Elmo-kuunnelmat ovat pääasiassa urheiluselostusta ja sen parodiaa. Itse olen kuullut niistä vain osia, mutta niitä on kehuttu sen verran hauskoiksi, että halusin lukea romaanin. Romaanissa on kolmen kuunnelmissa esitetyn urheilukilpailun, Andien talviolympialaisten, Derwangan kesäolympialaisten ja Elmo vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelun lisäksi kuvattu tapahtumia urheilukisojen ulkopuolelta. Elmon tarina on tietoisen mahdoton ja hullu. Elmo voittaa kaikki toiset urheilijat aina kaikissa niissä lajeissa, joihin osallistuu. Legendaarisimpia ovat Elmon maailmanennätys 100 metrin juoksussa, jossa hän välillä kaatuu, sekä olympiakulta 50 kilometrin hiihdossa, jonka aikana hän ottaa nokoset. Elmo voittaa myös joukkuelajit, vaikka muu joukkue on haalittu kasaan paikan päällä vastaantulleista suomalaisista.
Elmo on kulttuurinharrastaja, joka on saanut oppinsa merillä ollessaan L'Ombra di Garibaldi -laivasssa, jonka jokainen merimies rakasti taidetta, klassista musiikkia ja filosofiaa. Elmon suurimpia intohimoja ovat pihkovalaiset sipulikupoliset kirkot ja omenanviljely. Elmon ruokavalio koostuu paitsi Antonovka- ja Lepaan Meloni -omenista, myös pemmikaanista ja rommista. Lisäksi Elmo polttaa piippua, myös urheilukilpailujen aikana, ja juopottelee ajoittain rajusti. Urheilukilpailujen palkintojenjaossa Elmo kieltäytyy Porilaisten marssista ja Maamme-laulusta, ja pyytää soittamaan Järnefeltin kehtolaulun tai Chopinin Nocturnon Cis-mollissa.
Oikeastaan kirjasta näkyi liian hyvin, että se oli kirjoitettu kuunnelmien pohjalta kursien urheilukilpailujen ympärille lisää uskomattomia ja kummallisia tarinoita, kuten Elmon rakkaustarina ja seikkailut unkarilaisen urheilijaystävä Endre Kissin kanssa kesken Derwangan olympiakisojen. Kirjassa juonenkuljetus ei oikein aina toiminut, ja surrealististen tarinoiden toistuminen tuntui pitkäveteiseltä. Urheiluosiot olivat kyllä hauskoja, mutta suurimman osan muusta olisi hyvin voinut jättää pois.
Elmon elämässä oli joitakin piirteitä, jotka toivat minulle mieleen Paavo Nurmen, ehkä siksi, että edellinen lukemani urheiluromaani käsitteli Nurmea. Kuten Nurmikin, Elmo oli kilpakumppaneihinsa verrattuna ylivoimainen. Elmokin teki niinkuin itse tahtoi, eikä kuunnellut muita. Ja lisäksi hänen rakkauselämänsä oli traaginen, kuten Nurmen. Elmo ikävöi puolet elämäänsä hevostyttö Aliisaa, jota oikeastaan 15-vuotiaana pakeni merille. Lopulta Elmo ja Aliisa saivat toisensa, mutta vain lyhyen ajan kuluttua Elmo menetti Aliisan. Koko tarinaa leimasivat suomalaisten elokuvienkin juonenkäänteitä eteenpäin kuljettava puhumattomuus ja väärinkäsitykset. Aliisan poistuttua kuvioista Elmon mielenterveys alkoi rakoilla.
Koko elämänsä Elmo on paitsi legendaarinen, myös hyvin traaginen hahmo. Kirjassa pilkataan diivailevia urheilijoita ja voitoista sekoavia ja kaikki entiset tulokset muistavia urheiluselostajia sekä erityisellä lämmöllä ja intensiteetillä Ruotsia ja Neuvostoliittoa, Suomen rakkaita kilpailijamaita. Mitaleille nousevat vahingoniloisesti sellaiset uudet urheilumaat kuin Sudan, Andorra ja Unkari. Elmon suuruus johtuu paitsi ennenäkemättömistä urheilutuloksista, myös Elmon asemasta toisten yläpuolella omeniaan syömässä ja kupoleistaan ja Aliisastaan haaveilemassa.
Jäin pohtimaan, oliko Elmolla suomalaisille jokin syvällisempikin tarina kuin naurattaminen. Pyrkikö Juhani Peltonen sivistämään takapajuisia suomalaisia Chopinin Nocturnoilla ja aksolotleilla? Kritisoimaan Neuvostoliiton järjestelmää huumorin varjolla? Muistuttamaan suomalaisille, että puhuisivat parisuhteissaan? Ehkä kaikkia näitä. Silti Elmo toimii parhaiten alkuperäisessä muodossaan, kuunnelmina. Naurakaa niille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti