Hyvää uutta vuotta!

Nyt alkaa olla takana liikuntavuosi 2016. Voin aika hyvillä mielin kääntyä katsomaan, mitä tuli tehtyä. Edellisvuosi, 2015, oli takapakkien vuosi. Siitä on ollut helppo parantaa. 

Olen harrastanut tai kokeillut ainakin 11 eri lajia vuoden aikana. Eniten aikaa olen kuitenkin käyttänyt juoksuun, kävelyyn, lihaskuntotreeniin ja venyttelyyn. Hyvänä vitosena tulee hydrobic, jota pidän aika tärkeänä osana lajikirjoani tällä hetkellä. Olen liikkunut keskimäärin 5,8 kertaa viikossa ja keskimäärin 47 minuuttia kerralla, eli noin 4,5 tuntia viikossa. Yhteensä olen kirjannut 304 liikuntakertaa vuodelle 2016. 

Minua on onnistanut, sillä olen tänä vuonna alkuvuoden influenssaa lukuun ottamatta ollut hyvin terve. Vain neljällä viikolla liikuntasuoritusten aikamäärä on jäänyt alle 150 minuutin, eikä nollaviikkoja ole ollenkaan. Aina olen pystynyt vähintään venyttelemään. Sopivantehoinen liikuntahan lisää vastustuskykyä. Ilmeisesti liikuntamääräni on ollut suhteessa voimavaroihini ja lisännyt hyvää oloa ja pöpöjen kestävyyttä. Sanonkin, että olen juossut flunssaa karkuun. 

Vuonna 2015 juoksin vain 117,1 kilometriä. Tänä vuonna juoksukilometrejä kertyi 638,9. Se on vielä vähän vähemmän kuin tähänastisena huippuvuonna 2014, jolloin juoksin 679,3 km. 

Tänä vuonna alkuvuoden juoksuni olivat vielä alle viiden kilometrin pätkiä, ja uskalsin juosta pari kertaa viikossa. Keskimääräiset viikkokilometrini olivatkin tänä vuonna 12 kilometrin luokkaa. Nyt loppuvuonna onnistuvat jo lähes 30 kilometrin ja kolmen juoksukerran viikot. 

Vuoden 2015 lopussa olin juuri päässyt lisäämään juoksua varovasti. Silloin pohdin optimistisesti "Opinko jotain uutta? Koenko uusia tilanteita ja tapahtumia? Tutustunko uusiin ihmisiin? Ylitänkö uusia rajoja?".  

Olen tänä vuonna juossut ensimmäisen viitosen ja ensimmäisen kympin jalkaongelmieni kärjistymisen jälkeen. Vuonna 2016 muistan alkuvuodesta laskeneeni tekemiäni viiden ja kuuden kilometrin lenkkejä ja iloinneeni niistä jokaisesta kuin Klonkku aarteestaan. Nyt loppuvuodesta iloitsen uudesta avauksesta, kolmen neliminuuttisen intervallitreeneistäni samalla tavalla. Niitä on nyt neljä, ja jokaisella kerralla olen parantanut vauhteja hieman. Myös pitkät lenkit ovat tulleet uudelleen kuvaan tänä vuonna. Niissäkin tuntuu parantunut kunto, vaikka mieheni kiusaakin, ettei kahden tunnin lenkkiin mene enää paljoakaan yli kahta tuntia. 

Tänä vuonna olen päässyt yhteen juoksutapahtumaan, Helsinki City Trailille lokakuussa. Oli mukava olla osana joukkoa pitkästä aikaa. Olen myös käynyt penkkiurheilemassa parissa tapahtumassa. Uusia juoksututtavia en montaa ole saanut, sen verran yksinäistä harrastukseni vielä on. Mutta sitä tärkeämpiä ovatkin sitten entiset kontaktini.

Tänä vuonna olen myös oppinut jotain uutta kehonhuollosta ja jalkakipujen ennaltaehkäisystä. Syytä onkin, olenhan juuri tänä vuonna kuluttanut loppuun kaksi fysioterapeuttia. 

Mitä sitten toivoisin liikunnalta ja urheilulta vuodelle 2017? 

Vuoden kokonaisjuoksumäärän lisääminen on ykköstoiveeni. Uskallan varovasti toivoa tekeväni henkilökohtaisen vuosimääräennätyksen vuonna 2017 ja pystyväni juoksemaan tuon määrän ilman uusia vammoja. 

Toinen toive olisi vuonna 2017 raottaa hieman juoksuharrastuksen sosiaalisuuden ovea. En ole koskaan juossut kenenkään toisen kanssa (omia lapsiani ja omaa koululiikuntaa lukuun ottamatta). En vielä tiedä, missä muodossa tämän toteuttaisin, mutta sen näyttäköön vuosi 2017. Pari juoksutapahtumaa toivon ohjelmaani joka tapauksessa. 

Ihme kyllä, minulla on myös haaveita parantaa vauhtiani vuonna 2017. Haaveilen, että kävisin jossain viitosen tapahtumassa tekemässä ennätykseni, ja alittaisin puoli tuntia viidellä kilometrillä. Toinen haave on, että alittaisin 5 minuuttia kilometrillä jo piankin jossain alkuvuoden vetotreenissä. Kuulostaako tämä jostakusta oikeasta juoksijasta huvittavalta? Minulle se on vain kehitystä! 

Hyvää uutta vuotta 2017!

Tankki täyteen

Kun pari kuukautta sitten pitkästä aikaa juoksin taas pitkän lenkin, olin koko loppupäivän uupunut ja kaipasin päiväunia. Nälkäkin oli vähän päästä. Parin tunnin välein syömällä vointi vähitellen parani, vaikka vielä seuraavanakin päivänä piti olla ruoka-aikaan kotona. 

Eihän 14 kilometriä niin kovin pitkä ole, eikä sen pitäisi olla sitä minullekaan, vaikka en montaa niin pitkää lenkkiä ole vielä ehtinyt juostakaan. Tuollakin kertaa juoksin kyllä pitkiksen hitaasti pk-sykkeellä. Ilmeisesti verensokeri kuitenkin pääsi tuolloin laskemaan liian alas. Totta kai pitkiksen vähän pitääkin väsyttää, mutta rajansa kaikella. Pari viikkoa myöhemmin juostu saman mittainen pitkis oli kyllä rasittava, ja sen jälkeen piti pari tuntia chillata, mutta samanlainen uupumus ei iskenyt. 

Jäin miettimään, voisinko jotenkin ehkäistä pitkiksen jälkeistä väsymystä. Eri lähteissä kehotetaan jopa syömään jotain pientä pitkän lenkin aikana, ja vähintäänkin juomaan jotain yli 1,5 tuntia kestävällä lenkillä. Minulla on vettä mukana vähän vaihtelevasti. Nyt tuolla ensimmäisellä lenkillä oli vettä, ja jälkimmäisellä ei. 

Uskon, että nestetasapaino näin viileään aikaan ei ole ongelmani, vaikka veden kuljettaminen mukana lenkillä onkin kohta otettava pohdintaan lenkkien pidentyessä. Syömisessä sen sijaan voi olla parantamisen varaa.  

Yksi vaihtoehto on syödä lenkin aikana. Juoksija-lehden mukaan suorituksen aikana nautittu energia pitää verensokerin parempana, lisää motivaatiota ja parantaa rasituksen sietoa. Tuossa Juoksijan paperilehden jutussa testattiin erilaisia energiageelejä. En ole vielä koskaan maistanut sellaisia. Tiedän, että ainakaan sitruksen makuinen urheilujuoma ei minulle maistu, mutta geeleissä on moniakin makuja. Joku toffeetyyppinen maku voisi hyvinkin mennä alas. Kerran kokeilin kyllä kiinteitä geelejä, jotka olivat vähän kuin karkkeja. Ne eivät sotke käsiä toisin kuin perinteiset energiageelit kuuluvat tekevän. Energiageeleissä, toisin kuin karkeissa, on yleensä maltodekstriiniä, joka on hitaampi ja vähemmän makea hiilihydraatti kuin glukoosi tai tavallinen sokeri eli sakkaroosi.

