Vantaan Maraton 2018 ja sisäinen urheilija

Toukokuussa Helsinki City Runilla juoksemani ensimmäisen puolimaratonin jälkeen juoksemistani on jossain määrin leimannut motivaation puute. Lenkille lähtö on ajoittain ollut takkuista, vaikka sieltä tulo on edelleen tuonut hyvänolontunteita. Kesän kuumuus ei juuri auttanut asiaa.


Sinnikkäästi olen kuitenkin lähtenyt lenkille 2-3 kertaa viikossa, vaikka sitten vähän vastentahtoisesti. Kesäloman jälkeen pääsin myös työmatkapyörän selkään, mikä toi viikkoihin muutaman tunnin lisää kevyttä peruskestävyystreeniä ja positiivisia liikkumiskokemuksia.

Vauhtikestävyysharjoituksissa olen löysäillyt koko kesän ja alkusyksyn, ja yrittänyt saada huijaamalla itseni juoksemaan edes jonkinlaisen vk-treenin kerran viikossa lupaamalla treeneihin kaikenlaisia helpotuksia. Kunnollisia pitkiä lenkkejä en juossut elo-syyskuussa kuin kaksi, vaikka ne olisivat tärkeimpiä treenejä. Osittain tämä johtui ajan puutteesta ja osittain laiskuudesta tai väsymyksestä.

Kaiken kaikkiaan treenasin toiselle puolimaratonilleni kevyemmin, mutta kevyen pyöräilyn lisääntymisen takia tuntimääriltään jopa enemmän kuin ensimmäiselle puolimaratonilleni. Treeni oli kuitenkin sen verran heppoisissa kantimissa, etten odottanut minkäänlaista ennätysaikaa.

Vantaan Maraton 2018 lähtö

Vantaan Maratonillehan olin ilmoittautunut jo edellisvuonna, mutta joutunut jättämään sen väliin sitkeän yskän takia. Sain silloin siirretyksi osallistumisen seuraavaan vuoteen lääkärintodistuksella. Totesinkin, että ilman tätä "pakollista" osallistumisoikeutta Vantaan Maratonille olisin tuskin juossut tänä syksynä missään tapahtumassa. Yskä vaivaa minua ajoittain edelleenkin, eikä sille ole löydetty syytä, vaikka kaikenlaista on tutkittu.

Juoksupäivän aamuna, lauantaina 13.10.2018, ehdin taas harmitella, että kaikkeen sitä meneekin ilmoittautumaan. Tämä tunne minulle on toistaiseksi tullut joka kerta juoksuaamuna. Tunne hälvenee yleensä vähän, kun pääsee liikkeelle kohti lähtöpaikkaa. Niin kävi nytkin. Matkustin P-junalla Tikkurilaan. Junassa alkoi pelottaa, että olin lähtenyt liikkeelle liian myöhään. Ihan hyvin kuitenkin ehdin lähtöpaikalle, löysin juoksunumeroni ja tavaroiden säilytyspaikan. Ehdin jutella hetken myös Veteraanijuoksijan kanssa, joka oli tullut kisaa katsomaan.

Lähtöhetki on aina hauska, siinä ollaan jotenkin samassa veneessä isossa porukassa. Siltä tuntui nytkin, vaikka en tuntenut ympärillä olevia enkä puhunut kenenkään kanssa. Lähtölaukauksen kajahdettua ehti tulla yksinäinen olo. Mietin, miten paljon olen lukenut netistä juoksun yhteisöllisyydestä ja siitä, miten ihmiset juoksevat kaverin kanssa tai porukalla tai vähintäänkin tapaavat tuttujaan ennen tai jälkeen juoksun. Näiltä ajatuksilta minut pelasti Veteraanijuoksija, joka oli pyöräillyt edelle reitin varteen ottamaan valokuvia.

Vantaalla oli vähemmän juoksijoita kuin Helsinki City Runilla, ja ruuhka hävisi ympäriltä melkein saman tien lähdön tapahduttua. Se vaikeutti vähän vauhdin pitämistä tarpeeksi rauhallisena heti alussa. Reitti oli kuitenkin tasainen, kuten ennalta olin kuullut, ja jaksoin pitää aika hyvää vauhtia yllä. Vauhdin tiesin siitä, että Veteraanijuoksija kävi välillä kertomassa kilometriaikoja. Itse juoksin taas ilman kelloa, kun yleinen juoksumotivaatiopula on melkein kokonaan syönyt innostukseni sellaisen käyttämiseen. Epäilin Veteraanijuoksijalle, että olin lähtenyt matkaan liian kovaa, mutta Veteraanijuoksija käski vain juosta, jos kerran kulkee.  

Vantaalla juostaan puolimaratonilla kaksi kierrosta asfalttiteitä ympäri lähiöitä. Kaunis ruska pelasti reitin estetiikan. Etukäteen tiesin myös, että reitti kulkee lähes yksinomaan pitkin katuja, joilla on kukkien nimet. Vanamontie, Kielotie ja Talvikkirinne ruokkivat vähän runollista sieluani. Työstä matkanteko silti kävi. Jotenkin motivaatiopula seurasi minua puolimaratonillekin, vaikka toisaalta oli hauska toteuttaa tavoite, joka oli ollut tiedossa pitkään.

Toisella kierroksella vauhtini hidastui hiukan. Jalat toimivat silti, ja henki kulki, eikä mitään totaalista uupumusta tullut. Mutta ei näyttänyt tulevan muillekaan, tasainen reitti oli siinä suhteessa varsin armollinen. Muutama kanssajuoksija oli jo ehtinyt tulla ulkonäöltä tutuksi, ja aina harmitti, jos joku toinen selvästi saman tasoinen puolimaratoonari ohitti. Parin-kolmen naisen kanssa juoksimme koko lailla samaa vauhtia. Viimeisellä viitosella yksi heistä lähti kiihdyttämään, ja meni reipasta vauhtia ohi. Toinen oli ohittanut minut jo jonkin aikaa ennemmin. Lopulta viimeisellä kolmella kilometrillä minultakin löytyi uutta kilpailuhenkeä, ja tavoitin molemmat ja muutaman muunkin. Voi olla, että se johtui kuitenkin enemmän toisten väsymisestä kuin minun vauhtini reipastumisesta.  

Vantaan Maraton 2018 mitali

Vaikka Veteraanijuoksija esitti matkan varrella joitakin optimistisilta kuulostavia arvioita vauhdistani, minun oli hiukan vaikea uskoa niitä. Ensimmäisen puolimaratonini aika oli ollut 2:35 ja risat. Nyt olisin ollut tyytyväinen samaan. Viimeisen puolen kilometrin alkaessa tuntui, ettei maali varmaan tule ikinä, ja viimeiset 200 metriä tuntuivat äärettömän pitkiltä. Siksi päästessäni viimein maaliin hymy oli herkässä. Mitalinjakaja joutui huomauttamaan, että voisin lopettaa jo juoksemisen. Mieheni odotti maalin vieressä. Kömmin maalialuetta reunustavan nauhan ali, ja jouduin pyytämään apua pystyyn nousemisessa, sen verran huippasi. Oli vähän vaikea käsittää, mitä mieheni ja Veteraanijuoksija maalissa väittivät: että aikani olisi parantunut ensimmäisestä puolikkaasta yli 9 minuuttia, 2:26:een.

Juoksun jälkeinen olotila on aina yhtä euforinen, vaikka nyt tuntui, että olin käyttänyt voimani niin hyvin kuin mahdollista. Hutera olo jatkui parin pullaviipaleen, kolmen mehumukillisen, yhden energiapatukan ja kolajuomapullon ajan. Mieli oli silti huikean hyvä ja uni maistui kohtuullisesti.   

Seuraavana aamuna ennätykseni asettui paremmin mittakaavaan, kun muistin, että Veteraanijuoksija sanoi ennen juoksua minun parantavan aikaani kymmenellä minuutilla jo pelkästään tasaisen reitin takia. Yhtä kaikki, hyvältä se aika silti edelleen tuntui. Teki mieli laittaa mitali uudelleen kaulaan, mutta hillitsin kuitenkin itseni.

