Helsinki City Trail

Helsinki City Trailin
viitonen oli harjoitusmatka.

Tämä päivä herätti tunteita. Pääsin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja neljään kuukauteen juoksemaan toisten ihmisten kanssa oikeassa juoksutapahtumassa. Sillä ei ollut väliä, että viiden kilometrin matka, jolle osallistuin, oli aloittelijoiden harjoitusmatka, jolla ei jaettu palkintoja. Näytinkin niin aloittelijalta jo edellisiltana numerolappua hakiessa normaaleissa arkivaatteissani, että lapun antaja kysyi, olenko menossa ensimmäistä kertaa polkujuoksemaan. 



Ehkä pahin tunnemyrsky oli aamupäivällä ennen lähtöä, kun jännitys oli pinnassa, ja tajusin, että olen päässyt jonkinlaisen etapin kohdalle matkallani jänteen rikkoutumisen jälkeen. Vaikkei jalka ole kunnossa, voin silti juosta. 

Onneksi jännitys vähän laantui lähtöpaikalle, Laakson ratsastusstadionille, matkustaessa, vaikken ehkä ollut kaikkein puheliainta bussiseuraa. Hiukan tietysti käytännön asioiden selvittely lähtöpaikalla vielä uudelleen lisäsi jännitystä. En tiedä, viitsisinkö paljastaa, että kädet tärisivät, kun pesin niitä viimeisellä vessakäynnillä ennen lähtöä.

Tapahtuman pipo oli hassun näköinen.

Selvisin lähtöviivalle ilman kommelluksia. Jättäydyin tarkoituksella jälkijoukkoon, etten olisi polun tukkeena nopeammille. Oikein hämmästyin, kun pysyin pääjoukon mukana alkuun ihan hyvin. Tuntui tosi hienolta, koska juoksuharrastukseni aikana olen monesti tuntenut itseni yksinäiseksi ja osaamattomaksi. 

Ensimmäisessä isossa nousussa muutama edelläni ollut nainen käveli. Ei kai se polkujuoksussa mitenkään tavatonta olekaan, että välillä kävellään. Minä jatkoin kuitenkin juosten, koska tiedän rytmini säilyvän siten paremmin. Vähäisellä kokemuksellani pohdiskelin, että saatan loppumatkasta päästä vielä ohi noista alussa hyytyvistä. 

Ensimmäisen ison nousun jälkeen tuli tietenkin ensimmäinen iso lasku, jossa nähtiin polkujuoksun haasteellisuutta ja yllätyksellisyyttä. Mäki oli lähes pystysuora pudotus, ja polku jakautui muutamaksi syväksi uraksi, joita piti varovasti taiteilla alaspäin. Kaikkiaan koko reitti oli todella vaihteleva. Ylä- ja alamäkien lisäksi oli tavallista neulaspolkua juurilla ja ilman, kivistä polkua, kuraista polkua ja silkkaa kalliota. Myös metsä ympärillä oli vaihtelevaa. Itse polkujuoksu ei tuntunut ollenkaan yhtä kamalalta kuin ensimmäisellä kerralla, vaan oikeastaan aika mielenkiintoiselta. 

Mitään aikatavoitteita minulla ei ollut, koska eihän niitä oikein polulla voi ollakaan. Se oli vapauttavaa. Aiemmissa kahdessa juoksutapahtumassani minua on eniten ahdistanut pelko nähdä nimeni tulosluettelon viimeisenä, useita minuutteja toisia jäljessä. Ihan tyhmä pelko. Jokuhan joutuu olemaan viimeinen. Miksen se voisi olla minä? Jätinkin tällä kertaa kaikki mittaamiset tapahtuman järjestäjille ja juoksin itse vain fiiliksen mukaan. 

Vähän ennen puolta matkaa totesin jääneeni pääjoukosta, ja aivan edelläni oli enää toinen alussa bongaamistani naisista. Hetken kuluttua en enää nähnyt häntäkään, ja jatkoin matkaa yksin. Noin puolessa matkassa viitosen reitti yhtyi puolimaratonin reittiin, ja takaa alkoi ajoittain tulla ohittajia. Ja miten kohteliaita ohittajia! Lähes poikkeuksetta kaikki kiittivät, kun väistin reunaan tai hiljensin vauhtiani leveässä kohdassa ohituksen helpottamiseksi. 

Kerran minut ohitti nainen. Kuulin takaani miehen äänen kannustavan naista ja lähettävän terveisiä maaliin. Käännyin katsomaan. Takanamme tuli kuvaaja, joka kuvasi meitä ja selitti: "Tässä menee naisten kärki." Hiukan alkoi naurattaa, ja matkaa oli taas hauska jatkaa. Kyseessä taisi oikeasti olla naisten puolimaratonin voittaja. Pääsin siivellä nauttimaan kärkisijan huumasta.   

Vajaata kilometriä ennen maalia huomasin, että olin taas saanut kiinni naiset, joihin kiinnitin huomiota alussa. Hetken kuluttua tuli suurempi nousu, jossa polku muuttui kallioksi, ja ohitukseen oli hyvin tilaa. Vaikka hengästytti, pääsin helposti ohi näistä kahdesta ja vielä kolmannestakin naisesta. Kaikki pysyivät takanani maaliin saakka. 

Mieheni oli huoltojoukkona, ja otti minut vastaan maalissa. Muita tuttuja ei näkynytkään. En ole kovin sisällä juoksupiireissä, mutta alan jo tunnistaa ainakin kärkinimiä. Tällä kertaa käytännössä ainoa tuttu nimi oli ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen, joka juoksi puolimaratonin. Polkujuoksijat lienevät hieman eri jengiä kuin sileän maan juoksijat. 

Tulostani en kuullut vielä kisapaikalla, vaan pääsin siihen käsiksi vasta kotona. Aika ei ollut päätähuimaava. Sijoitus oli kuitenkin pienoinen yllätys. Ensinnäkin huomasin ilmoittautuneeni vahingossa N40-sarjan sijasta naisten yleissarjaan. Varsinaisia N40-sarjalaisia oli viitosen tuloslistassa kolme, ja minä sijoituin heidän joukossaan toiseksi. Minunhan taitaa kannattaa lähteä polkuilemaan vielä kolmannenkin kerran!