Toinen vaihtoehto on syödä ennen lenkkiä. Juoksija-lehden mukaan oikeasta ravitsemuksesta huolehtiminen etukäteen vaikuttaa suoritukseen enemmän kuin tankkaus lenkin aikana. Ohjeet on tietenkin tarkoitettu erityisesti maratoniin ja pitempäänkin suoritukseen, mutta riittävään hiilihydraattien saantiin keskittyminen lenkkiä edeltävänä päivänä voisi hyvinkin auttaa ehkäisemään pitkän lenkin aiheuttamaa uupumusta. Sekin, että syön ihan kunnon aamupalan, jos lähden aamulla lenkille, on hyvä muistaa. Tai että kiinnitän huomiota aamupäivän ruokailuun, jos lähden iltapäivällä. 


Kolmella viimeisellä pitkiksellä olen kokeillut vähän erilaisia versioita ravitsemuksen parantamiseen lenkin aikana. Olen ottanut lenkille mukaan jotain hiilihydraattipitoista. Kerran kokeilin noita edellä mainittuja energiageelipallukoita ja pari kertaa rusinoita ja karkkeja. Rusinoista varoitetaan kilpailuissa, koska ne voivat sekoittaa mahan. Minun mahani kestää rauhallisella peruskuntolenkillä ihan helposti puoli kourallista rusinoita. Karkkien ongelma taas on se, etteivät ne sisällä hitaita hiilihydraatteja, mutta jos lenkistä on jäljellä alle tunti, se ei haittaa.


Tänään joulupäivän pitkiksellä testasin edellisen päivän tankkausta. Edellisen iltapäivän jouluateria ja suklaakonvehdit, juustot, piparit, kakku ja hedelmät toimivat varsin oivallisesti. Lenkin jälkeen ei ole heikottanut.  


PS. Tässä Hesarin artikkelissa on lisävinkkejä pitkiksen tankkauksesta. Jutun ongelma on se, että se määrittelee, että tankattava on, jos treenaa paljon. "Paljon" rajaksi asetetaan yli yksi 60 kilometrin pyörälenkki viikossa. Olisikohan tuo kuitenkin vähän yksilöllisempää?  

Suklaa sallittaneen tankkauksessa jouluna.

Hyvää joulua 2016!

Hyvää joulua kaikille blogini lukijoille!

Livahdetaan välillä lenkille ja liikkumaan, yksin tai perhejuhlan merkeissä!

Yllätyslukijoita

Olen suhtautunut bloggaamisen tekniseen puoleen ja blogimaailman ihmeellisyyksiin melko kevyesti. Joskus alussa selailin vähän nettiä ja selvittelin, miten blogille hankitaan lukijoita. Kirjauduin pariin blogiportaaliin, joista toinen lakkasi melkein heti olemasta, ja toisesta tulee kerran viikossa ilmoitus, että blogissani on sitä kautta käynyt nolla lukijaa. Loin Facebooksivun, josta tykkää alle sata omaa kaveriani ja joka tuskin heistäkään kovin monella nousee virtaan. Opin myös, että pitäisi käydä keskustelemassa toisten blogeissa ja jättää sinne oma linkki, jota kautta toisten blogien lukijat löytävät minun blogiini. Tämän olenkin tehnyt varmaan jo ainakin kolme kertaa.

Huolimatta näistä merkittävistä yrityksistä kasvattaa lukijakuntaani, blogini Blogger-palvelun ilmoittama latausmäärä on uusissa blogiteksteissä yleensä jotain 15 ja 30 latauksen välillä. Muutamaa luetuinta postausta on Bloggerin mukaan ladattu joitakin satoja kertoja.

Olen käytännössä lopettanut markkinointiyritykset, ja ollut sitä mieltä, että omaksi ilokseni kirjoittaminen riittää minulle hyvin. Nautin kirjoittamisesta. Paljastettakoon nyt tässä, että joskus on mukava myös lueskella omia tekstejään ja naureskella omille vitseilleen. Silloin saattaa häivähdyksenomaisesti tuntua siltä, että joku teksteistä on ihan hyvä, ja ymmärtää paremmin, miksi ne kaksikymmentä lukijaa ovat pysyneet mukana jotkut jo kolmattakin vuotta.   

Joskus jaan blogin linkkiä omalla nimelläni Facebook-keskusteluissa, ja on linkkiä kuulemma joku muukin jakanut. Mutta mitenkään sanottavasti ei lukijamäärä ole Bloggerin ilmoituksissa lisääntynyt, vaan pysynyt samanlaisena kuukaudesta toiseen. 

Blogilla onkin satoja lukijoita.

Niinpä olikin melkoisen suuri yllätys, että satunnaisen googlettamisen yhteydessä törmäsin Juoksufoorumin sivuun, jossa kaikki viimeaikaiset blogikirjoitukseni olivat. Sivulta ilmeni, että jokaista kirjoitusta oli ladattu noin 200-400 kertaa. Tiedän kyllä itse kirjautuneeni Juoksufoorumin blogilistalle, mutta ei minulla ollut aavistustakaan, että joku lukee blogiani sitä kautta. Vieläpä 20-kertainen määrä verrattuna siihen, mitä lukijamääräksi luulin. 

Alustalla pystyi myös jättämään kommentteja blogiini. Maltan tuskin odottaa, että ehtisin lukea sinne jätettyjä kommentteja. Olen pitänyt periaatteenani vastata jotain kaikkiin blogiin jätettyihin kommentteihin. Nämä ovat kuitenkin toistaiseksi kokonaan jääneet vastaamatta. 

Olen hämmentyneen iloinen näistä yllätyslukijoista, ja siitä, että blogini kiinnostaa ihmisiä paljon laajemmin kuin luulin. Vaikka kymmeneen tuhanteen lukijaan onkin vielä hiukan matkaa, tuntuu vähän kuin olisin saanut joululahjan etuajassa. Tervehdys kaikille. Toivottavasti viihdytte edelleen!  

Vaihtelua vauhtiin

Stressaantuneena ei kuulemma pitäisi treenata kovaa, mutta minä tyttö päätin tässä joulukiireessä aloittaa intervallitreenit. Minulle on tullut selväksi, ettei aina voi tietää, koska voi juosta. Silloin ei auta paljoa välittää sopivista kausista, voimista ja aikatauluista, vaan on juostava kun voi.


Olen jo aika kauan kärkkynyt ja odottanut, että voisin kokeilla jonkinlaista vauhtikestävyystreeniä. Fysioterapeutti viimeksi suositteli lisäämään vaihtelua myös vauhteihin jo melkein pari kuukautta sitten. Nyt olen viimein saanut taas 14 kilometrin pitkät lenkit takaisin ja juossut muutamalla viikolla yhteensä 25-26 kilometriä, ja uskalsin kokeilla ensimmäistä intervalliharjoitusta.   


Kaikenlaisia ohjeita intervallitreeneistä on netti ja lehdet pullollaan, ja on aika vaikea aloittelijana tietää, mikä on järkevää juuri itselle. Onneksi on Veteraanijuoksija, joka oli antanut treenineuvoja jo joskus ajat sitten, kun ensimmäisiä kertoja haaveilin vauhtikestävyystreeneistä. Ohje oli juosta neljä minuuttia reippaasti, ja palautella kevyemmin saman verran vedon jälkeen. Näitä vetoja voisi alkuun juosta kolme kappaletta. Alussa ja lopussa pitäisi verrytellä noin vartin verran.

Ensimmäinen vauhtitreeni oli jännittävä, koska kova harjoitus pelottaa jo etukäteen rasittavuutensa takia. Raju hengästyminen on minusta ikävää edelleen, enkä sen takia aiemmin pitänyt juoksusta. Vakuutin itselleni, että kolme vetoa on vain kolme vetoa. Lisäksi annoin henkisen luvan kävellä vetojen välissä, jos tuntuisi kovin pahalta.

Kärjellään seisova pyramidi?