Blogitauko

Blogini on nyt tauolla. Tällä hetkellä kirjoittelen välillä kuulumisia 

Sisäisen urheilijan Facebook-sivulle. Käy tykkäämässä! 

Uusi puolimaraton odottaa.  

Helsinki City Run 2018 ja sisäinen urheilija

Perjantai-iltapäivänä tajusin, että taidan tosiaan seistä Helsinki City Runin lähtökarsinassa seuraavana päivänä, eikä sitä mikään enää estä. 

Yli neljä vuotta on kulunut siitä, kun maratontrainerystäväni käski hankkia sykemittarin ja opetella juoksemaan hitaasti. Juoksijaksi tulemisessa on ollut paljon muutakin opettelemista näiden vuosien aikana, sekä oman pään sisällä että fyysisesti. Oikean jalan tibialis posterior -jänteen  repeäminen kesällä 2014 aiheutti omat ongelmansa, ja sen jälkeen meni melkein kaksi vuotta, ennen kuin kunnon juoksuharjoittelu pääsi pikkuhiljaa käyntiin. Eikä senkään jälkeen ihan vaikeuksitta ole menty. 

Perjantaina sain juoksunumeron ja varustekassin.

Lauantaina 19.5.2018 seisoin kuin seisoinkin Helsinki City Runin lähdössä sen viimeisen, hitaimman, lähtöryhmän mukana. 

Perjantaina iltapäivällä ennen juoksua hain numerolaput, ja tapasin talkoovuorossa olleen Veteraanijuoksijan. Hän kysyi, jännittikö minua. Vastasin ihan rehellisesti, ettei vielä kamalasti jännittänyt, vaikka olihan asia kieltämättä ollut koko viikon mielessä. 

Iltaa kohti  itseluottamus alkoi rapista, ja masensi ja pelotti koko homma. Yöllä heräsin tyypillisesti kesken unien. Lauantaiaamuna alkoi ihan tosissaan jännittää. Oksetti, ja mietin, löytyykö minusta ollenkaan maratoonarille tarpeellista kanttia. 

Kun lähdin kotoa liikkeelle, alkoi vähän helpottaa, eikä Kisahallilla enää oksettanut eikä itkettänytkään. Sain Veteraanijuoksijalta ja yhdeltä toiselta sattumoisin paikalle osuneelta kaverilta viimeiset tsempit, ja hetken vielä lepäiltyäni siirryin kohti lähtöä. 

Kun lähtölaukaus pamahti, olin yksin valtavassa porukassa, joka alkoi suurena ihmisorganismina mataa kohti Mannerheimintietä ja sitä pohjoiseen. Päässä takoi, että pitää malttaa juosta hitaasti ainakin ensimmäinen kolmannes matkasta, ja mielellään vähän ylikin. Porukan vauhti oli minun tasooni nähden oikein maltillinen, eikä minulle tullut kiusausta juosta voimiani kovempaa. 

Olen juossut viimeiset pari kuukautta ilman sykemittaria. Pari päivää ennen kisaa ostin käytetyn mittarin, mutta en ehtinyt perehtyä sen toimintaan. Niinpä jätin mittarin kokonaan kotiin ja juoksin ihan luomuna. Taskussa minulla oli puhelin, jonka laitoin mittaamaan matkaa, mutta välttelin sen katsomista. Olen kuluneiden kahden kuukauden aikana ilmeisesti oppinut aika hyvin tuntemaan omaa juoksuani ja kropan tuntemuksia, ja ensimmäiset kilometrit menivät minusta hyvinkin rauhallisesti. 

Veteraanijuoksija tuli talkoohommiensa välissä pyörällä seuraamaan kisaa ja kannustamaan reitin varrelle. Ensimmäisen kerran näin hänet suunnilleen ensimmäisen kolmanneksen kohdalla, ja kysyin, tietääkö hän mitään vauhdistani. Sain kuulla, että olimme olleet matkalla noin 51 minuuttia. Se kuulosti minusta paljolta kilometreihin nähden, ja minun oli pakko kurkata vauhtia puhelimesta. Se oli 7:42 min/km, mikä oli hitaammin kuin odotin. 

Yllättäen vauhti ei alkuharmituksen jälkeen enää tuntunutkaan kovin oleelliselta. Seuraavan kerran Veteraanijuoksijan nähdessäni hän huusi, että olen ennätysvauhdissa. Nauratti. Niin varmaan olinkin, kun juoksin puolimaratonia ihkaensimmäistä kertaa. 

Varauduin energiankulutukseen ennalta.

Olin valmistautunut kisaan huolehtimalla, että söin riittävästi edeltävinä päivinä ja vähän herkuttelinkin. Edellisenä päivänä yritin muistaa napata myös muutaman ylimääräisen vesilasillisen. Niin uskalsin lähteä matkalle ilman omia juomiani ja luottaa kolmen huoltopisteen tarjontaan. Yleensä en pitkällä lenkilläkään juo kuin kerran loppukolmanneksella. Aurinko paistoi, ja lämpöä oli varmasti auringossa yli 20 astetta. Onneksi tuuli melko mukavasti ja reitti kulki suurelta osin meren äärellä, mikä viilensi. Juoksin myös varjossa aina kun se oli mahdollista. 

Kahdella ensimmäisellä vesipisteellä otin kummallakin täyden mukillisen vettä. Olen netissä törmännyt neuvoihin juoda osa vedestä ja kaataa osa päähän. Tieteellinen järkeni ei oikein näe ideaa veden kaatamisessa iholle ulkoisesti silloin, kun sille olisi enemmän käyttöä sisäisesti. Siksi join mukit tyhjäksi. Selvästi se virkisti. Otin lisäenergiaa energiageeliblokeista ja turkinpippurilakusta aina, kun vatsa ilmoitti näläntapaisesta. Hassua kyllä, sellainen tunne tuli pari-kolme kertaa reitin varrella, vaikka yleensä minulla ei ole juostessa nälän tunnetta. 

Huomasin jo ensimmäisellä kolmanneksella, että osa juoksijoista jäi välillä kävelemään. Ensimmäisen hyytyneen havaitsin jo Pikku-Huopalahdessa. Erityisesti kävelijöiden määrä lisääntyi ylämäissä. Itselläni on  paljon helpompi juosta, jos en välissä kävele, koska se sekoittaa rytmini. Niinpä pysyttelin juoksussa ja ohittelin kanssajuoksijoita erityisesti ylämäissä. 

Jossain matkan puolen välin jälkeen, ehkä Lauttasaaressa, huomasin, että juoksu tuntuu oikein hyvältä. Siinä vaiheessa uskalsin antaa mennä rennosti tuntuman mukaan, vaikka takaraivossa jokin muistutti, että viimeisten kilometrien nousuihin Auroran sillalta pohjoiseen pitää olla vielä voimia. Jälkeenpäin huomasinkin, että nopein kilometri oli 12. kilometri, vaikka matkan jälkipuolisko oli selvästi alkupuoliskoa nopeampi. 

Juuri ennen Lauttasaaren ja Ruoholahden välistä siltaa näin vielä kerran Veteraanijuoksijan, joka kyseli tuntumaa. Hyvähän se tuntuma edelleen oli. Aiemmista juoksutapahtumistani muistan kovan hengästymisen tunteen. Vähän pelkäsinkin sitä, ja mietin, miten sellaista kestäisin. Nyt kuitenkin tuntui, että jalat, erityisesti etureidet, hyytyivät aiemmin kuin hapenotto. Silti jalatkin tuntuivat kestävän matkantekoa hyvin. 

Reitin kuumin osuus oli matka Ruoholahdesta Baanaa pitkin Töölönlahdelle. Siinä vaiheessa jo odotin viimeistä juomapistettä aika tavalla. Ennen sitä sain kuitenkin odottamatonta piristystä, kun viisi cheerleaderia oli kannustamassa juoksijoita Finlandia-talon takana. Tunnistin tyttären cheerleading-seuran asun, ja osasin kiittää heitä seuran omalla kannustushuudolla. 

