Perfektionismia vai masokismia?

Tällä viikolla olen pohtinut, että minun lienee aika tarkistaa paikkaani perfektionismin kirjolla. Sisäinen suorittajani on tahkonnut tavoitteena olleet lenkit ja kilometrit huolimatta siitä, että pitkälle lenkille ja erityisesti vauhtitreeniin lähteminen on ollut todella takkuista.

Olen ollut viikon lomalla ja aikaa juoksulle on ollut riittämiin. Silti juoksuinto on ollut paljolti kiinni siitä, että olen suunnitellut viikon treenit etukäteen ja yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä pitää kiinni suunnitelmasta. 

Maanantaille olin suunnitellut pitkän lenkin. Tuntui hullulta, kun sunnuntain säätiedotus ei huomioinutkaan suunnitelmaani, vaan alkoi varoitella lumimyräkästä, joka toisi 10-15 senttiä lunta Etelä-Suomeen ja vaikeuttaisi tie- ja lentoliikennettä merkittävästi. Harkitsin hiukan lenkin siirtämistä, mutta päätin kuitenkin lähteä liikkeelle, kun lunta tuli aamulla vielä aika maltillisesti. Pudistelin vähän mielessäni päätäni sisäiselle suorittajalleni. 

Maanantain myräkkä.

Edellisen lenkin olin juossut jo tavallisilla lenkkareilla, ja harkitsin hetken niitä, koska pääasiassahan lumen alla olisi sulaa maata. Päädyin kuitenkin ottamaan nastalenkkarit. Lähtiessä lunta oli vasta pari senttiä, ja tuntuma oli jalalle lempeä ja pehmeä. Muutamassa kohdassa huomasin kuitenkin, että lumen alla oli paikoin liukasta jäätä, eikä lumi ollut tarttunut siihen. Liukkauden vaaran ja tihenevän lumisateen takia käännyin takaisin päin hiukan suunnittelemaani aikaisemmin, ja juoksin sen sijaan ylimääräisen mutkan tutummalla reitillä. Pysyin hyvin pystyssä, vaikka selvästikään edes nastakengät eivät estäneet ajoittaista liukastelua. Vasta kilometriä ennen kotia tein lähempää tuttavuutta jäätikön kanssa. Onneksi ei sattunut, ja jatkoin juoksua täyteen 18 kilometriin saakka. 

Vetotreenin aikana oli kaatosade.

Kotipihassa vauhtia hiljennellessäni kuulin viereiseltä alikulkukäytävältä avunhuutoa, ja näin iäkkään naapurini istuvan lumessa. Naapurikin oli ollut nastoilla liikenteessä, mutta alikulun alla oleva jää oli tehnyt tepposet, ja hän oli kaatunut, ottanut kädellä vastaan, eikä nyt päässyt ylös. Soitin ambulanssin, paikalle osuneen miehen kanssa autoimme naisen ylös, ambulanssi haki, terveydenhuolto kipsasi ja toipuminen pääsi alkuun. Totesin, että taisi tosiaan olla liukasta.  



Vetotreeniä siirsin viikolla kahdesti, vaikka lumi suli ja liukkaus poistui. Sen aika olisi ollut keskiviikkona, mutta en vain jaksanut enää samana päivänä, kun palasin pieneltä reissulta vanhempieni luota. Jäin kotiin neljän seinän sisään tekemään lihastreeniä, mikä sekin piti tälle viikolle suorittaa. Torstaina olisi ollut hyvä vetopäivä, ja lähdinkin lenkille, mutta pk-lenkki siitä tuli. Ei vain kulkenut niin, että olisi tehnyt mieli nostaa jalkaa yhtään reippaammin. 

Perjantaiaamuna viimein lopetin välttelyn, ja päätin, että nyt se on juostava. Lumimyräkän jälkeen oli ehditty sadepäivään. Vettä tuli reippaasti, ja silmälasit kastuivat ja huurtuivat niin, etten nähnyt paljon mitään. Tavoitteena oli juosta 25 minuutin reipas tasavauhtinen veto, ja sen kynnys tuntui olevan tosi korkealla. En varmaan osaa tehdä minkään mittaista vetoa oikeaoppisesti vauhtia kiristäen. Tämmöisessä pitkässä vedossa vauhdin tasaisuus lienee minulla erityisen hakusessa. Aloitin kuitenkin mielestäni rennosti, ja seurailin välillä puhelimesta minuuttien kertymistä. Hengästytti. Halusin tietää, millaista vauhtia juoksin 20 minuuttia, koska se oli edellisellä kerralla juoksemani vedon pituus. Seurasin kellosta 2o minuutin täyttymistä, ja toivoin, että aika olisi nopeampi kuin edellisellä kerralla. Ja olihan se, peräti 0,6 km/h. Sitten jatkoin lönköttelyä viimeisen viiden minuutin ajan, ja toivoin, ettei aika paljoa hidastuisi. Voimat eivät onneksi olleet ihan lopussa, vaan sainkin vauhtia vielä kiristettyä 0,1 km/h:lla. Kun hiljensin palauttavaan hölkkään, sade hellitti ja aurinko tuli esiin. 

Loppujen lopuksi
kukoistava juoksuviikko.

Kun laskin yhteen 18 kilometrin pitkiksen, 8,7 kilometrin kevyen lenkin ja 7,9 kilometrin vetoharjoituksen verryttelyhölkkineen, koko viikon saldo oli 34,6 kilometriä. Koska olin tällä viikolla päättänyt kokeilla neljää juoksukertaa, oli aika luontevaa, että viikon neljänneksi juoksuksi tipsuttelin vielä 5,4 kilometriä lisää. Sain siis täyteen 40 kilometriä, mikä on henkilökohtainen ennätykseni viikkokilometreissä.



En tiedä, perustuivatko viikon suoritukset luulemaani suurempaan perfektionismiin vai peräti masokismiin, mutta nautinto oli aikamoinen.