Tiesin kyllä, että olisi oikeaoppista kiristää vauhtia veto vedolta, mutta en vielä tunne omaa vauhtiani, eikä se oikein toteutunut. Ensimmäinen veto oli kaikkein nopein, keskimmäinen hitain ja viimeinen siltä väliltä. Ilmiselvä pyramiditreeni siis, kärjellään seisova tosin. Ainakin, kun katsoo käyrää sivusta.

 

Harjoituksen jälkeen oli kyllä hyvä olo, vaikka itse harjoituksessa tuntuikin pahalta. Vähän kolkuttelin nimittäin jo maksimikestävyyden rajoja viimeisessä vedossa.

Toisessa intervallitreenissäni onnistuin juoksemaan toisen vedon ensimmäistä kovempaa. Pelkäsin, etten jaksaisi kiristää vauhtia enää kolmannella intervallilla, mutta niin vain jaksoin. Kolmas intervalli oli jopa hieman nopeampi toista kuin toinen oli ensimmäistä. Hengästyttävää se kyllä oli ja tuntui pahalta, mutta endorfiinit virtasivat lenkin jälkeen.

Nousujohteinen treeni.



 

Olen vielä sen verran aloittelija, että yksikin pitkä lenkki tai intervallitreeni tuntuu parantavan vauhtia ja kuntoa.  Toisen vetotreenin jälkeen varsinkin olin oikein voimani tunnossa ja kunto tuntui kasvavan siinä paikassa. En tiedä, onko sattumaa, mutta myös peruskestävyyslenkin vauhti tuntuu hiukan kasvaneen. Ja nyt on hyvä muistaa, että minulla vauhti taitaa edelleen kovimmillaankin olla paljon hitaampi kuin oikeiden juoksijoiden pk-vauhti. En tiedä, nopeutuuko se koskaan sen kummemmin, mutta pieniä edistysaskelia on hauska nähdä. Nyt on vielä muistettava, että tämäkin vaihtelu muuttuu äkkiä rutiiniksi. Jotain uutta niksiä pitää keksiä jo ensi vuoden puolella.

     

Pohkeet elastisiksi

"Toivottavasti ei enää tavata" totesi fysioterapeuttini viimeviikkoisen käynnin päätteeksi. Olimme sopineet, että tämä hoitojakso päättyy tällä erää tähän. 

Jalka on ajoittain ihan hyvä. Toisin ajoin se on vähän jäykkä ja kipuilee juoksemisen jälkeen. Pystyn kuitenkin juoksemaan sen verran, että olen tyytyväinen. Mahdollisesti olen nyt löytänyt sopivat rajat juoksemiseen. 


Lisäksi olen itsekin kehittynyt fysioterapeuttina näinä reiluna kahtena vuonna, joina olen ahkerasti käyttänyt fysioterapeuttien palveluita. Tällä viimeisellä käynnillä esitin nimittäin jalalleni uuden, oman diagnoosin, jonka fysioterapeuttini hyväksyi. Kipeän jalan jalkapohja on ajoittain hieman kipeä kantapään edestä. Se voi viitata jalkapohjan jännekalvon kireyteen. Pahimmillaan tuohon kohtaan voi kehittyä jännekalvon rappeuma eli plantaarifaskiitti.   

Olen itse huomannut, että kipuun liittyy pohkeen jäykkyyttä. Kun kerran luin kunnon kuvauksen plantaarifaskiitista, poimin siitä idean kahden minuutin pitkien venytysten tekoon. Nuo venytykset tuntuvat jonkin verran helpottavan jalan kiputiloja. 

Fysioterapeutti nappasi ideani jännekalvon kireydestä, ja oli jalkaa tutkittuaan samaa mieltä: jalkapohjissa ja pohkeissa on ylimääräistä kireyttä. Sain ohjeen rullailla jalkapohjaa tennispallolla perusteellisesti joka kohdasta parin minuutin ajan useita kertoja päivässä. Liike pitää tehdä seisten, jotta paine jalkapohjaan on riittävä.  Lisäksi sain uuden perehdytyksen kahteen pohjevenytykseen, jotka minulla on kyllä aiemminkin ollut ohjelmassa, mutta joita olen tehnyt hieman laiskasti. Pohkeet pitää kuulemma nyt saada elastisiksi. 

Fysioterapeutti kehotti myös tekemään ylläpitäviä harjoitteita kahdesti viikossa. Näitä ovat minulla nyt varpaille nousut polvet ja varpaat hieman ulospäin käännettyinä sekä hallintaa kehittävät hyppelyt matolle. 

Vähitellen alan siis itsenäistyä fysioterapeuteistani. On jo aikakin. Saattaa kuitenkin olla, etten ihan yllä samaan positiivisuuteen kuin fysioterapeutit. Olen nimittäin vakuuttunut, että positiivisuus kuuluu fysioterapeuttien koulutukseen. Minun pitää vain yrittää pärjätä jonkinlaisella realismilla. 

Liikuntaa romukoppaan?

Heitätkö sinä hyvää liikuntaa roskikseen? Minä heräsin miettimään tätä ihan vähän aikaa sitten. 

Töissä meitä yritetään kannustaa monenlaiseen työpaikkaliikuntaan. Tietokoneelta pomppaa työpäivän aikana monta kertaa taukojumppaohjelma, ja viime viikolla intranet ja portaikkoihin liimatut lappuset kannustivat viettämään Porraspäiviä. 

Minä olen välilllä käyttänyt taukojumppaohjelmaa, mutta viime aikoina kiirettä syyttäen klikannut sen säännönmukaisesti pois. Minusta se ei oikein ole oikeaa liikuntaa. Portaita yritän kyllä kiivetä neljänteen kerrokseen, mutta esimerkiksi väsymyksen, jalkakivun tai kahvikupin kantamisen takia voi helposti antaa itselleen luvan käyttää hissiä. Täytyy sanoa, että entinen työhyvinvointiyhteyshenkilö on tässä hiukan repsahtanut.

Viime viikon alussa päätin, että on selvitettävä, paljonko hyvää liikuntaa tulee työviikon aikana heitettyä hukkaan, kun jättää tekemättä taukojumpat ja kiipeämättä portaat. Päätin tehdä toisin, ja ottaa vaarin jokaisesta portaiden noususta ja taukojumpasta. Pikaisten laskemien jälkeen määrittelin niiden molempien kestoksi noin minuutin, ja aloin pitää tukkimiehen kirjanpitoa.

Maanantai

Porraspäivien mainos
firman portaikossa.

Maanantaina kiipesin portaat edestakaisin kolme kertaa, eli tavanomaiset töihintuloon ja lounaalla käyntiin ja päiväkahvin hakemiseen liittyvät porrasliikkumiset. Päivän koordinaatioharjoituksen sain, kun harjoittelin portaiden kiipeämistä teekupin kanssa. Pukin Pusu on kuulkaa kuuma! Ainakin, kun sen niminen tee läikkyy sormille rappusissa. Taukojumppaohjelma ehti pyörähtää käyntiin kolme kertaa työpäivän aikana. 

Tiistai
Tiistaina oli etäpäivä. Silloin liikkuminen työpäivän aikana on tavallisesti hyvin olematonta. Tällä kertaa minun piti hoitaa asioita kaksikin kertaa päivän aikana, joten kirjasin neljä portaiden nousua ja laskeutumista. Toisaalta taukojumppasaldo jäi koneelta poistumisen takia tänä työpäivänä yhteen.

Keskiviikko
Keskiviikkona ehdin kiivetä työpaikan portaat kahdesti edestakaisin ja taukojumpata kahdesti. Iltapäiväksi lähdin kaupungille palaaveriin, ja jouduin tietysti sen takia väkisinkin liikkeelle. Kerrankin kokous oli kolmen tunnin kestostaan huolimatta varsin kävelevä, koska teimme suunnittelutyötä keltaisten lappujen ja fläppitaulujen kanssa. Kokouksen jälkeen haaveilin, että olisin hypännyt metroon yhdeksi pysäkinväliksi matkalla rautatieasemalle. En kuitenkaan hypännyt, ja kello todisti minun liikkuneen kahdeksan ylimääräistä minuuttia, koska jätin metrokyydin väliin. Kokousiltapäivän takia minulta jäi käyttämättä hyväksi työpaikan yhteistaukojumppa, "keskiviikon venyttelytuokio". En ole koskaan käynyt siinä, mutta ensi viikolla aion osallistua. 