Töölönlahden jälkeen reitti kiersi Eläintarhan urheilukentän ympäri ja ylitti sitten Nordenskiöldinkadun Auroran kävelysiltaa pitkin. Siinä vaiheessa tiesin, että alkaisi reitin vaikein osuus, joka oli pääasiassa nousua. Onneksi oltiin varjossa Keskuspuistossa. Moni käveli taas, ja ohittelin aina vain lisää juoksijoita. Itsestänikin tuntui, ettei nousu kohti pohjoista koskaan lopu.

Ensimmäinen puolimaratonmitalini.

Tottakai se loppui jossain vaiheessa. Matka kääntyi tasamaalle ja alamäkeen ja viimein alkoi viimeinen kilometri. Juoksijat puhuvat selkien napsimisesta eli ohittelusta kisan lopulla. Se oli yllättävän nautinnollista. Minulla on sen verran huono näkömuisti, etten osannut reittiä ulkoa, ja mietiskelin vähän, miten meidät kierrätettäisiin maaliin. Kun näin, että matka maaliin oli uudelleen Auroran sillan yli ja käytännössä sen jälkeen Bolliksen ohi alamäkeä, aloin viimeisen nousun jälkeen kiihdyttää reippaasti. Voimia riitti vielä oikein hyvään loppukiriin. Mieheni ja Veteraanijuoksija saivat sen myös ikuistettua. 

Todellakin, minä juoksin puolimaratonin! Aikaan, 2.35 ja risat, olen oikein tyytyväinen. Jätin taakseni yli kuudenneksen oman ikäsarjani juoksijoista, enkä siis ollut ollenkaan viimeisten joukossa. Vielä tyytyväisempi olen siihen, että juoksu pysyi hanskassa koko matkan ajan, ja tuntui, että tiesin, mitä teen. Se oli hyvä tunne, koska urheilijaksi opetellessani olen joutunut kohtaamaan paljon aivan päinvastaisia tilanteita. Ilman tukea ja kannustusta en olisi tänne asti selvinnyt, ja on vallan vaikea löytää riittäviä sanoja kiittääkseni.

Seuraavalla kerralla tiedän vielä paremmin, mitä teen. Jos en sitten juokse ihan koko maratonia.

Minusta on tainnut tulla urheilija. 


 

Kohti puolimaratonia

Helsinki City Runiin on enää viikko. Kaikki harjoitukset on nyt oikeastaan tehty. Enää on jäljellä kaksi viiden kilometrin verryttelyä ensi viikolla.

Jo edellisellä viikolla näin Facebookista, että juoksijat olivat saaneet juoksunumeronsa ja lähtöryhmänsä tiedot ja lähtöajat. Minun tietojani ei vain kuulunut. Tiesin ilmoittautuneeni juoksuun työpaikan kautta, mutta epävarmuus ehti hiipiä mieleen. Aloin kaivella työpaikan intranetistä juoksun yhteyshenkilön tietoja, mikä osoittautui yllättävän työlääksi. Lopulta toinen yhteyshenkilö forwardoi sähköpostini odottamistani juoksutiedoista oikealle henkilölle. Kun mitään ei kuulunut tämän viikon maanantaihin mennessä, kyselin uudelleen tietojeni perään, ja sain ohjeen edelleen odottaa. Onneksi yhteyshenkilö alkoi ohjeestaan huolimatta selvittää asiaa, ja totesi sähköpostiosoitteeni olleen väärin. Kun laitoin viestiä Helsinki City Runin osoitteeseen, tunnukseni ja muut ohjeet tulivat nopeasti paluupostissa.  

Lueskelin viestit ja yritin selvittää itselleni oleellisen. 

Kevät ja puolimaraton.

• Juoksunumeron opettelin ulkoa ja yritin opettaa sen myös perheelle. Eivät oppineet, ainakaan kaikki. 
• Selvitin, mistä haetaan numerolappu, paita ja muut tykötarpeet. Perjantai-iltapäivästä tulee kiireinen, kun pitää ehtiä HCR:n Expoon ja vielä tyttären cheerleadingjoukkueen kenraaliin.
• Alun perinkin minulle oli selvää, että paikalle kannattaa saapua julkisilla. Ajatus sai ohjeista vielä vahvistusta. 
• Yritin sisäistää, missä minun pitää olla lauantaina klo 11.55. En oikein vielä uskaltanut ajatella niin pitkälle. 
• Silmäilin juoksureitin karttaa. Tyytyväisenä totesin reitin tosi kauniiksi. Sitten aloin miettiä, missä kohtaa pitää alkaa kiihdyttää ja missä kohtaa on jo täysin läkähdyksissä. Pelottavia ajatuksia. Päätin palata sen äärelle pienissä erissä. Kolmen juoma-aseman paikkakin pitää vielä varmistaa. 
• Kirjauduin sisään tietoihini, ja tarkistin ne. Poistin työpaikan nimen seuran kohdalta. Harmittaa vähän, etten kuulu mihinkään hienoon seuraan. 
• Huomasin, että olen viisaasti antanut valokuvausluvan ilmoittautuessa. Kuva itsestä naama punaisena ja hikisenä on juuri parasta.
• Jäin miettimään, olisiko meillä lahjoittaa vanhoja lenkkareita Tansaniaan. Asia pitää ehdottomasti selvittää. 
• Totesin, että jatkot baarissa taidan jättää väliin.   

Viimeisellä viikolla pitää varoa sairastumasta, loukkaantumasta ja jännittämästä liikaa. En ole varma, voinko enää itse vaikuttaa mihinkään noista. 

Työlästä ja helppoa

Tämän kolmanneksi viimeisen viikon piti olla viimeinen raskas viikko ennen puolimaratonia. Se tuntui 37 kilometristä huolimatta kuitenkin jo ihan löysältä. 

Tihkusateessa Hietalahdessa.

Toki viikkoa oli jo tarkoituksella hieman kevennetty. Veteraanijuoksija kehotti lyhentämään vetotreenin 20 minuuttiin ja viikon kevyet ja lyhyet lenkit kahdeksasta kilometristä kuuteen. Myös lihastreeni jäi nyt kokonaan pois hydrobicia lukuun ottamatta. 

Aloitin juoksuviikon tiistaina vetotreenillä. Miten taas olikaan niin siihen sopiva kurja sadesää, jolloin on vaikea vääntäytyä ulos. Juoksu tuntui jo verryttelyssä kulkevan huonosti, ja vauhtijuoksun alettua olin varma, ettei vauhti tällä kertaa kiristyisi. Vakuuttelin itselleni, ettei sen tarvitsekaan, ja että kaikki vauhdikas juoksu olisi kuitenkin kotiin päin. Juoksu tuntui tosi työläältä ja tuskalliselta. Ei jälkeäkään rennosta reippaudesta, jota kaiketi pitäisi tavoitella. Sain kuitenkin kiristetyksi vauhdin sellaiseksi, että totesin 20 minuutin täytyttyä sen nopeutuneen 7 sekuntia kilometrillä. Olen varma, etten kuitenkaan olisi pystynyt juoksemaan samaa vauhtia 30 minuuttia, kuten kaksi viikkoa aiemmin juoksin sitä 7 sekuntia hitaampaa vauhtia. Nopeampi vauhti oli tällä kertaa tuskallinen työvoitto. 

Olin suunnitellut, että juoksisin minusta mitättömän lyhyiltä tuntuvat kuusikilometriset kevyet lenkit vetotreeniä seuraavina päivinä mukavina ja rentoina välipaloina. Molemmista tuli kuitenkin hiukan pakotettuja, koska sää oli kehno. Keskiviikkona kävin aamulenkillä Hietsussa ja torstaina iltalenkillä Paloheinässä. Juoksu tuntui molemmilla kerroilla harvinaisen nihkeältä. Keskiviikon lenkin jälkeen unohdin venyttelyn kokonaan, ja torstaina sain pitkin päivää venytellä kiinni leikkaavaa oikean lonkan koukistajaa. Onneksi torstai-illan lenkki nihkeydestä huolimatta avasi jumittuneita lihaksia ja huolellinen venyttely lenkin jälkeen helpotti. 

Viisasta vauhdinjakoa?

