Hyvää uutta vuotta 2018!

Viime uudenvuodenaattona kirjasin blogiini kolme toivetta tulevalle vuodelle: vuoden juoksumatkan kasvattamisen, juoksun sosiaalisuuden lisäämisen ja pariin juoksutapahtumaan osallistumisen.

Ensimmäinen toive toteutui, vaikka ei sellaisena kuin salaa toivoin. Kasvatin jälleen vuoden juoksumatkaa, mutta vain 93 kilometrillä. Vuonna 2016 juoksin 638,9 kilometriä, ja vuonna 2017 yhteensä 732,3 kilometriä. Loppukesästä näytti jo siltä, että saavuttaisin ensimmäisen tonnini, mutta se kaatui syksyn flunssiin ja pitkittyneeseen yskään. Yskä jatkuu edelleen, ja sen aiheuttajaa haetaan, mutta se ei viime aikoina ole estänyt juoksemista. Se on positiivista, että juoksukilometrejä kertyi tänä neljäntenä kokonaisena juoksuvuotenani taas enemmän kuin aikaisempina vuosina. Kun ei liikoja revittele kerralla, niin kehitys pysyy jatkuvasti nousujohteisena.

Sosiaalisuuden lisääminen jäi sikäli haaveeksi, että edelleen juoksin jokaisen lenkkini yksin. Pääsin kuitenkin osallistumaan kolmen kerran juoksukouluun, jossa huomasin, että en ehkä ole enää ihan aloittelija ja pärjään hyvin toisten joukossa. Ensimmäistä kertaa juoksin lyhyitä matkoja ryhmässä. Loppuvuodesta osallistuin somekeskusteluun, jossa suunniteltiin hitaiden yhteislenkkiä Paloheinässä tammikuulle. Saa nähdä, mitä tästä vielä tuleekaan!

Syksylle 2017 ilmoittauduin kahteen juoksutapahtumaan. Molemmat jäivät väliin flunssan ja yskän takia. Näiden suhteen en oikein osaa katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen. Keväälle en vielä ole ilmoittautunut mihinkään. Olen löysännyt harjoittelua ja yrittänyt löytää taas nautinnon. Tavoitteellisuus on hakusessa, ja antaa sen vielä ollakin. 

Jotta en vallan masentuisi, lienee hyvä luoda katsaus myös vuoden tilastoihin. Tilastot ovat aina innostavia. 

Voin olla tyytyväinen, sillä olen harrastanut liikuntaa yhteensä 250 tuntia vuonna 2017. Se on melkein viisi tuntia viikossa. Siitä suurin osa on juoksua. Seuraavaksi eniten olen harrastanut venyttelyä ja kävelyä. Venyttelyksi olen kirjannut vain vähintään puoli tuntia kestävät, yleensä myös liikkuvuusharjoituksia sisältävät sessiot. Lihastreenin kanssa olen totisesti lusmunnut: sitä on kertynyt keskimäärin vain puolisen tuntia viikossa. Lisäksi on kertynyt pyöräilyä, hydrobicia, sauvakävelyä, jumppaa, luistelua ja olenpa kerran käynyt soutamassa ja hiihtämässäkin. 

Valoa kohti.

Totta kai aion liikkua myös ensi vuonna. Kenties pääsen tuhanteen kilometriin. Tai ehkä osallistun johonkin juoksutapahtumaan tai juoksen jonkun muun kanssa. Ehkä pääsen uuteen nousuun koordinaatiotreenin ja loikkien parissa. Voi olla, että vedän ensimmäisen leukani tai juoksen viitosen, kympin tai puolimaratonin. 

Jos en noihin pääsisikään, niin toivottavasti ainakin nautin, iloitsen, nauran, haastan itseni ja onnistun.

Hyvää joulua 2017!

Enkelikello on aika hyvä esimerkki liikkujalle: ensin kunnon lämmittely ja sitten vauhtia.