Torstai ja perjantai
Torstaina meillä alkoi työpaikalla kahden päivän kokous, joka esti koneella työskentelyn ja taukojumppaamisen. Kokouksen erilainen tauotus toi kuitenkin päivään ylimääräisiä portaiden nousuja ja laskeutumisia, joita kirjasin molemmille päiville yhteensä kahdeksan. Lisäksi kuljettelin kokouksen keskusteluosuuksissa mikrofonia puheenvuoroa pyytäneille. Siten yhtäjaksoiset istumapätkäni jäivät koko päivän aikana alle puolen tunnin mittaisiksi. 

Mikä sitten oli loppusaldo ja miten paljon hissiä käyttämällä ja taukojumppia pois klikkaamalla jätän hyvää liikuntaa käyttämättä? Tällä työviikolla liikuntaa olisi lentänyt roskikseen yhteensä 36 minuuttia, tai jos toteutumaton metromatkakin lasketaan, yhteensä 44 minuuttia. Ei oikeasti mikään vähäpätöinen aika. Varsinkin, jos portaat liikkuu sen verran reippaasti, että hengästyttää ja tekee taukojumpan venytykset huolella.

Taidanpa yrittää käyttää hyödykseni tämänkin tarjolla olevan liikunnan, enkä enää hyljeksi sitä. 
  

Juhani Peltonen: Elmo

Juhani Peltosen Elmo on alun perin kuunnelma Elmo, urheilija, joka on ilmestynyt vuonna 1977. Seuraavana vuonna 1978 ilmestyi toinen kuunnelma Elmo - Muu maailma, sekä romaani Elmo. 

Elmo-kuunnelmat ovat pääasiassa urheiluselostusta ja sen parodiaa. Itse olen kuullut niistä vain osia, mutta niitä on kehuttu sen verran hauskoiksi, että halusin lukea romaanin. Romaanissa on kolmen kuunnelmissa esitetyn urheilukilpailun, Andien talviolympialaisten, Derwangan kesäolympialaisten ja Elmo vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelun lisäksi kuvattu tapahtumia urheilukisojen ulkopuolelta. 

Elmon tarina on tietoisen mahdoton ja hullu. Elmo voittaa kaikki toiset urheilijat aina kaikissa niissä lajeissa, joihin osallistuu. Legendaarisimpia ovat Elmon maailmanennätys 100 metrin juoksussa, jossa hän välillä kaatuu, sekä olympiakulta 50 kilometrin hiihdossa, jonka aikana hän ottaa nokoset. Elmo voittaa myös joukkuelajit, vaikka muu joukkue on haalittu kasaan paikan päällä vastaantulleista suomalaisista. 

Elmo on kulttuurinharrastaja, joka on saanut oppinsa merillä ollessaan L'Ombra di Garibaldi -laivasssa, jonka jokainen merimies rakasti taidetta, klassista musiikkia ja filosofiaa. Elmon suurimpia intohimoja ovat pihkovalaiset sipulikupoliset kirkot ja omenanviljely. Elmon ruokavalio koostuu paitsi Antonovka- ja Lepaan Meloni -omenista, myös pemmikaanista ja rommista. Lisäksi Elmo polttaa piippua, myös urheilukilpailujen aikana, ja juopottelee ajoittain rajusti. Urheilukilpailujen palkintojenjaossa Elmo kieltäytyy Porilaisten marssista ja Maamme-laulusta, ja pyytää soittamaan Järnefeltin kehtolaulun tai Chopinin Nocturnon Cis-mollissa. 

Oikeastaan kirjasta näkyi liian hyvin, että se oli kirjoitettu kuunnelmien pohjalta kursien urheilukilpailujen ympärille lisää uskomattomia ja kummallisia tarinoita, kuten Elmon rakkaustarina ja seikkailut unkarilaisen urheilijaystävä Endre Kissin kanssa kesken Derwangan olympiakisojen. Kirjassa juonenkuljetus ei oikein aina toiminut, ja surrealististen tarinoiden toistuminen tuntui pitkäveteiseltä. Urheiluosiot olivat kyllä hauskoja, mutta suurimman osan muusta olisi hyvin voinut jättää pois. 

Elmon elämässä oli joitakin piirteitä, jotka toivat minulle mieleen Paavo Nurmen, ehkä siksi, että edellinen lukemani urheiluromaani käsitteli Nurmea. Kuten Nurmikin, Elmo oli kilpakumppaneihinsa verrattuna ylivoimainen. Elmokin teki niinkuin itse tahtoi, eikä kuunnellut muita. Ja lisäksi hänen rakkauselämänsä oli traaginen, kuten Nurmen. Elmo ikävöi puolet elämäänsä hevostyttö Aliisaa, jota oikeastaan 15-vuotiaana pakeni merille. Lopulta Elmo ja Aliisa saivat toisensa, mutta vain lyhyen ajan kuluttua Elmo menetti Aliisan. Koko tarinaa leimasivat suomalaisten elokuvienkin juonenkäänteitä eteenpäin kuljettava puhumattomuus ja väärinkäsitykset. Aliisan poistuttua kuvioista Elmon mielenterveys alkoi rakoilla. 

Koko elämänsä Elmo on paitsi legendaarinen, myös hyvin traaginen hahmo. Kirjassa pilkataan diivailevia urheilijoita ja voitoista sekoavia ja kaikki entiset tulokset muistavia urheiluselostajia sekä erityisellä lämmöllä ja intensiteetillä Ruotsia ja Neuvostoliittoa, Suomen rakkaita kilpailijamaita. Mitaleille nousevat vahingoniloisesti sellaiset uudet urheilumaat kuin Sudan, Andorra ja Unkari. Elmon suuruus johtuu paitsi ennenäkemättömistä urheilutuloksista, myös Elmon asemasta toisten yläpuolella omeniaan syömässä ja kupoleistaan ja Aliisastaan haaveilemassa. 

Jäin pohtimaan, oliko Elmolla suomalaisille jokin syvällisempikin tarina kuin naurattaminen. Pyrkikö Juhani Peltonen sivistämään takapajuisia suomalaisia Chopinin Nocturnoilla ja aksolotleilla? Kritisoimaan Neuvostoliiton järjestelmää huumorin varjolla? Muistuttamaan suomalaisille, että puhuisivat parisuhteissaan? Ehkä kaikkia näitä. Silti Elmo toimii parhaiten alkuperäisessä muodossaan, kuunnelmina. Naurakaa niille.  

Talvi yllätti juoksijan

Tänä vuonna seurasin säätiedotusta monta päivää, ja odotin lunta. Talvi ei siis yllättänyt. Paremminkin minut yllätti se, että talvi tuli näinkin aikaisin - ainakin vähäksi aikaa. Moni ei pidä lumesta, mutta minä otan mieluummin talven talvena kuin mustana ja pimeänä, loputtomasti kestävänä syksynä. Kovin kylmästä en pidä, mutta kyllä pakkastakin saa olla, jotta lumi pysyy.

Olen yleensä suhtautunut nastoitettuihin juoksukenkiin aika skeptisesti, ja myös kirjoittanut siitä. Lähinnä skeptisyys liittyy siihen, että hyvin liukkaita päiviä on talvessa täällä Etelä-Suomessa melko vähän. Juoksu onnistuu useimpina päivinä vuodesta ihan normaaleilla lenkkareilla.  

Viime talvena jo vähän joustin nastojen vastustamisesta, ja päätin, että ihmisellä voi olla useammanlaisia lenkkareita. Silloin en kuitenkaan niitä alkanut aktiivisesti etsiä, kun jalkakin vaihteeksi kipuili. 

Merkkikengät.