Olikin ihmeellistä, miten kivalta lauantaiaamun pitkä lenkki tuntui perjantain lepopäivän jälkeen.  Muutaman kilometrin jälkeen ymmärsin, että nyt olisi viimeinen mahdollisuus seurailla vähän vauhdinjakoa ja pohdiskella, miten sitten h-hetkellä juoksisi. Niinpä pysäytin kellon sekä ensimmäisten seitsemän kilometrin että seuraavien seitsemän kilometrin jälkeen, ja vertailin aikoja. Juoksin ensimmäisen pätkän ehkä hiukan liian kovaa, mutta totesin, että kisapäivän jännityksessä ja ryhmässä olisi hyvä, jos pystyisin pitämään niinkin hitaan vauhdin. Toiselle seiskalle hidastin hiukan, koska nyt ei ollut tarkoitus ottaa kaikkea irti. Huomasin vauhdin pysyvän ihan tyydyttävänä siitä huolimatta. Viimeisen osuuden alkaessa selvisi, että voimia olisi vielä jäljellä. Tällä kertaa juoksin vain 18 kilometrin lenkkini kiihdyttelemättä täyteen, mutta lenkistä jäi sellainen olo, että saatan hiukan jo tietää, mitä kahden viikon päästä teen.

Kovenevaa vauhtia ja kramppeja

Epäilen, että Veteraanijuoksija oli psykologisista syistä kehottanut minua vähentämään tällä viikolla yhden vedon, eli juoksemaan vain neljä kilometrin vetoa. Siten  jaksaisin juosta paremmin ja nopeammin, mikä antaisi itseluottamusta jatkoon. Ja kyllä se toimikin: juoksin kaikki neljä kilometrin vetoa taas kovempaa vauhtia kuin kaksi viikkoa aikaisemmin, enkä ollenkaan tuntenut itseäni onnettoman hitaaksi. Ainoa kauneusvirhe oli se, että hyydyin viimeiseen vetoon, enkä jaksanut enää kiristää sitä kovemmaksi kuin kolme edellistä, jotka olivat kauniisti toinen toistaan nopeampia. Mutta siltikin viimeisen vedon vauhti oli nopeampi kuin kaksi viikkoa aiemmin nopeimman vedon vauhti. 

Veteraanijuoksijan mukaan vauhti voi nopeutua nyt kymmenenkin sekuntia kilometrillä viikossa. Minulla se nopeutui kahden viikon aikana 30 sekuntia, mikä on kuulemma alkuvaiheessa tavallista. Nopea en kyllä vieläkään ole, mutta tässä nousujohteisen kehityksen vaiheessa se ei nyt niin kamalasti haittaa. 

Rantapolku Seurasaaressa.

Vannoin viime viikolla, etten enää koskaan ota juoksukamoja töihin, etten hukkaa niitä. Mutta niin vain taas pakkasin kassin mukaan ja kävin yhtenä varhaisena työaamuna kevyen lenkin Seurasaaressa. Säntillisesti pakkasin juoksukamat lenkin jälkeen reppuuni ja sain ne tuoduksi turvallisesti kotiin ilman sekoilua. 

Tämän kevyemmän viikon ohjelmassa oli taas puolentoista tunnin minipitkis. Olen jostain oppinut, että juoksutapahtumassa mahdollisesti käytettävät energiavalmisteet on testattava etukäteen, etteivät ne aiheuta yllätyksiä mahan toiminnalle. Asia oli kuitenkin jäänyt roikkumaan tähän puolimaratonia edeltävään toiseksi viimeiseen pitkään lenkkiin saakka. Ajatus tahmaisista energiageelipusseista ei oikein houkuta, joten varasin karkkimaisen kiinteän valmisteen. Niitä oli lähes näppärä napsia taskusta suuhun, vaikka nyt juoksemani lenkki oli kyllä sen verran lyhyt, ettei lisäenergialle oikeasti ollut tarvetta. Puolimaratonilla vietän sitten kuitenkin niin kauan, ettei siitä haittaakaan ole. Maha pysyi rauhallisena, ja päätin todeta energiaklöntit testatuiksi ja ottaa ne käyttöön h-hetkellä. 

Kevättäkin pitää muistaa fiilistellä.

Lauantaiaamuna viikon juoksut oli pientä neljän kilometrin pyrähdystä huolimatta juostu. Tein aamulla ennen päivän puuhia lyhyen lihastreenin, viimeisen ennen puolimaratonia. En tuntenut haikeutta. Alkuiltapäivästä siivoilin tyttären yökylävieraita varten. Pyykkejä ripustaessa tunsin, kun alaselässä yhtäkkiä kramppasi. Tunne oli vähän noidannuolen kaltainen, mutta ei yhtä voimakas. Olen saanut samanlaisen krampin joskus maattuani liikaa flunssan takia. Se on mennyt ohi parissa päivässä. Siksi en hätääntynyt.

Iltapäivällä ja illalla väistimme tyttären ohjeen mukaan yökylävieraita ja päädyimme lopulta Luukkiin paistamaan makkaraa ronskeja juttuja kertovien virolaisten ja vesipiippua virittelevien irakilaisten seurassa. Hidas kävely ympäriinsä tuntui tekevän selälle hyvää, mutta istuskelu autossa ja ulkona lisäsi jumia. Alkuyöstäkin hätkähtelin vähän väliä hereille, mutta en ole ihan varma, oliko suurempana syynä selkä vai pikkutunneille saakka sirkuttavat yövieraat.

Aamulla selkä oli sen verran rauhoittunut, että pystyin hölkkäämään rauhallisesti ja ongelmitta pienen nelikilometrisen lenkkini. Ennalta suunnittelemani vauhtileikittelyt jätin kuitenkin pois. Aloin myös tunnistaa lihasjumissa tuttuja piirteitä: siellähän se oli oikealla puolella, kuten kaikki muutkin jalka- ja lihasketjuongelmani. Milloin jumittaa lonkan koukistaja, milloin sääri. Nyt vain oli vuorossa alaselkä. En oikeastaan ihmettele ollenkaan, että lihasten rasittuminen ja supistuminen väärissä kohtaa voi aiheuttaa pitkäaikaisiakin juoksuongelmia. 

Määräsin itselleni sopivasti venyttelyä ja kehonhuoltoa. Hydrobic saa myös tänään olla huoltava ja palauttava ja saunassa pitää vähän viivytellä. Enköhän ole vapun lepopäivän jälkeen valmis viimeiseen raskaampaan viikkoon, kolmanneksi viimeiseen ennen puolimaratonia.  

Viikko sisäisen suorittajan kanssa

Keväinen sää. 

Kaikki kehiin, päätin viikon aluksi, ja juoksin 18 kilometrin pitkikseni heti maanantaina. Se tuntui aika mukavalta ja kevyeltä, sääkin oli jo keväinen ja linnut lauloivat. Jäin kuitenkin murehtimaan hitauttani.  Oikein ihmetytti, miten puolimaraton oikein juostaan, kun en mitenkään jaksa juosta sitä sellaista vauhtia, että pääsisin samanlaiseen aikaan kuin muut. Suorituspaineet hyökkäsivät kimppuun. Kärvistelin katselemalla netistä vanhoja tulosluetteloita, ja totesin, että olisin taas kerran se kaikkein hitain. 

Tiistaina kävin töiden jälkeen tekemässä isot ruokaostokset. Kauppakeskuksessa laahustaessa huomasin äkkiä olevani tosi väsynyt. Päätin, että illalle suunnittelemani lihastreeni saa nyt jäädä, ja siirrän sen jonnekin loppuviikkoon. Ilmeisesti kroppa vaati pitkän lenkin jälkeen lepopäivänsä. Olin erityisen tyytyväinen, että kerrankin kuuntelin sitä, ja sisäinen suorittaja pysyi hiljaa. 

Keskiviikkoaamuna heräsin aikaisin ja keksin, että voisin mennä aamulenkille ennen töitä. Se siitä suorittajan hiljenemisestä. Aamulenkki sopi kuitenkin viikko-ohjelmaan sille kohtaa yllättävän hyvin. Minulla oli mukava ja rauhallinen lenkki pitkin Helsingin rantoja. Työpaikalta käsin lenkkeilemisessä on kuitenkin yksi huono puoli: tavaroiden kuljettelu paikasta toiseen. Illalla kotiin päästyäni aloin etsiä lenkkipussiani. Siinä oli parhaat lenkkarit, omat pohjalliset, hikiset trikoot, paita, juoksutakki ja alusvaatteet. Ehdin panikoida ihan kunnolla ja laskea, mitä uusien pohjallisten ja lenkkarien hankinta maksaisi ja suunnitella, mille fysioterapeutille pääsisin niitä teettämään ja koska. Olin varma, että maailmankaikkeudella on jotain puolimaratoniani vastaan.  

