan liikunnalliseksi. 

Huomaan olevani jonkinlaisessa välitilassa. Vain kolmannes suomalaisista naisista harrastaa vapaa-ajan liikuntaa vähintään neljä kertaa viikossa, kuten minä nykyisin teen. Omassa ikäryhmässäni osuus on vieläkin pienempi, alle 30 %. Aktiiviliikkujien joukossa olen kuitenkin vielä melko aloittelija ja juoksumääräni ovat pienet. 

Vaikeus pitää itseään urheilijana tuo mukanaan vaikeuden identifioitua urheilijaporukkaan. Työkavereiden juoksemassa yritysmaratonviestissä olin mukana varajuoksijana, jonka ei tarvinnut juosta ollenkaan, hirvitellä vain toisten läkähtynyttä tilaa kahden kilometrin kiihdytyksen jälkeen. Käymissäni juoksukilpailuissa olen hiiviskellyt reunoilla ja taka-alalla ja hämmästellyt toisten urheilullisuutta. Ryhmäliikunnassa olen täysi aloittelija ja ensikertalainen.

Juttelin erään kokouksen yhteydessä miehen kanssa, joka sattui olemaan poikani entisen joukkuekaverin isoisä. Puhuimme lasten urheiluharrastuksista. "Tuleeko teille Urheilusanomat?" mies kysyi. "Eeei", vastasin automaattisesti. "Tai siis tulee pojalle", korjasin. En todellakaan ollut sitä lukenut. Pitäisikö urheilijan harrastaa enemmän penkkiurheilua? Lukea Urheilusanomia ja istua tv:n ääressä ja katsomoissa? 

Pitäisikö minun jotenkin saada todistettua itselleni olevani liikunnallinen? Voisinko vain yrittää sopeutua siihen, että olen liikunnallinen ja urheilija? Vaikka sisäinen urheilijani onkin vielä hakusessa, voisin tarkistaa asennettani. Ehkäpä vain myöntäisin itselleni ja muille, että olenhan minä liikunnallinen. Ne, jotka eivät minua tunne kovin hyvin, uskoisivat sen varmasti. Ne, jotka tietävät, että minulla on asiassa vielä opittavaa, olisivat viisaasti hiljaa tai  parhaassa tapauksessa kannustaisivat eteenpäin.

Sitäpaitsi, onhan olemassa selvä merkki urheilijuudestani: en ole jalkani kanssa montaa tervettä päivää nähnyt viimeiseen puoleen vuoteen. 

    

Nastoja vaiko ei

"Ole aina iloisella päällä niinkuin kissa liukkahalla jäällä."

Mikähän sillä kissalla niin hauskaa oli siellä jäällä? Luistimilla tietysti jäällä voi olla kovinkin hauskaa, mutta eihän kissoilla ole luistimia. Kissoilla on kynnet. Käyvätköhän ne jäänastoista? 

Olen huomannut, että monella juoksijalla on selvä käsitys jäänastoilla varustettujen juoksukenkien tarpeellisuudesta ja ylivertaisuudesta. Eräskin työkaveri uhosi, ettei juoksisi talvella askeltakaan ilman nastoja. "Oletko sitten joskus juossut?" kysyin. "No en", kaveri vastasi. 

Samaa olen kuullut useammalta taholta: nastojen käyttäjät vannovat niiden nimeen. Nastakenkä estää vammat ja vastukset ja pitää mielenkin hyvänä. Kliinistä vertailututkimusta nastakenkien vaikutuksista vammojen estoon väestössä tuskin kuitenkaan löytyy. Tosin autonrenkaista tiedämme, että nastarenkaiden käyttö toki ehkäisee onnettomuuksia. 

Lisäksi nastojen käyttäjät vannovat usein juuri sen tunnetuimman valmistajan tuotteen nimeen. Nastoja on kuitenkin useammankin eri valmistajan kengissä, Googlella löysin nopeasti ainakin viisi eri merkkiä. 

Itse olen aika hidas omaksumaan uusia juttuja, ja näitä urheilujuttuja varsinkin. Ensimmäinen juoksutalveni oli vähäluminen ja toinenkin näyttää samanlaiselta. Lisäksi juoksen vielä aika vähän ja hitaasti. Siksipä yhteenlaskettuna näinä kahtena talvena muistan vain yhden päivän, jolloin nastat olisivat saattaneet olla minulle tarpeen. Silloinkin kyllä juoksin, koska sopivasti hiekoitettua polkua löytyi, ja hyvällä onnella säästyin iukastumatta. Kuivalla, lumisella talvikelillä hölkkää minun mielestäni ihan siinä missä sulalla hiekallakin, kunhan kenkien pohjissa on kuviointia. Tiedän tämän hyvin myös monivuotisen talvipyöräilykokemukseni perusteella. 

Liukastumisen riski on suhteellisen pieni, kun suhteuttaa liukkaan kelin päivien määrän kaikkien juoksupäivien määrään. Toteutuessaan kunnon kaatuminen voi kuitenkin lopettaa juoksut pitkäksi aikaa. 

Toisaalta olen alkanut vähitellen ymmärtää, että juoksukenkiä voi todellakin olla useat. Ja että aika nopeasti yhdet lenkkarit on juostu loppuun, jopa minun vuosimäärilläni. Nastakenkien hinnatkaan eivät enää nykyisin ole kovin paljon kalliimpia kuin nastattomien. Mikä etteivät siis yhdet nastalenkkaritkin mahtuisi kaappiin makoilemaan.    

Mieheni tosin huomautti, että nastat omistava nainen on tietenkin nasta pimu. Ehkä mietin vielä...