Yllätys yhteislenkillä

Olen tähän asti juossut jokaisen lenkkini yksin, jos ei lasketa sitä, että aloitin juoksun pian viisi vuotta sitten silloin 12-vuotiaan poikani kanssa Couch to 5k -ohjelmalla. Pojan kiinnostus äidin lenkkiseuraksi loppui kuitenkin melko pian, vaikka yhdessä aloittaminen olikin minulle hyvä kannuste. 

Sen jälkeen olen juossut yksin, alussa mielellään pimeässäkin, ja nolostellut hidasta vauhtiani. 

Vähitellen olen oppinut huomaamaan, että jotkut pitävät juoksua sosiaalisena harrastuksena, ja saavat merkittävää motivaatiota lenkkikavereiltaan. Suhteellinen hitauteni on kuitenkin edelleen estänyt minua aktiivisesti etsimästä lenkkikaveria. Toinen syy yksin juoksemiseen on tietysti ollut aikataulun hankaluus, ja helppous lähteä yksin silloin, kun itselle sopii. Kukapa lähtisi lenkkikaveriksi puoli seitsemältä arkiaamuna? Miellyttävämpinä aikoina, kuten aurinkoisina lauantaiaamuna, lähtömotivaatiota löytyy yksinkin. 

Vuosien varrella olen ajoittain katsellut netissä ilmoitettujen yhteislenkkien vauhteja ja todennut itseni liian hitaaksi. Joskus on jollain lenkillä näyttänyt olevan jokin minullekin sopiva vauhti, mutta sitten olen huomannut joko tulkinneeni yksiköt väärin tai lenkki on järjestetty liian kaukana tai minulle sopimattomana ajankohtana. 

Nyt joulun aikaan minun tuli roikuskeltua netissä tavallista enemmän, ja seurasin joitakin keskusteluja Kestävyyttä pintakaasulla - ja Juoksufoorumi-Facebook-ryhmissä. Yhdessä keskustelussa kyseltiin hitaimpien juoksijoiden hitauksia. Totesin, että maailmassa taitaa sittenkin olla yhtä hitaita tai vielä minuakin hitaampia juoksijoita. Keskustelussa pohdittiin, että me hitaat pääkaupunkiseutulaiset voisimme juosta joskus yhdessä. Samassa yhteydessä joku mainosti kaikille Keskuspuistossa järjestettäviä avoimia yhteislenkkejä, joilla hitain ryhmä olisi yhtä hidas kuin oman pk-lenkkini tahti. 

Laitoin tammikuun 7. päivän lenkin kalenteriini, ja aloin henkisesti valmistautua siihen. Aamulla jo jännitti. Mikähän siinä on? Sama juttu aina, kun pitäisi lähteä johonkin tapahtumaan tai muuhun juoksuun liittyvään sosiaaliseen tilanteeseen. Luistelemaan lähtö ei jännitä ollenkaan samalla tavalla.

Hölkkäsin kotoa Pirkkolaan. Tai oikeastaan juoksin lopuksi aika kovaa, koska pelkäsin myöhästyväni. Ehdin kuitenkin paikalle pari minuuttia ennen määräaikaa. Kokoontuminen oli Pirkkolan jäähallin aulassa, sisätiloissa, mikä oli hyvä, koska odottaessa ei alkanut paleltaa. Paikalla oli paljon enemmän juoksijoita kuin etukäteen kuvittelin. Pari tuttuakin näin lähtöä odotellessa. Porukka jaettiin neljään osaan juoksuvauhdin mukaan: suunnilleen viiden, kuuden, seitsemän ja kahdeksan minuutin kilometrivauhtien ryhmiin. 

Itse liityin tietysti kasiryhmään, jossa oli kaksi vetäjää. Ryhmä oli mahdollista jakaa vielä kahteen osaan, jos osa olisi muita hitaampia. Lähdin matkaan ryhmän keskivaiheilla. Lähtöä odotellessa en ollut vielä päässyt puheisiin kenenkään ryhmäläisen kanssa, mutta heti alkumatkasta päätin, että kun kerran yhteislenkillä ollaan, juttuseuraa pitää löytyä. Käyttämäni "opening line" oli koko lailla "käytsä usein täällä" -tasoa, mutta lähinnä minua juokseva nainen alkoi innokkaasti kertoa, että on ollut lenkeillä mukana vähän yli vuoden verran. Hän kertoi olevansa se puhelias tyyppi, joka huolehtii puhumisesta "pitää pystyä puhumaan" -lenkeillä. Se sopi minulle, sillä jonkin aikaa juostuamme aloin huomata, että vauhti oli minulle melko reipas. 

Jäimme juttukaverini kanssa aluksi hiukan jälkeen etujoukosta, mutta lämmettyämme kunnolla saimme sen kiinni, ja jälkijoukko jäi taaksemme. Vaikka totesinkin, että jälkijoukossa vauhti olisi varmaan ollut minulle sopivampi, sisu ei antanut periksi hiljentää. Pysyin siis juttukaverini mukana, ja puhetta riitti koko matkan. Vähän minäkin "pystyin puhumaan", vaikka hiukan liikaa hengästytti. Jossain 45 minuutin kohdalla vilkaisin vähän tahtia kännykästä, ja ihmeekseni se näytti olevan hitaampaakin kuin oli luvattu, reilusti yli kahdeksan. Juoksimme vielä pienen kierroksen, ja takaisin jäähallille päästyämme tunti tuli täyteen juuri täsmälleen. 

Pysähdyttyämme totesin, että oman puhelimeni Sports Trackerin mukaan olimme juosseet noin 7 minuutin kilometrivauhtia. Olin katsonut kilometriä tunnissa -vauhtia, joka oli 8,5. Kysyin varmuuden vuoksi, mitä ryhmän vetäjän kello näytti. Hän oli aika hämmästynyt, kun hänenkin kellonsa lukema oli 7,11 min/km. Olimme siis painelleet melkein samaa vauhtia meitä seuraavaksi nopeamman ryhmän kanssa. 

Vauhti ei sinänsä minua haitannut, koska viikon kaksi juoksulenkkiä olivat olleet hyvin pk-sykkeellä ja lisäksi olin käynyt kahdesti luistelemassa. Eipähän ole tasapaksua jyystämistä tämä juoksuharrastus. Mutta olihan se vk-lenkikseni pitkähkö, 40-45 minuuttia olisi hyvin riittänyt sellaisella vauhdilla. Yksin ei mitenkään olisi tullut juostua noin kovaa noin pitkään. Oikea pohje kipeytyi hieman. Niin kauan, kun kipu ei ole tibialis posterior -jänteessä olen kuitenkin rauhallisin mielin ja toivon, että kyseessä on vain pian ohimenevä lihasjumi. Kotiin kävelin rauhallisesti endorfiinien hyökyessä verenkierrossa. Välillä oli otettava mutama juoksuaskel, jottei alkaisi palella. Tai ehkä se johtui endorfiinien aiheuttamasta leijonafiiliksestä. Roar. 

Uusia avauksia.