Torstaiaamuna olin jo rauhoittunut, ja aloin jo kotona järkeillä, että onkohan mielikuvani bussissa jalkojeni välissä lattialla olleesta juoksukamapussista sittenkään totta. Ja niinhän siinä kävi, että lenkkipussi olikin tallessa työhuoneessani. En kyllä ole ennen ilahtunut niin paljon haisevien lenkkikamojen näkemisestä. Enkä nolostunut. Panikoin holtittomasti ja ihan turhaan. 

Torstai-illan vetotreeni oli tavallista mukavampi juosta, kun sen sai tehdä omilla pohjallisilla ja lenkkareilla. Ohjelmassa oli 30 minuutin reipas veto 15 minuutin verryttelyillä. Taas oli oikein kliseisen ihana kevätsää, vaikka vielä ei vihreys olekaan puskenut esiin. Väsyttihän se juoksu silti säästä huolimatta, ja ehdin sen aikana miettiä lisää synkkiä ajatuksia omasta hitaudestani. En päässyt yhtään kovempaa kuin vastaavassa, mutta viisi minuuttia lyhemmässä treenissä kaksi viikkoa aiemmin.  

Loppuviikolla nautin pizzasta. 

Perjantaina oli vuorossa tiistaina tekemättä jäänyt lihastreeni. Sää suosi sen verran, että tein sen ulkona ja juoksin lisäksi kuusi kilometriä kevyesti. Tajusin juosseeni ensimmäistä kertaa vuosiin kolmena päivänä peräkkäin. Jalka kesti kaiken ihmeen hyvin. Kuusi kilometriä täyttyi kilometriä ennen kotia. Sisäinen suorittajani tyytyi mukisematta siihen, että kävelin loppumatkan, enkä yrittänyt ylittää viikon juoksutavoitetta, joka oli 40 kilometriä.  

Viikonloppu olikin sitten kevyttä lepoa, vaikka viikon juoksutavoite oli minulle kova. Ohjelmassa oli yhdistystoimintaa, pizzaa, kylpylää ja hyvää seuraa. Sunnuntain pyöristi vielä hydrobic. 

Sunnuntaina vilkaisin viikon suorituksia kirjauksistani. Viikon juoksusaldo näytti sittenkin yli 40: yhteensä 40,3 kilometriä. Sisäinen suorittaja hihitti vahingoniloisena. 

Kevyitä suorituksia

Puolimaratonin lähetessä jatkan tätä päiväkirjanomaista kerrontaa edeltävien viikkojen harjoituksista. Tämän blogin tarkoitushan oli alun perin kertoa matkastani puolimaratonille. Matka on pitkistynyt ja mutkistunut moneen kertaan. Katsotaan, kuinka rouvan tällä kertaa käy. 

Lumi sulaa kovaa vauhtia.

Kulunut viikko oli edellistä 40 kilometrin ennätysviikkoani kevyempi. Olin ennakoinut, että juoksisin noin 27 tai 28 kilometriä. Olen vuorotellut raskaampaa ja kevyempää viikkoa, koska  haluan ehkäistä rasitusvammoja.




Viikolla oli ohjelmassa jälleen kilometrin vetojen vuoro, ja päätin hoitaa ne pois päiväjärjestyksestä heti tiistaina maanantain lepopäivän jälkeen. Inhottavat jutut kun on parasta tehdä pois mahdollisimman nopeasti.  

Ennen lenkille lähtöä tuntuikin melkein siltä, kuin olisin menossa johonkin ikävään, kuten hammaslääkäriin tai leikkaukseen. Tavoitteenani oli lisätä vetojen määrää kahden viikon takaisesta neljästä viiteen. Ensimmäisen vedon juoksin luultavasti liian kovaa. Sitten muistutin itselleni, että ei ole pakko juosta liian kovaa, ja hidastin selvästi vauhtia. Toinen kilometri olikin hitain viidestä. Se sisälsi myös pari käännöstä, jotka nekin hidastivat vauhtia. Kolmas kilometri alkoi jo menetellä. Lihakset alkoivat selvästi aueta ja vauhti löytyä. Ihmettelin, kun neljäs tuntui jo oikeataan hyvältä, vaikka hengästytti. Jäi tunne, että  voisin oppia vaikka tykkäämään vedoista. Myös viidennessä jalat löysivät loistavan rytmin, ja siinä oli helppo kiristää vauhtia, kun tiesi sen olevan viimeinen. Tällä kertaa jaksoin tehdä myös palautukset joka välissä hölkäten. Olin lopulta todella tyytyväinen. 

Reippaita vetoja.

Viikon toinen juoksuharjoitus oli minipitkis, eli lenkki, joka oli pituudeltaan normaalin pitkän lenkin ja tavallisen kevyen lenkin välistä. Idea tarttui mieleeni jostain lehdestä tai netistä. Olin tehnyt pienen jalkapainotteisen lihastreenin edellisenä päivänä, ja kuinka ollakaan, jalat olivat jumissa, eikä juoksu alkanut oikein missään vaiheessa kulkea. Väsyttikin pitkähkön työpäivän jäljiltä. Juosta piti silti. Olin ennalta päättänyt lenkin pituudeksi enintään 1,5 tuntia. Mutta kun aika täyttyi, 12 kilometristä puuttui vielä hiukan. Pakko oli hölkätä puuttuvat pari minuuttia, jotta lenkin mitaksi tuli pyöreä 12 km. 

Loppuviikolla oli ohjelmaa, joten viikolle tuli käytännössä juoksusta kolme lepopäivää. Niistä yhtenä kävelin mieheni kanssa vajaan kuuden kilometrin hyvin hitaan ja usein pysähtelevän ulkoilulenkin. 

Sunnuntaina hölkkäsin vielä keveän lenkin. Ennen lähtöä muistin, että viikon koordinaatiotreenit olivat vielä kokonaan tekemättä. Lenkin alussa pompahtelin siis hiukan tasajalkahyppyä, pakarajuoksua, polvennostojuoksua, saksijuoksua ja kuopaisujuoksua, sekä tein muutamia askelkyykkyjä. Lenkin loppupuolella muistin, että pienet,  muutaman kymmenen sekunnin tai muutaman kymmenen metrin vauhtivedot voisivat myös olla hyviä harjoitteita. Ensin juoksin kaksi noin sadan metrin vetoa. Sitten äkkiä muistin, että 50 metrin pyrähdykset olisivat parempia, jottei jalkoja alkaisi liikaa hapottaa, ja vaihdoin niihin. Jalkani vähän muistutteli samaa virttä kuin viime aikoina kovemmilla ja pidemmillä lenkeillä. Päätin, että pitää pysyä sen kanssa tarkkana. Minulla oli tavoitteena juosta kuusi kilometriä, mutta se venyi kuitenkin kahdeksaksi. Ilmeisesti sisäinen suorittajani pyrkii venyttämään viikkoja ihan väkisin.

Viikon kilometrisaldo pyöristyi tasan 30 kilometriin. Ensi viikolla olisi taas 40 kilometrin vuoro. Vähän jo odottelen kevennettyjä viikkoja puolimaratonin alla. 

Perfektionismia vai masokismia?

Tällä viikolla olen pohtinut, että minun lienee aika tarkistaa paikkaani perfektionismin kirjolla. Sisäinen suorittajani on tahkonnut tavoitteena olleet lenkit ja kilometrit huolimatta siitä, että pitkälle lenkille ja erityisesti vauhtitreeniin lähteminen on ollut todella takkuista.

Olen ollut viikon lomalla ja aikaa juoksulle on ollut riittämiin. Silti juoksuinto on ollut paljolti kiinni siitä, että olen suunnitellut viikon treenit etukäteen ja yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä pitää kiinni suunnitelmasta. 