Tänä syksynä ne kirjaimellisesti pomppasivat vastaan paikallisen kauppakeskuksen tarjoushyllyssä. Olin alkanut etsiskellä uusia juoksukenkiä, ja muistutellut mieleeni, millaisia fysioterapeutti minulle suositteli. Sillä kertaa tarjoushyllyssä oli kaikin puolin juuri minulle sopivat lenkkarit: kiertojäykät, neutraalit, vähän droppia kantapäässä, ja kokokin passasi. Hinta oli puolet ohjehinnasta ja tililläkin oli juuri silloin vähän rahaa. Ainut ongelma oli, että ne olivat merkkivalmistajan nastakengät. Oikeastaan olisin tarvinnut ihan tavalliset juoksukengät. Tarjous oli kuitenkin ohittamaton, ja nastakengät lähtivät mukaan. Ne tavalliset ovat vieläkin ostamatta, koska olen tosi laiska shoppailija.

Ja tänään tuli lunta, ja pääsin nastojani kokeilemaan. Todellisuudessa juokseminen olisi sujunut ihan tavallisillakin lenkkareilla, koska lumi oli märkää. Mutta kun ei nastoja oikein ilman lunta ja liukkauttakaan viitsi käyttää, niin ne olivat odottaneet kokeilua jo aika kauan.

Ensimmäinen ongelma oli se, että olen vähän keskittymätön lähtijä, ja lenkille pukeutuminen vie joskus aikaa ja vaatii muutamia kierroksia tavaroita etsien. Nastakengillä ei oikein voi tallustella sisällä. Joka kerta, kun unohtaa jotain, on siis otettava lenkkarit pois. Tällä kertaa lopputulos oli, että vahingossa lompsin kuitenkin yhden kierroksen eteisestä keittiöön nastoilla, ja unohdin kotiin sykemittarin.  

Uusilla kengillä oli hiukan hankala juosta uudessa lumessa. Kengät ovat kyllä sopivat, mutta luultavasti niiden kiertojäykkyys vaatii hieman totuttelua. Onneksi ne ovat kevyet. Lumi sen sijaan ei ollut kevyttä, vaan sitä oli polulla jo viitisen senttiä, ja se tuntui tekevän juoksunkin raskaaksi. Tosin myös vauhti pyrki aika kovaksi, kun syketason tarkkailu ei sitä hidastanut. Mutta olihan fysioterapeuttikin sitä mieltä, että vaihtelua pitää olla. 

Nastat peilikuvassa.

Eikä nyt ollut mikään kirkas ja kuiva pakkassää, vaan tuuli aika reippaasti ja ennen kaikkea kylmästi. Vähän vielä kestää, ennen kuin totun talveen, vaikka sitä odotinkin. Onneksi minulla on nyt varusteet paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Talvikenkien lisäksi ostin juuri heijastinliivin iltalenkkejä varten.

Juoksin uusilla kengilläni viisi kilometriä. Jäykkyyden lisäksi ei esiintynyt muita ongelmia, vaan kengät tuntuivat ihan hyviltä. Parhaiten ne tuntuivat pääsevän oikeuksiinsa, kun juoksun jälkeen hiljensin kävelyksi. Nastat rouskaisivat kiinni tiehen tehokkaasti, eikä liukastumista todellakaan tarvinnut pelätä. 
Hiukan minua jännitti, kaadunko pahastikin nastakengilläni, kun tulen lenkiltä kotitalon rappukäytävään, eli joudunko ojasta allikkoon. Kengät tuntuivat kuitenkin pitävän kohtuullisesti myös kivilattialta. Tutkin asiaa netistä, ja totesin, että kivilattialla nastojen on tarkoitus antaa periksi, jolloin kengänpohjan kuminappulat osuvat alustaan ja ehkäisevät kaatumista.   

Lopullisesti aloin uskoa nastoihin, kun myöhemmin illalla olin liikkeellä tavallisilla lenkkareilla näillä samoilla lumilla. Liukkauteen tottumattomana liukastelin aika tavalla ja meinasin kaatua monta kertaa. Ehkä minusta vielä tulee vannoutunut nastojen käyttäjä.     

Lumi on uudempaa kuin kengät.

Urheilua äffällä ja koolla

Kirjaan urheilujani pariin eri palveluun. Toisella olen mukana vain siksi, että se on ystäväni luoma sivusto, jolla on tällä hetkellä viisi aktiivista käyttäjää. Sivuston vahvuuksina on paitsi mukava yhteydenpito pienen kaveriporukan kesken, myös hassu porkkanajärjestelmä kuntoilusuorituksista. Jos kuntoilee kolmella peräkkäisellä viikolla vähintään kolme kertaa, saa kultaporkkanan. Jos kuntoilee kaksi kertaa, saa hopeaporkkanan ja yhdestä kerrasta kolmella viikolla saa pronssiporkkanan. Sivuston kuntoiluvalikoima on laaja. Se käsittää lähes 50 lajia asahista vesijuoksuun. Muutama viikko sitten keskustelimme sivustolla, onko ihmiselle vahingoksi, jos aina harrastaa esimerkiksi vain K:llä ja J:llä alkavia urheilulajeja. Olisiko hyväksi kokeilla välillä vaikka jotain O:lla alkavaa?


Siinä yhteydessä kaivoin esiin Wikipedian suomen- ja englanninkieliset aakkostettuja listoja urheilulajeista. O:lla alkavat lajit olivat kaikki aika omituisia, tai niitä ei ollut. Onneksi sain tervetullutta vaihtelua, kun pääsin jokin aika sitten kokeilemaan F:llä alkavaa urheilulajia firman työhyvinvointipäivässä. 

Liikkumisen kannalta työhyvinvointipäivät ovat parhaimmillaan silloin, kun pääsee kokeilemaan jotain uutta lajia. Ennen en ollut lajikokeiluista kovin innostunut, mutta nykyisin on jännä kokeilla uutta, varsinkin, jos tarjolla on kunnollista opastusta ja neuvontaa. Tarjolla oli frisbeegolfia, kahvakuulaa tai jättipallojumppaa, joista sai valita kaksi. Minä otin frisbeegolfin ja kahvakuulan.

F-lajin F.

Aloitimme F-lajilla. Oletteko koskaan nähneet liikunnanohjaajaa, joka ei olisi reipas? No en minäkään, emmekä nähneet tälläkään kertaa. Reipas, keski-ikäinen naisohjaaja kokosi meidät frisbeegolfkokeilijat yhteen ja jakoi meidät kuuteen kolmen hengen ryhmään heti sen jälkeen, kun oli ensin vahingossa jakanut meidät kolmeen kuuden hengen ryhmään. Sitten hän antoi meille kartat ja pelivälineet, ja vei meidät tutustumaan heittopaikkoihin. Yritin siinä välissä kysyä, voisiko hän kertoa meille, mikä frisbeegolfissa on ideana, mutta hän taisi olla liian kiireinen alkaakseen sitä systemaattisesti selittää. Onneksi pääsimme pian eroon ohjaajasta, ja saimme jatkaa omin päin. Päättelimme itse, että ideana on saada frisbee kummalliseen, ketjuilla varustettuun koriin mahdollisimman vähillä heitoilla. Sen kummempia sääntöjä emme tienneet, mutta pelasimme siitä huolimatta. Raikkaassa syyssäässä oli hauskaa ulkoilla. Kilpailuhenkisyyteni vain ei oikein saanut tyydytystä, koska meillä oli kiire kahvakuulailemaan, emmekä ehtineet laskea pisteitä. Yleensä koriin osumiseen meni meiltä kaikilta kolmelta aika tasaisesti 3-6 heittoa.

