Työlästä ja helppoa

Tämän kolmanneksi viimeisen viikon piti olla viimeinen raskas viikko ennen puolimaratonia. Se tuntui 37 kilometristä huolimatta kuitenkin jo ihan löysältä. 

Tihkusateessa Hietalahdessa.

Toki viikkoa oli jo tarkoituksella hieman kevennetty. Veteraanijuoksija kehotti lyhentämään vetotreenin 20 minuuttiin ja viikon kevyet ja lyhyet lenkit kahdeksasta kilometristä kuuteen. Myös lihastreeni jäi nyt kokonaan pois hydrobicia lukuun ottamatta. 

Aloitin juoksuviikon tiistaina vetotreenillä. Miten taas olikaan niin siihen sopiva kurja sadesää, jolloin on vaikea vääntäytyä ulos. Juoksu tuntui jo verryttelyssä kulkevan huonosti, ja vauhtijuoksun alettua olin varma, ettei vauhti tällä kertaa kiristyisi. Vakuuttelin itselleni, ettei sen tarvitsekaan, ja että kaikki vauhdikas juoksu olisi kuitenkin kotiin päin. Juoksu tuntui tosi työläältä ja tuskalliselta. Ei jälkeäkään rennosta reippaudesta, jota kaiketi pitäisi tavoitella. Sain kuitenkin kiristetyksi vauhdin sellaiseksi, että totesin 20 minuutin täytyttyä sen nopeutuneen 7 sekuntia kilometrillä. Olen varma, etten kuitenkaan olisi pystynyt juoksemaan samaa vauhtia 30 minuuttia, kuten kaksi viikkoa aiemmin juoksin sitä 7 sekuntia hitaampaa vauhtia. Nopeampi vauhti oli tällä kertaa tuskallinen työvoitto. 

Olin suunnitellut, että juoksisin minusta mitättömän lyhyiltä tuntuvat kuusikilometriset kevyet lenkit vetotreeniä seuraavina päivinä mukavina ja rentoina välipaloina. Molemmista tuli kuitenkin hiukan pakotettuja, koska sää oli kehno. Keskiviikkona kävin aamulenkillä Hietsussa ja torstaina iltalenkillä Paloheinässä. Juoksu tuntui molemmilla kerroilla harvinaisen nihkeältä. Keskiviikon lenkin jälkeen unohdin venyttelyn kokonaan, ja torstaina sain pitkin päivää venytellä kiinni leikkaavaa oikean lonkan koukistajaa. Onneksi torstai-illan lenkki nihkeydestä huolimatta avasi jumittuneita lihaksia ja huolellinen venyttely lenkin jälkeen helpotti. 

Viisasta vauhdinjakoa?

Olikin ihmeellistä, miten kivalta lauantaiaamun pitkä lenkki tuntui perjantain lepopäivän jälkeen.  Muutaman kilometrin jälkeen ymmärsin, että nyt olisi viimeinen mahdollisuus seurailla vähän vauhdinjakoa ja pohdiskella, miten sitten h-hetkellä juoksisi. Niinpä pysäytin kellon sekä ensimmäisten seitsemän kilometrin että seuraavien seitsemän kilometrin jälkeen, ja vertailin aikoja. Juoksin ensimmäisen pätkän ehkä hiukan liian kovaa, mutta totesin, että kisapäivän jännityksessä ja ryhmässä olisi hyvä, jos pystyisin pitämään niinkin hitaan vauhdin. Toiselle seiskalle hidastin hiukan, koska nyt ei ollut tarkoitus ottaa kaikkea irti. Huomasin vauhdin pysyvän ihan tyydyttävänä siitä huolimatta. Viimeisen osuuden alkaessa selvisi, että voimia olisi vielä jäljellä. Tällä kertaa juoksin vain 18 kilometrin lenkkini kiihdyttelemättä täyteen, mutta lenkistä jäi sellainen olo, että saatan hiukan jo tietää, mitä kahden viikon päästä teen.