Maanantaille olin suunnitellut pitkän lenkin. Tuntui hullulta, kun sunnuntain säätiedotus ei huomioinutkaan suunnitelmaani, vaan alkoi varoitella lumimyräkästä, joka toisi 10-15 senttiä lunta Etelä-Suomeen ja vaikeuttaisi tie- ja lentoliikennettä merkittävästi. Harkitsin hiukan lenkin siirtämistä, mutta päätin kuitenkin lähteä liikkeelle, kun lunta tuli aamulla vielä aika maltillisesti. Pudistelin vähän mielessäni päätäni sisäiselle suorittajalleni. 

Maanantain myräkkä.

Edellisen lenkin olin juossut jo tavallisilla lenkkareilla, ja harkitsin hetken niitä, koska pääasiassahan lumen alla olisi sulaa maata. Päädyin kuitenkin ottamaan nastalenkkarit. Lähtiessä lunta oli vasta pari senttiä, ja tuntuma oli jalalle lempeä ja pehmeä. Muutamassa kohdassa huomasin kuitenkin, että lumen alla oli paikoin liukasta jäätä, eikä lumi ollut tarttunut siihen. Liukkauden vaaran ja tihenevän lumisateen takia käännyin takaisin päin hiukan suunnittelemaani aikaisemmin, ja juoksin sen sijaan ylimääräisen mutkan tutummalla reitillä. Pysyin hyvin pystyssä, vaikka selvästikään edes nastakengät eivät estäneet ajoittaista liukastelua. Vasta kilometriä ennen kotia tein lähempää tuttavuutta jäätikön kanssa. Onneksi ei sattunut, ja jatkoin juoksua täyteen 18 kilometriin saakka. 

Vetotreenin aikana oli kaatosade.

Kotipihassa vauhtia hiljennellessäni kuulin viereiseltä alikulkukäytävältä avunhuutoa, ja näin iäkkään naapurini istuvan lumessa. Naapurikin oli ollut nastoilla liikenteessä, mutta alikulun alla oleva jää oli tehnyt tepposet, ja hän oli kaatunut, ottanut kädellä vastaan, eikä nyt päässyt ylös. Soitin ambulanssin, paikalle osuneen miehen kanssa autoimme naisen ylös, ambulanssi haki, terveydenhuolto kipsasi ja toipuminen pääsi alkuun. Totesin, että taisi tosiaan olla liukasta.  



Vetotreeniä siirsin viikolla kahdesti, vaikka lumi suli ja liukkaus poistui. Sen aika olisi ollut keskiviikkona, mutta en vain jaksanut enää samana päivänä, kun palasin pieneltä reissulta vanhempieni luota. Jäin kotiin neljän seinän sisään tekemään lihastreeniä, mikä sekin piti tälle viikolle suorittaa. Torstaina olisi ollut hyvä vetopäivä, ja lähdinkin lenkille, mutta pk-lenkki siitä tuli. Ei vain kulkenut niin, että olisi tehnyt mieli nostaa jalkaa yhtään reippaammin. 

Perjantaiaamuna viimein lopetin välttelyn, ja päätin, että nyt se on juostava. Lumimyräkän jälkeen oli ehditty sadepäivään. Vettä tuli reippaasti, ja silmälasit kastuivat ja huurtuivat niin, etten nähnyt paljon mitään. Tavoitteena oli juosta 25 minuutin reipas tasavauhtinen veto, ja sen kynnys tuntui olevan tosi korkealla. En varmaan osaa tehdä minkään mittaista vetoa oikeaoppisesti vauhtia kiristäen. Tämmöisessä pitkässä vedossa vauhdin tasaisuus lienee minulla erityisen hakusessa. Aloitin kuitenkin mielestäni rennosti, ja seurailin välillä puhelimesta minuuttien kertymistä. Hengästytti. Halusin tietää, millaista vauhtia juoksin 20 minuuttia, koska se oli edellisellä kerralla juoksemani vedon pituus. Seurasin kellosta 2o minuutin täyttymistä, ja toivoin, että aika olisi nopeampi kuin edellisellä kerralla. Ja olihan se, peräti 0,6 km/h. Sitten jatkoin lönköttelyä viimeisen viiden minuutin ajan, ja toivoin, ettei aika paljoa hidastuisi. Voimat eivät onneksi olleet ihan lopussa, vaan sainkin vauhtia vielä kiristettyä 0,1 km/h:lla. Kun hiljensin palauttavaan hölkkään, sade hellitti ja aurinko tuli esiin. 

Loppujen lopuksi
kukoistava juoksuviikko.

Kun laskin yhteen 18 kilometrin pitkiksen, 8,7 kilometrin kevyen lenkin ja 7,9 kilometrin vetoharjoituksen verryttelyhölkkineen, koko viikon saldo oli 34,6 kilometriä. Koska olin tällä viikolla päättänyt kokeilla neljää juoksukertaa, oli aika luontevaa, että viikon neljänneksi juoksuksi tipsuttelin vielä 5,4 kilometriä lisää. Sain siis täyteen 40 kilometriä, mikä on henkilökohtainen ennätykseni viikkokilometreissä.



En tiedä, perustuivatko viikon suoritukset luulemaani suurempaan perfektionismiin vai peräti masokismiin, mutta nautinto oli aikamoinen.


  

Hyvää pääsiäistä 2018!

Viikot ennen puolimaratonia hupenevat. Viime viikolla juoksin yhteensä 32 kilometriä. Pitkän lenkin jäljiltä koipi vähän jumitti, ja tälle viikolle oli vuorossa lyhyempien kilometrien viikko. 

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että nyt ei ole varaa löysäillä. En ole ihan varma, haluaisinko pitemmän päälle treenata näin tiukasti, mutta nyt en pohdi sitä. Kilometrejä on nyt tultava, vetotreenejä tahkottava ja pitkiksiä juostava. Nautintoa on revittävä endorfiineista ja satunnaisista matalatehoisemmista lenkeistä. 

Perjantaina kävin sauvakävelemässä. Se oli mukava suvantohetki juoksulenkkien ja lihastreenien välissä. Aurinko paistoi, linnut tirskuttivat, olin yksin ajatusteni kanssa, ja olo oli onnellinen. Ennen sauvakävelyä olin tehnyt lyhyen lihastreenin ja sauvakävelyn jälkeen venyttelin ulkona. Kotiin päästyä syömisen ja suihkun jälkeen oli päiväunien vuoro. Vaikka herättyä olin aikamoisessa tokkurassa, leijailin loppuillan jonkinlaisessa euforiassa. 

Hyvää pääsiäistä!

Alkuviikosta juoksin vauhtitreeniksi "tonnin vetoja". Yritän nyt tehdä vuoroviikoin noita tonneja ja vähän pidempää tasavauhtista, joka viime viikolla oli 20-minuuttinen. Vähän ihmettelinkin itseäni, kun tonnit pelottivat vähemmän kuin viime kevään neliminuuttiset vedot. Olen nyt yrittänyt asennoitua vauhtitreeniin rennommin. En aseta aikatavoitetta, vaan luotan siihen, että vauhti paranee kunhan vain juoksen. Annan itselleni myös luvan löysätä tarvittaessa. '

Tiukka treenihän se oli. Juoksin peräti neljä tonnia. Palautus meni kävelyksi ja seisoskeluksi, en vain jaksanut hölkkäpalautusta. Veteraanijuoksijan mielestä horjuminenkin on hyvä palautusmuoto. Ensi kerralla yritän kuitenkin asiallisempaa hölkkäpalautusta ainakin muutamassa välissä. Saa nähdä, irtoaisiko jo viisi tonnia silloin. 

Muut lenkit olivat kahdeksan kilometrin hipsutteluja. Tai ainakin oli tarkoitus olla. Sykemittarini on lopulta sanonut sopimuksen irti, ja hölköttelen tällä hetkellä luomuna tietämättä sykkeestä mitään. Veikkaan, että pk-lenkit olisivat vähän hitaampia, jos voisin seurata sykettä. 

Ensi viikolla on luvassa lisää kilometrejä, kun loma antaa mahdollisuuden liikuntaan keskittymiseen. Sitä ennen kuitenkin rauhoitutaan pääsiäisen viettoon. Hyvää pääsiäistä kaikille lukijoille! 