K-lajista olen ollut varovaisen kiinnostunut, koska se voisi olla yksi sosiaalinen lihaskuntoa kehittävä laji. Mutta koska en ole kovin kiinnostunut lihaskuntolajeista yleensä, olen tyytyväisenä jättänyt tutustumatta kahvakuulaan. Tällä kertaa saimme hyvää ja huolellista ohjausta, ja myös tietoa siitä, mihin lihaksiin mikäkin liike vaikuttaa. Aluksi käytimme melko paljon aikaa lämmittelyyn, mikä ei ollut ollenkaan huono asia. Aikaa varsinaisille harjoituksille jäi valitettavan vähän, joten pääasiassa harjoittelimme vain etuheilautusta ja kuulan tempaisua ylös suoran käsivarren varaan. Heilautus ja siihen liittyvä kyykky vielä onnistuivat minulta kohtuullisesti, mutta kuulan nostelu ylös tuntui pelottavalta. Olen viime aikoina alkanut hieman varoa olkapäitäni, jotka herkästi kipeytyvät kuntosalilla. Liikkeiden pitää olla rauhallisia ja oikein tehtyjä, eikä kuulailu oikein täyttänyt tätä määritelmää. Kuula tuntui liian raskaalta myös ranteelleni, vaikka tein liikettä tarkoituksella hyvin pienellä kuulalla. Jälkeen päin googleteltuani huomasin, että varmaan minullekin sopivia liikkeitä olisi olemassa, jos niihin saisi tutustua rauhassa omaan tahtiin. Ryhmäliikuntana kahvakuula ei kuitenkaan tunnu minulle sopivalta.




Työhyvinvointipäivän ohjelma täytti silti tehtävänsä. Tuli kokeiltua kahtakin uutta lajia, mikä on aina mielenkiintoista. K-lajeja, kuten kävelyä ja käsilläseisontaa, olen kokeillut ennenkin, mutta F-lajeja en koskaan. Minkähän kirjaimen ottaisi agendalle loppuvuodeksi?

Karo Hämäläinen: Yksin

Luin kirjan.

Luen nykyisin paljon vähemmän kirjoja kuin haluaisin. On ollut pakko tunnustaa, että some vie aikaa siihen keskittymiseltä. Onneksi työpaikalle pari vuotta sitten perustamamme kirjallisuuspiiri lisää laadukkaan kirjallisuuden lukemista ja on tuonut listalleni monta positiivisesti yllättänyttä luettavaa, joihin en muuten olisi koskenut. Mutta välillä on hienoa itse valita lukemisensa.

Sisäistä urheilijaa etsiessäni olen alkanut lukea myös urheiluun ja erityisesti juoksuun liittyviä kirjoja, mieluiten romaaneja. Nyt luin viime vuonna ilmestyneen, Karo Hämäläisen kirjoittaman romaanin Yksin, joka on kirjoitettu Paavo Nurmesta. 

Puoli vuotta sitten luin Jouni Tossavaisen romaanin Hannes Kolehmaisesta. Nyt minulla on siis hanskassa näiden molempien suurjuoksijoiden elämäkerrat sikäli, kuin romaanien faktatieto pitää paikkansa. Selasin myös hiukan Wikipediaa ja muita linkkejä taustaksi. Ainakin Paavo Nurmen elämän pääpiirteet olivat romaanissa todellisuutta vastaavat. 
      

Paavo Nurmen patsas
Helsingissä.

Nurmi kuvattiin kirjan nimen mukaisesti omissa oloissaan viihtyväksi, peräänantamattomaksi ja itselleen ja toisillekin armottomaksi henkilöksi, jota kiinnosti voittaminen ja ahdisti toiseksi jääminen. Kirjailija esitti Nurmen sisäisiksi kipukohdiksi nuoruudenrakkauden täyttymättömyyden väärinkäsityksen takia ja isän kuoleman Nurmen ollessa 13-vuotias.

Nurmen kuvataan laskeneen tarkasti harjoittelunsa, kilpailunsa, osakekauppansa ja kaikki muutkin liiketoimensa. Nurmi osasi kirjan mukaan katsoa oman etunsa, eikä juossut ilman palkkioita. Juoksu-uran jälkeen hän rakennutti taloja Helsinkiin ja perusti vaatekaupan vaativille ja hyvin maksaville asiakkaille. Hän valvoi itse rakennuksiaan ja kauppaansa, eikä luottanut toisiin. Voitoistaan ja liike-elämän menestyksestään huolimatta hän piti kirjan mukaan itseään jollain tapaa epäonnistuneena. 

Kirjastosta lainaamani kirjan oli mahdollisesti lainannut ennen minua joku Paavo Nurmen sukulaissielu. Tällä henkilöllä oli nimittäin mielenkiintoinen tapa merkitä kirjaston kirjaan kaikki kirjoitusvirheet asianmukaisin oikolukumerkinnöin. Virheitä lienee löytynyt tyydyttävän paljon. En laskenut, mutta luultavasti niitä oli lähes kymmenen kappaletta. 

Kirjan edellinen lukija oli tarkka kuin Nurmi itse.

Kirjan teksti oli sujuvaa ja helppolukuistakin. Pidin tästä sen takia enemmän kuin Tossavaisen kirjasta. Jotenkin kirja ei kuitenkaan minusta kuvannut tyydyttävästi Paavo Nurmea juoksijana. Kilpailukuvaukset olivat paikoin aika tarkkoja, erityisesti se, mitä Nurmen pään sisällä tapahtui varsinkin tappion hetkellä. Olisin kuitenkin mielelläni lukenut enemmän Nurmen treenaamisesta. Ehkä siitä ei ole ollut materiaalia tarjolla, eikä kirjailija ole halunnut kuvitella sitä. Mene ja tiedä. Välillä kuitenkin tuli sellainen olo, ettei kirjailija itse ole juoksija. Siinä olin kuitenkin väärässä. Karo Hämäläinen on ultrajuoksija ja käy lenkillä lähes joka päivä. 


    

Helsinki City Trail

Helsinki City Trailin
viitonen oli harjoitusmatka.

Tämä päivä herätti tunteita. Pääsin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja neljään kuukauteen juoksemaan toisten ihmisten kanssa oikeassa juoksutapahtumassa. Sillä ei ollut väliä, että viiden kilometrin matka, jolle osallistuin, oli aloittelijoiden harjoitusmatka, jolla ei jaettu palkintoja. Näytinkin niin aloittelijalta jo edellisiltana numerolappua hakiessa normaaleissa arkivaatteissani, että lapun antaja kysyi, olenko menossa ensimmäistä kertaa polkujuoksemaan. 



Ehkä pahin tunnemyrsky oli aamupäivällä ennen lähtöä, kun jännitys oli pinnassa, ja tajusin, että olen päässyt jonkinlaisen etapin kohdalle matkallani jänteen rikkoutumisen jälkeen. Vaikkei jalka ole kunnossa, voin silti juosta. 

Onneksi jännitys vähän laantui lähtöpaikalle, Laakson ratsastusstadionille, matkustaessa, vaikken ehkä ollut kaikkein puheliainta bussiseuraa. Hiukan tietysti käytännön asioiden selvittely lähtöpaikalla vielä uudelleen lisäsi jännitystä. En tiedä, viitsisinkö paljastaa, että kädet tärisivät, kun pesin niitä viimeisellä vessakäynnillä ennen lähtöä.

Tapahtuman pipo oli hassun näköinen.

Selvisin lähtöviivalle ilman kommelluksia. Jättäydyin tarkoituksella jälkijoukkoon, etten olisi polun tukkeena nopeammille. Oikein hämmästyin, kun pysyin pääjoukon mukana alkuun ihan hyvin. Tuntui tosi hienolta, koska juoksuharrastukseni aikana olen monesti tuntenut itseni yksinäiseksi ja osaamattomaksi. 

Ensimmäisessä isossa nousussa muutama edelläni ollut nainen käveli. Ei kai se polkujuoksussa mitenkään tavatonta olekaan, että välillä kävellään. Minä jatkoin kuitenkin juosten, koska tiedän rytmini säilyvän siten paremmin. Vähäisellä kokemuksellani pohdiskelin, että saatan loppumatkasta päästä vielä ohi noista alussa hyytyvistä. 

Ensimmäisen ison nousun jälkeen tuli tietenkin ensimmäinen iso lasku, jossa nähtiin polkujuoksun haasteellisuutta ja yllätyksellisyyttä. Mäki oli lähes pystysuora pudotus, ja polku jakautui muutamaksi syväksi uraksi, joita piti varovasti taiteilla alaspäin. Kaikkiaan koko reitti oli todella vaihteleva. Ylä- ja alamäkien lisäksi oli tavallista neulaspolkua juurilla ja ilman, kivistä polkua, kuraista polkua ja silkkaa kalliota. Myös metsä ympärillä oli vaihtelevaa. Itse polkujuoksu ei tuntunut ollenkaan yhtä kamalalta kuin ensimmäisellä kerralla, vaan oikeastaan aika mielenkiintoiselta. 

