Etukäteen olin ajatellut, että pahinta olisi, ettei kuvissa näkyisi mitään. Tavallaan olikin helpottavaa, kun kuulin ortopedin sanovan: "Täällä on tibialis posterior -jänteen osittainen repeämä ja paha tulehdus."
Repeämä paranisi levolla, sanoi ortopedi. Levon pitäisi kuitenkin kestää kolme kuukautta. Ensimmäiset kuusi viikkoa levon pitäisi olla mahdollisimman täydellistä, ja juoksutauko jatkuisi kolmeen kuukauteen asti. Kysyin, saisinko kävellä bussille, kun menen töihin. Ortopedi vastasi, että jos olisin huippu-urheilija, hän panisi jalkani kipsiin kuudeksi viikoksi. Tämmöinen harrastelijaurheilija saa siis vähän kävellä, mutta mahdollisimman paljon on oltava levossa. Keppejä hän ei minulle kuitenkaan määrännyt. Kortisonia ortopedi ei uskaltanut jalkaan pistää, koska se saattaisi heikentää jännettä entisestään. Sain tulehduskipulääkekuurin kahdeksi viikoksi.
Naureskelin vähän sisäänpäin. Tulehduskipulääkettä ja lepoa. Eikös sitä määrää jokainen terveyskeskuslääkärikin?
Nyt kuitenkin sain lepoa hyvästä syystä ja roppakaupalla. Jänne saattaa katketa, jos se ei nyt ala parantua. Olen tietysti huonontanut tilannetta itse liikkumalla melko paljonkin. On vaikea sanoa, onko jänne repeytynyt heti silloin viime kesänä, vai vasta hoitamattoman tulehduksen myötä myöhemmin.
Oikeastaan vasta kotona tajusin, että jonkinlainen elämänmuutoshan tässä on edessä. Katselin kalenteria ja karsin mielessäni menoja, jotka edellyttävät kävelyä junalle tai bussille. Karsiminen näytti vapauttavan muutamia päiviä etäpäiviksi, jolloin voisin pysyä kokonaan kotona. "Äiti, mitä sä sitten teet, kun joudut olemaan vaan kotona?" kysyi tyttäreni aiheellisesti. "Sekoan, varmaankin" vastasin. Mietimme yhdessä, mitä voisin tehdä. Lukea ja täyttää sanaristikoita tietysti. "Jotain liikuntaa sun pitää keksiä" tytär sanoi. "Tuolijumppaa!" "Ja sitten sä voit leipoa korvapuusteja."
Sain paljon myötätuntoa niiltä, joille kerroin diagnoosistani. Veteraanijuoksija tarjosi minulle kyydin kotiin lääkäristä. Trainerystäväni lähetti kuvia jänteestä ja kehotti juomaan paljon vettä, koska se edesauttaa jännevaivojen paranemista. Mieheni lahjoitti minulle itselleen liian pienen nilkkatuen. Pomo lupasi runsaasti etätyöpäiviä, jotta voisin lepuuttaa jalkaani. Työkaverini olivat myötätuntoisia. Olen tosi onnekas.
No voi sinua! Otan osaa! Tylsää olla liikkumatta, mutta kasvattaahan se luonnetta. Itse mietitn, että pitäisi hankkia muitakin harrastuksia kuin liikunta, elämässä siis pitäisi olla enemmän harrastuksen väärttejä asioita. Nyt sinulla on ainakin aikaa kokeilla joitakin uusia juttuja...
VastaaPoistaJa Ullalta siis tuo kommentti.
VastaaPoistaKiitos, Ulla! Nyt ainakin tuntuu, että olen hyvin motivoitunut olemaan liikkumatta. Pitääpä ihan miettiä, mitä uutta nyt voisi tulla eteen.
VastaaPoistaVoi! Onpa harmi, mutta eiköhän sitä jo osannut arvailllakin, että jostain se syy löytyy. Eikö olekin helpottavaa toisaalta saada lopulta selvä diagnoosi. Se helpottaa yleensä elämässä eteenpäin katsomista. Mukava, että työyhteisö ja ystävät antavat tukensa harmittavassa tilanteessa. Uskon, että sopeudut, voithan kuitenkin edelleen tehdä töitä. Tsemppiä ja iloa kevääseen kaikesta huolimatta! Hyvässä hoidossa kuitenkin. :)
VastaaPoistaTotta totisesti oli hyvä saada diagnoosi ja ohjeet siitä, miten tästä eteenpäin. Positiivisella mielellä olen.
VastaaPoista