Rytmi mielessä

Kauan haaveilemani puolimaraton - vai pitäisikö sanoa: se puolimaraton, jolle nyt viimemmäksi olen ilmoittautunut - lähestyy jo hurjaa vauhtia. Viime viikonloppuna laskin, montako treeniviikkoa on jäljellä, ja päädyin yhdeksään. Puolimaratoonarin vauhdissa ja kunnossakin on kuitenkin vielä rutkasti toivomisen varaa.

Olen ollut siinä uskossa, että aikaa on vielä paljon, ja että pohjakuntoni on sentään kohtalainen. Totuus taitaa kuitenkin olla se, ettei vauhtini ole noussut samalle tasolle kuin viime kesän lopulla. Kuinkas olisikaan, kun treeni on ollut kovin katkonaista ja toisaalta aika kevyttä. Vasta nyt harjoittelen neljättä viikkoa samoilla kilometrimäärillä kuin loppukesästä, ja harjoittelussani on mukana sekä pitkä lenkki että vauhtikestävyysharjoitus. Olen myös yrittänyt ottaa vakavasti lihastreenin ja pyrkinyt tekemään kaksi 20-50 minuutin lihaskuntoharjoitusta viikossa. Lisäksi kerran viikossa on hydrobic, joka sekin on omalla tavallaan hyvää lihastreeniä, kun sen tekee sopivalla intensiteetillä. 

Kun harjoituksia on viikossa monenlaisia, on alettava kiinnittää huomiota niiden rytmitykseen. Viikot ovat kuitenkin olleet täynnä muutakin ohjelmaa niin, että juoksuharjoitusten sijoittelu ei ole aina ollut ihan ideaalista. Olen monesti huomannut, että olen juossut jonkin rentoutta vaativan treenin lihakset jo valmiiksi jumissa tai ihan liian väsyneenä.

Harjoittelun rytmittäminen olisi parempaa, jos pystyisin huomioimaan ainakin seuraavia seikkoja:

- ei vauhtikestävyystreeniä lihastreenin jälkeisenä päivänä
- ei vauhtikestävyystreeniä huonosti nukutun yön jälkeen
- ei koordinaatioharjoituksia lihastreenin jälkeisenä päivänä
- ei koordinaatioharjoituksia vaarallisen liukkaalla alustalla
- ei kovin rasittavia asioita samana päivänä pitkän lenkin kanssa 
- pitkän lenkin jälkeisenä päivänä kevyt harjoitus tai lepo
- ei lihaskuntotreeniä pitkää lenkkiä edeltävänä päivänä
- jos hydrobicpäivänä juoksee, on hydrobic tehtävä kevyenä
- lihaskuntoharjoitusten välillä on oltava ainakin yksi päivä
- lepopäiväkin on pidettävä ainakin kerran viikossa

Treenissäkö ruuhkaviikot?

Harjoitusviikossani on tätä nykyä periaatteessa kaksi lihaskuntoharjoitusta ja yksi hydrobic sekä kolme juoksuharjoitusta, joista yksi on vauhdikkaampi muita. Melkein joka viikko olen yrittänyt myös tehdä jonkin juoksua kevyemmän kestävyysharjoituksen, kuten hiihtoa, luistelua, kävelyä tai sauvakävelyä. Kyllä, siitähän tulee yhteensä jo seitsemän harjoitusta. Aika monena päivänä on jo pitänyt yhdistää juoksu ja lihaskunto tai hydrobic. Koordinaatioharjoituksia olen tehnyt vain muutamaa yksittäistä harjoitetta jonkin kerran ja sen verran, minkä olen sisällä pystynyt. Vielä kun olen yrittänyt pitää mielessä jonkinlaisen maltillisuuden vanhan jalkavaivani takia, on järkevä rytmittäminen ollut helpommin sanottu kuin tehty. 

Vauhtikestävyystreenin ja pitkän lenkin rytmittäminen viisaasti lihaskuntotreenin kanssa on ollut minulle viime aikoina kaikkein ongelmallisinta. Sitä on häirinnyt myös se, että tekisin mielelläni lihaskuntotreenit ja vauhtikestävyystreenit "pois alta" alkuviikosta, koska ne ovat minulle kaikkein epämieluisimmat. Tänä viikonloppuna taas kiirehdin tekemään lauantaina pienen lihastreenin ennen muita puuhia, ja muistin vasta sitä lopetellessani, että sunnuntaina olisi ohjelmassa pitkis. 

Venyttelyä ja kehonhuoltoakin pitäisi viikkoon vähän mahtua. Siihen sentään olen tyytyväinen.  Luin nimittäin jostakin, että ne kannattaa tehdä samana päivänä juoksulenkkien jälkeen. Olen joko vahingossa tai ajanpuutteen takia toiminut juuri tämän suosituksen mukaisesti. 

Oman pähkäilyn lisäksi kysyin Veteraanijuoksijalta vinkkejä harjoittelun, erityisesti lihastreenin, rytmitykseen ennen puolimaratonia. Sain selvän ohjeen jatkaa nyt vielä parisen viikkoa kahdella lihastreenillä viikossa, ja pudottaa sitten toinen pois suunnilleen seitsemän viikkoa ennen puolimaratonia. Lopulta 3-4 viikkoa ennen puolimaratonia pudotettaisiin toinenkin lihastreeni pois. Vauhtikestävyysharjoituksia saisi olla kerran viikossa edelleen, mutta pitkä lenkki olisi joka toinen viikko.

Pitkän lenkin maisemat.

Lihastreenin vähentäminen selvensi kuviota jo sen verran, että kun otin äsken kalenterin käteen, ja aloin järjestellä siihen tulevien viikkojen treenejä, ne loksahtelivat paikoilleen ihan mukavasti.  Otan herkästi onkeeni kaikki ohjeet, jotka vähänkin viittaavat lihastreenin vähentämiseen. Olisikohan pitänyt sen lisäksi kysyä Veteraanijuoksijalta, kannattaisiko minun lihastreenin sijasta lisätä juoksua? 

Taidan tietää kysymättäkin, että juoksua voi lisätä. Veteraanijuoksija arvaa varmaan sanomattakin, että sen aion tehdä. Tämän päivän pitkis oli 17 kilometriä, ja viikon yhteensä 32 kilometriä kertovat, että juoksumäärän lisäys on mahdollista. Huomenna on kuitenkin ideaalinen lepopäivän paikka.   

Unelma unesta

En ole ihan varma, milloin esikoiseni on aiheuttanut minulle enemmän unettomuutta: vauvana maitoa vaatiessaan vai nyt teininä iltamenojensa takia. Huono olen joka tapauksessa ollut nukkumaan molempina aikoina, ja ihan syyttä suotta uni nykyisin joskus katoaa ulkona olevaa lasta odotellessa. Viime viikonloppuna tuli molempina öinä valvottua normaalia pidempään teinin sinänsä ihan asiallisten ja sovittujen menojen takia. Minä en edes osaa nukkua aamulla pitkään, vaikka saisinkin. Kevättä kohti heräilen vain entistä aikaisemmin, ja välillä aamuyöstä. Yksi ystäväni kutsuu sitä mummonukkumiseksi.

Mummo tai ei, mutta hyvin valvotun viikonlopun jälkeen maanantaiaamuna oli ohjelmassa juoksulenkki. Tiesin loppuviikon olevan ohjelmiltaan tiiviimpi, joten jos aioin juosta tarpeeksi, oli aloitettava heti alkuviikosta. Juoksemaan lähtö oli huonojen unien takia aika takkuista. Oikeastaan tiesin, että olisi ollut parempi pitää lepopäivä paitsi huonojen unien, myös viikonlopun rankkojen treenien takia. Lähdin kaikesta huolimatta lenkille aamulla ennen töiden aloittamista. Ja kumma kyllä, olo korjaantui selvästi. Ehdin kuitenkin jo luvata itselleni, että seuraava päivä voisi olla lepopäivä, vaikka olin suunnitellut kuntosalilla käyntiä.




Mutta iltapäivällä kotona löysin taikatempun, joka sai olon taas hyväksi ja mahdollisti myös seuraavan päivän salitreenin, nimittäin päiväunet. Harvoin nukun päivällä, ja sittenkin usein saan siitä tukkoisen olon. Tällä kertaa puolen tunnin uni kuitenkin virkisti juuri sopivasti.