Mitään aikatavoitteita minulla ei ollut, koska eihän niitä oikein polulla voi ollakaan. Se oli vapauttavaa. Aiemmissa kahdessa juoksutapahtumassani minua on eniten ahdistanut pelko nähdä nimeni tulosluettelon viimeisenä, useita minuutteja toisia jäljessä. Ihan tyhmä pelko. Jokuhan joutuu olemaan viimeinen. Miksen se voisi olla minä? Jätinkin tällä kertaa kaikki mittaamiset tapahtuman järjestäjille ja juoksin itse vain fiiliksen mukaan. 

Vähän ennen puolta matkaa totesin jääneeni pääjoukosta, ja aivan edelläni oli enää toinen alussa bongaamistani naisista. Hetken kuluttua en enää nähnyt häntäkään, ja jatkoin matkaa yksin. Noin puolessa matkassa viitosen reitti yhtyi puolimaratonin reittiin, ja takaa alkoi ajoittain tulla ohittajia. Ja miten kohteliaita ohittajia! Lähes poikkeuksetta kaikki kiittivät, kun väistin reunaan tai hiljensin vauhtiani leveässä kohdassa ohituksen helpottamiseksi. 

Kerran minut ohitti nainen. Kuulin takaani miehen äänen kannustavan naista ja lähettävän terveisiä maaliin. Käännyin katsomaan. Takanamme tuli kuvaaja, joka kuvasi meitä ja selitti: "Tässä menee naisten kärki." Hiukan alkoi naurattaa, ja matkaa oli taas hauska jatkaa. Kyseessä taisi oikeasti olla naisten puolimaratonin voittaja. Pääsin siivellä nauttimaan kärkisijan huumasta.   

Vajaata kilometriä ennen maalia huomasin, että olin taas saanut kiinni naiset, joihin kiinnitin huomiota alussa. Hetken kuluttua tuli suurempi nousu, jossa polku muuttui kallioksi, ja ohitukseen oli hyvin tilaa. Vaikka hengästytti, pääsin helposti ohi näistä kahdesta ja vielä kolmannestakin naisesta. Kaikki pysyivät takanani maaliin saakka. 

Mieheni oli huoltojoukkona, ja otti minut vastaan maalissa. Muita tuttuja ei näkynytkään. En ole kovin sisällä juoksupiireissä, mutta alan jo tunnistaa ainakin kärkinimiä. Tällä kertaa käytännössä ainoa tuttu nimi oli ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen, joka juoksi puolimaratonin. Polkujuoksijat lienevät hieman eri jengiä kuin sileän maan juoksijat. 

Tulostani en kuullut vielä kisapaikalla, vaan pääsin siihen käsiksi vasta kotona. Aika ei ollut päätähuimaava. Sijoitus oli kuitenkin pienoinen yllätys. Ensinnäkin huomasin ilmoittautuneeni vahingossa N40-sarjan sijasta naisten yleissarjaan. Varsinaisia N40-sarjalaisia oli viitosen tuloslistassa kolme, ja minä sijoituin heidän joukossaan toiseksi. Minunhan taitaa kannattaa lähteä polkuilemaan vielä kolmannenkin kerran!

  

Polkujuoksun pauloissa?

Juuria polulla.

Viikon kuluttua on Helsinki City Trail, jolle jossain ihme mielenhäiriössä tulin ilmoittautuneeksi pari kuukautta sitten. City Trail mainosti viiden kilometrin matkaa, joka kuulemma sopii myös aloittelijoille. Polkujuoksu kuulosti minusta leppoisalta hommalta, joka voisi hyvinkin sopia minulle. Myös polkujuoksun koukuttavuutta on kehuttu usealla taholla, ja senkin halusin testata. 

Tietysti polkujuoksua olisi voinut harjoitella jo vähän ennen kuin näin viikkoa ennen tapahtumaa. Mutta kaikki aika on kulunut muuhun juoksemiseen. En ole juuri malttanut poiketa poluille. Hyvähän sekin tietysti on, että olen juossut minkä olen juossut, vaikka viimeaikainen tauko ei sekään lupaa hyvää polkujuoksutapahtumalle. On kuitenkin hienoa päästä osallistumaan juoksutapahtumaan ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja neljään kuukauteen. Tavallaan odotan sitä, vaikka vähän jännittääkin. Ainoa tavoitteeni on osallistuminen. 

Helpompaa maastoa pellolla.

Polkujuoksua kehuvat kertovat, että maaston monimuotoisuus ja tienreunaa mielenkiintoisemmat maisemat houkuttavat. Minäkin tykkään metsästä ja vaihtuvista maisemista. Polulla ei nopeus tai matkan pituus ole ratkaiseva, vaan tekniset härpäkkeet voi jättää kotiin. Sekään ei minua haittaisi, vaikka tykkäänkin seurata sykettä ja matkan tai ainakin ajan kertymistä. Lisäksi polkujuoksu on monipuolista ja tuo vaihtelua monotoniseen tiellä juoksemiseen. Sekin sopisi minulle, kun en ole vielä uskaltanut varioida treeniä millään vauhtivedoilla tai loikilla.

Tänään sitten kokeilin. Lähdin lenkille ihan normaalisti, mutta vakaana aikeenani poiketa polulle heti tilaisuuden tullen ja juosta pitkin polkuja valtaosa lenkistä. 

Helsingin Keskuspuistossa polkuja kyllä riittää. Poikkesin normaalilta lenkkireitiltäni tavalliseen sekametsään, jossa oli neulasten peittämä polku, ihan mukavan näköinen ja kutsuva. 

Kallion päällä.

Yritän tässä kuvata, ettei minulla ainakaan asenneongelmaa ollut. Polkujuoksu osoittautui kuitenkin melkein heti hankalaksi. Polulla risteilevien juurten välissä pomppiminen tuntui vaativan jotain sellaista osaamista, jota minulta puuttui. Tuntui, ettei epäurheilijan aivoistani ollenkaan löytynyt hermoratoja, jotka mahdollistaisivat polkujuoksusta nauttimisen. 

Jäin miettimään, oliko syynä huono koordinaatiokyky, jota puolessa välissä viidettäkymmentä oleva sohvaperuna ei pysty kehittämään kuin tiettyyn rajaan asti. Vai olisiko syynä vain liikuntatauon myötä rapistunut juoksukunto tai yksittäinen heikkovireinen päivä, joista molemmat ovat toivottavasti ohimeneviä ongelmia.

Löysin myös helpompia polkuja, jotka risteilivät pellolla ja pellon reunassa. Niillä juokseminen oli vähän mukavampaa, mutta ei kuitenkaan niin koukuttavaa kuin netissä kehuttiin. Juoksin kokeeksi myös hiukan pitkin tasaista kalliota ja vähemmän juurista neulaspolkua.

En tiedä, mitä ajattelisin. Varoituksista huolimatta en koukuttunutkaan heti, vaikka luulin olevani helppo nakki. Totta kai annan vielä polkujuoksullekin uuden mahdollisuuden, koska olen viikon kuluttua menossa siihen tapahtumaan. 

Mielenkiinnolla odotan myös, herättelikö polkujuoksu uusia lihaksia, ja tuntuuko se huomenna jossain. Jälkeenpäin - tietysti - luin, että polkujuoksukuntoakin pitäisi kehittää varovasti ja aloittaa puolesta tunnista. Minä juoksin tietysti heti tunnin. Onneksi osa siitä oli rehtiä asfalttitietä.             

    

Triplakilometrit

Vuosi sitten pohdiskelin, pitäisikö juoksukilometrien laskennassa liittyä perinteiseen lokakuun alusta syyskuun loppuun kestävän juoksukauden kilometrien laskijoihin, vai laskea kilometrit kalenterivuosittain. Päätin liittyä molempiin. Kun ei koskaan tiedä, koska tulee tauko ja kilometrit lakkaavat kertymästä. Niitä on syytä laskea joka välissä. 