Veteraanijuoksijakin on matkan varrella usein muistuttanut päiväunista. Otan sen niin vakavasti kuin pystyn. Nukun päiväunet ehkä kerran kolmessa viikossa. Yöuniin yritän kiinnittää huomiota menemällä nukkumaan mahdollisimman aikaisin. Silti ne jäävät usein lyhyiksi aamusta.





Lueskelin unesta ja urheilusta hieman lisätietoja. Kestävyysurheilu.fi muistutti, että jos urheilijalla on uniongelmia, asia on syytä korjata pikaisesti. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kunnon unet rakentavat hyvää perustaa.

Samainen artikkeli totesi kyllä myös, että 80 %:lla urheilijoista uniongelmia on. Uni on hyvin tärkeää palautumiselle, vaikuttaa vireystilaan, ruokahaluun, mielialaan ja kognitiiviseen kykyyn. Aivot paitsi virkistyvät, myös sananmukaisesti peseytyvät kuona-aineista unen aikana, kun niiden nestekierto lisääntyy ja poistaa kuona-aineita. Unenpuutteen haitat aivoille, sydän- ja verisuonielimistölle ja metabolialle ovat melkein liian pelottavaa luettavaa, ainakin huonosti nukutun yön jälkeen.


Arkikokemus on onneksi kuitenkin sellainen, jonka taas itsekin totesin alkuviikosta: juoksu saattaa parantaa oloa huonosti nukutunkin yön jälkeen, eikä treenissä välttämättä huomaa eroa normaaliin. Tutkimusten mukaan tiedot unenpuutteen vaikutuksista esimerkiksi kestävyyteen ovatkin ristiriitaisia. Joidenkin tutkimusten mukaan 30 tunnin valvominen vaikuttaa anaerobiseen kestävyyteen, ja 24 tunnin valvominen aerobiseen kestävyyteen. Sen sijaan yksittäisen yön muutaman tunnin univajaus neljän yön peräkkäisellä 2,5 tunnin univajeella ei näyttäisi vaikuttavan kestävyyteen, mutta kylläkin psyykkisiin toimintoihin.


Itse olen huomannut, että minulla unet aina lopulta palautuvat kunnollisiksi hieman heikomman jakson jälkeen. Stressin uskon vaikuttavan uniin, ja huono kierre on helppo saada aikaan, jos alkaa pelätä univaikeuksia. Parempi on siis olla stressaamatta, ja pysyä kiinni juoksuohjelmassa, ainakin näin puolimaratonin lähestyessä. Liikunta kuitenkin myös parantaa unta, erityisesti silloin, kun liikuntaa harrastetaan vähintään tunti kerrallaan ja se ajoittuu vähintään 3-4 tuntia ennen nukkumaanmenoa. Ja hassua kyllä, elämäntapana paljon parjatun oravanpyörän on todettu myös vähentävän stressin vaikutuksia, ainakin, kun siinä juostaan reippaasti, ja ainakin rotilla.

Juoksumatto, apu vai ongelma?

Minua naurattaa vieläkin juttu ystävästäni, jolta puuttui kotoa useita mattoja, mutta joka osti ensimmäisenä juoksumaton. 

Itse en ole aivan yhtä ihastunut juoksumattoon. Kun loska on jäätynyt kokkareiksi tai oikein kolealla ja tuulisella säällä mattojuoksu on kuitenkin hyvä vaihtoehto, etenkin aamuisin. Joskus nimittäin aikatauluihini sopii parhaiten treeni jo kello seitsemän aikaan tai jopa aiemmin. 

Mattojuoksua pidetäänkin lähinnä hyvänä oheistoimintana ulkojuoksulle, vaikka tietysti on niitäkin, jotka juoksevat mieluiten vain matolla. Juoksumaton etuja tasalaatuisten sääolosuhteiden lisäksi ovat mahdollisuus säädellä matkaa ja vauhtia täsmällisemmin kuin ulkona sekä suhteellisen hyvin jalkoja säästävä alusta. 

Itse olen matkan varrella oppinut, että juoksumaton gradientti on hyvä säätää noin 1 %:iin, jolloin vastus vastaa parhaiten ulkojuoksua. Juoksumatolta kun puuttuu ilmanvastus, jota nousukulma kompensoi. Paljon muuta opittavaa matossa ei minulle ole ollutkaan, olen vain noussut sille ja alkanut juosta. Netistä löytyvät mattojuoksuohjeetkin ovat lyhyitä. Tekniikkaan pitää kuulemma muistaa kiinnittää huomiota, ettei asento muutu liian istuvaksi, eikä saa juosta liian kovaa, vaikka mattojuoksun keveys siihen houkuttaisikin. Erityisesti matolla suositellaan harjoiteltavaksi erilaisia vetoja. Osin tämä johtuu siitä, että huonolla kelillä juuri vetoja juostessa vammariski on suurimmillaan ja juoksu kannattaa silloin tehdä sisätiloissa matolla. Pohkeet ovat kuulemma kovimmillaan juoksumatolla. Ilmankos itsekin sain pohjeongelmia aloitellessani juoksua flunssan jälkeen.  

Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, ettei minun sentään tarvitse ostaa omaa juoksumattoa. Siinä pitäisi ymmärtää esimerkiksi merkkejä, malleja kokoa, moottorin voimakkuutta, tukevuutta, vaimennusta, huoltomahdollisuuksia ja sijoituspaikan mahdollisuuksia, puhumattakaan yleisestä hinta-laatusuhteesta. Työpaikan kuntosalilta löytyy onneksi juoksumatto. 

Firman juoksumatolta on
tylsät näkymät.

Viime viikon pahimmilla pakkasilla aloittelin flunssatauon jälkeen juoksua matolla. Heti toisella kerralla itse juoksu sujui hyvin, kun muistin venytellä ne pohkeet huolellisesti jälkeenpäin. Matolla oli kuitenkin ruuhkaa, ja jouduin odottelemaan crosstrainerilla ennen kuin pääsin juoksemaan. Kolmannella kerralla päätin olla salil eka, jotta pääsisin suoraan juoksemaan. Olinkin paikalla jo vähän ennen kuutta, kun sali oli vielä tyhjä ja pimeä. Pääsin sisään salin ulko-ovesta. Minun piti kuitenkin hakea vaatteita yläkerrasta työhuoneestani ennen kuin pääsin juoksemaan. En päässytkään salilta ulos koska - kuten myöhemmin selvisi - kulkuoikeuteni alkoi vasta klo 6.45. Ei auttanut kuin odotella jotakuta, joka avaisi oven. Välillä kuntosali - työhuone - kuntosali oli yhteensä neljä kulkuoikeudellista ovea, kaksi kumpaankin suuntaan. Kolme kertaa odottelin oven avaajaa ja kolkuttelin ovia. Viimeisissä kahdessa ovessa ymmärsin vaivata samaa avaajaa yhdellä kertaa. Lopulta kävi niin, että takaisin salille päästyäni matto oli varattu, ja jouduin taas odottelemaan crosstrainerilla. Arvaatte varmaan, että päivitin kulkuoikeuteni vielä samana päivänä. Ehkä ymmärrän taas vähän paremmin niitäkin, jotka sijoittavat rahansa omaan juoksumattoon. 

Matolla juostessa henkinen kantti on kuulemma kovemmalla koetuksella kuin ulkona, muustakin syystä kuin puutteellisten kulkuoikeuksien takia. Selvähän se onkin, että matolla on tylsempää. Työpaikkani matolla voi kuunnella musiikkia tai katsella telkkaria. Aika harvoin silti muistan laittaa telkkarin edes päälle ennen kuin hyppään matolle, saati sitten, että sen volyymi olisi niin kovalla, että kuulisi jotain. Facebook-kaverini jakoi jokin aika sitten kuvan omasta juoksumattomaisemastaan amerikkalaisen pilvenpiirtäjän yläkerroksista. Työpaikan matolla joudun katselemaan vain itseäni vastapäisestä peilistä. Matolla juoksuun tarvitaan siis rikas sisäinen elämä. Se auttaa myös odottelussa suljettujen ovien takana.