Edellinen juoksukausi 2014-2015 päättyi lukemaan 170,6 km. Onneksi se oli tähänastinen pohjanoteeraus. Tällä kaudella 2015-2016 olen lähes kolminkertaistanut juoksukilometrini: kauden lukema oli 502,2 km. 

Vuosi sitten totesin, että
juoksukilometrien laskenta saa
aina haaveksimaan.
Ei unohdeta haaveilua.

Voisi ajatella, että 170 kilometrin kauden lukemia on helppo parantaa. Ei se ihan itsestään selvää kuitenkaan ole ollut. Kauden alussa tai juuri ennen sitä syyskuussa olin saanut taas luvan alkaa varovasti hölkätä. Juoksun osuutta piti lisätä vähitellen viisi minuuttia kerrallaan. Kauden ensimmäisinä kuukausina hölkkäsin noin kolmen kilometrin lenkkejä, joista osa oli aluksi kävelyä. Lenkkejä oli pari viikossa. Vuodenvaihdetta lähestyessä lenkit pitenivät vähitellen neljään kilometriin ja vaihtuivat kokonaan juoksuksi. Ensimmäisen viitosen pitkään aikaan juoksin tammikuun 5. päivä. Helmikuun lopussa juoksin jo kolme viitosta joka toinen viikko, ja maaliskuussa lenkit vähitellen pitenivät kuuteen kilometriin. Huhtikuun viimeisellä viikolla yksi viikon lenkeistä oli ensimmäistä kertaa kahdeksan kilometriä. Siitä alkoi pitkän lenkin tavoittelu. Toukokuun 21. päivä juoksin ensimmäisen kympin. Kesä-heinäkuussa pitkä lenkki piteni vähitellen, kunnes heinäkuun 30. päivä juoksin 14 kilometriä. 

Elokuun puolesta välistä alkaen onkin sitten ollut heikompaa jalkavaivojen ja flunssien takia. Keskimäärin juoksua on kertynyt kahdessa kuukaudessa vain 65 kilometriä. Nyt yritän pikkuhiljaa alkaa taas juosta, ensin pari lenkkiä viikossa.  

Mikään ei tässä harrastuksessa ole ollut itsestään selvää. Vaikka kolminkertaistin vähät kilometrini verrattuna edelliseen kauteen, ei ensi kaudesta voi koskaan tietää. Mutta aina kun joutuu pitämään tauon, on toiminta tauon jälkeen pakostakin nousujohteista. Kuulemma ihmiset ovat onnellisempia tilanteessa, joka paranee, kuin keskimäärin paremmassa tilanteessa, joka pysyy ennallaan. 

Olen onnellinen ja kiitollinen myös kannustuksesta ja vinkeistä, joita olen saanut. En tunne itseäni urheilijana enää ollenkaan yhtä ulkopuoliseksi, tyhmäksi ja yksinäiseksi kuin juoksuharrastusta aloittaessa. Minusta on tullut aina vain parempi tekemään uusia virheitä. 

Huolimatta tämän syksyn tauosta juoksuhulluus tuntuu olevan jäljellä. Eilen illalla alkoi tehdä mieli lenkille, vaikka oli märkää, kylmää ja sateista. Parasta oli se, että pääsin.  

Idoleita Imatralla

Vietin viikonlopun seurueessa, johon kuuluu useita liikuntaidoleitani. Tässä porukassa liikkuminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaan moni liikkuu pyörätuolilla. Kuulun yhdistykseen, jonka jäsenistä suurella osalla on jonkinasteinen liikuntavamma. Oma jalkavammani ei ole ollenkaan samassa kategoriassa, vaan kuulun tähän yhdistykseen muista syistä.

Lammassaaren rantapolku.

Moni yhdistyksen jäsenistä on päätynyt erilaisten apuvälineiden käyttäjäksi, mutta siitä huolimatta harrastanut vaikkapa jalkapalloa, ratsastusta, juoksua, kovaa salitreeniä tai itämaisia taistelulajeja. Kuuntelen näitä tarinoita aina kiinnostuneena ja välillä päätäni pyöritellen. Kuinka päälle kuusikymppinen ajoittaisista kivuista kärsivä nainen treenaa salilla puolitoista tuntia ja lähtee sitten vesijumppaan. Tai kuinka tyttö ei vammautumisriskin takia saanut ratsastaa, mutta ratsasti salaa vanhemmiltaan, jotka saivat tietää harrastuksesta vasta, kun tyttöä pyydettiin lupaavimpien ratsastajien valmennusryhmään. Tai kuinka pahat selkäkivut yhdistyksen seniorilla oli kesällä, kun autolla ajo oli mahdotonta, rakas keilausharrastus jäi tauolle, ja piti melkein mennä  
lääkäriin.


Vietimme viikonlopun Imatran kylpylässä, ja kylpylöissähän on tunnetusti hyvät liikuntamahdollisuudet. Minäkin yritin hyödyntää yhdistyksen syyskokoukselta liikenevän ajan liikkumalla.  

Lauantaipäivä meni kokonaan sisätiloissa, mutta ehdimme sentään saunaan ja altaaseen. Tietysti osa ajasta menee kylpylässä aina paikoillaan lillumiseen, varsinkin ihanassa kuumavesialtaassa. Silti pidin huolta, että hyvän aikaa myös uin, vesijuoksin ja jumppasin. Kaikissa kylpylöissä ei ole kunnollista allasta uintiin tai vesijuoksuun. Täällä sellainen onneksi oli, vaikka se olikin aika matala.

Saimaan aamu.

Sunnuntaiaamuna heräsin riittävän aikaisin, jotta ehdin aamulenkille. Kevyttä hölkkää olin kokeillut 3,5 viikon tauon jälkeen jo perjantaina kotosalla, joten sunnuntaiaamuna keskityin pääasiassa kävelyyn yhtä pientä juoksupätkää lukuun ottamatta. Lenkkireitiksi valitsin kylpylän vieressä olevan Lammassaaren, jossa on Imatran venesatama ja mainioita lenkkipolkuja. Nautiskelin Saimaan rannoista ja raikkaasta ilmasta. Vastaantulijoita taisi olla peräti yksi. Lenkkireiteistä olen aika kateellinen maaseudulla asuville: sekä maisemiltaan että maapohjaltaan ihania polkuja on kilometritolkulla. Lenkiltä palatessani tein päivän hyvän työn neuvomalla saman reitin myös kylpylän edessä karttaa tutkivalle juoksuasuiselle naiselle. 

Sunnuntaiaamupäivän ohjelmassa oli tuolijoogaa, jota jokainen sai tehdä omien rajoitustensa puitteissa. Olen varmaan ennenkin sanonut, että en ole kovin innostunut joogasta. Venyttely ja liikkeet tuntuvat kyllä mukavilta, mutta minulta loppuu aina usko, kun pitää alkaa hengittää tiettyyn "suuntaan" ja tietyllä tavalla. Keskittyminen herpaantui sisäiseen hihitykseen siinä vaiheessa, kun ohjaaja kertoi mahan murinan olevan merkki suoliston rentoutumisesta. Minä kun olen aina luullut, että se on merkki nälästä. Viimeinenkin usko meni siinä, kun ohjaaja käski rentouttaa hampaat. Ihan rentoutunut ja mukava olo nauramisestakin tulee, eipä silti. 

Illalla kotiuduttuamme ehdin vielä hydrobiciin, jonka alkamisajankohta, 20.35, on mainio, vaikka olisi ollut viikonloppureissussakin. Kulunut liikuntaviikko alkoi jo näyttää ihan normaalilta. Liikunnaksi kelpuuttamiani merkintöjä oli lähes kuuden tunnin edestä, vaikka osa olikin melko kevyttä toimintaa. Olen kuitenkin taas päässyt vähän juoksemaan ja kävelemään. Kun ajattelen viikonloppuna tapaamiani ihmeellisiä liikuntaidoleita, uskallan lenkkeillä lisääkin, vaikka säären hermot vähän muistuttavatkin itsestään.