Hyvää, rauhallista ja liikunnallista joulua kaikille lukijoille!

Joulua kohti

Liiallinen kuormitus voi viedä syvälle.

Uusi Juoksija-lehti muistutteli lukijoitaan ylikuormituksesta. Minulle tärkein muistutus oli se, että kaikki elämässä vaikuttaa kokonaisuuteen. Juoksusta palautumisessa on huomioitava paitsi juoksun aiheuttama rasitus, myös muut kuormittavat tekijät, kuten työ, ihmissuhdeongelmat, univaje, ravinnon puutteellisuus ja taloushuolet. Omalla kohdallani lisäisin listaan vielä vapaaehtoistyön ja luottamustoimet.

Minua ei liian kova treeni ole viime aikoina juuri kuormittanut, mutta ehkä se on ollut vain hyvä. Ei tähän syksyyn kovin kovaa treeniä olisi edes mahtunut. Vaikka kaikkea on vain vähän, monessa pienessä purossa on yhteensä paljon vettä. Kaikessa on myös karsimisen varaa, ei vähiten vapaa-aikaa kuormittavissa vapaaehtoishommissa. Onneksi työ on sentään nyt syksyllä kohtalaisen hyvin pysynyt työajan puitteissa.

Kuten olen vähän täällä blogissakin valittanut, juoksu ei oikein ole maistunut, lihastreenistä puhumattakaan. Juoksija-lehden mukaan sekin voi olla merkki liiallisesta kuormituksesta.

Kaikissa viisaissa kuormitusta ja ylikuormitusta käsittelevissä artikkeleissa sanotaan aina, että pitää kuunnella itseään. Ylikuormituksen riskit voi tunnistaa ja kuormitusta voi hillitä ajoissa.

Tänä syksynä ruumiini ja sieluni tuntuvat viestittävän, että minun pitäisi harrastaa rauhallista ja itsestä hyvältä tuntuvaa liikuntaa. Saattaa olla, että nyt kannattaisi kuunnella viestiä.

Jospa antaisin itselleni liikunnallisen joululahjan: luvan harrastaa vain sellaista liikuntaa, joka tuntuu hyvältä.

Ainakin seuraavia voisin joulupukilta toivoa.

Haluaisin...

...ulkoilla päivänvalossa.

...luistella hyvässä seurassa.

...tehdä pitkän sauvakävelyn ja pysähtyä syömään eväitä.

 

...juosta oikein hitaita pk-lenkkejä ja pysähtyä ottamaan mielin määrin valokuvia.

...ärsyttää lihaksiani vain hyvin lyhytkestoisilla harjoituksilla.

...muistaa katsella jokaisella lenkillä maisemia.

Joulurauha alkakoon jo joulunalusviikolla!

 

Luistimet alle

Vastahiottuun jäähän tulee äkkiä jälkiä.

Lapsena kavereiden Ystäväni-kirjojen "Lempiurheilulajini"-kohta mietitytti minua yleensä kovasti. En kai oikein tiennyt, mitä on urheilu. Useimmiten kirjoitin kyseiseen kohtaan "uinti ja luistelu". Minulla oli kai kokemus, että molemmat lajit sujuivat koululiikunnassa aika hyvin, ja lisäksi niitä tuli harrastettua myös vapaa-ajalla ja vapaaehtoisesti. 

Kun olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla, pidimme pienemmille lapsille luistelukerhoa, kun läheisen suohaudan vesi jäätyi. Koulun lähellä oli myös oikea luistelukaukalo, jossa tuli käytyä silloin tällöin. Koko koulu-uran ajan lukion loppuun saakka liikuntatunneilla luisteltiin säännöllisesti. Valitsin usein luistelun hiihdon sijasta, jos valinnanvaraa oli. 



Opiskeluaikana luistelu jäi käytännössä kokonaan, ja alkoi uudestaan vasta sitten, kun piti alkaa opettaa omia lapsia luistelemaan. Sekin tapahtui aika myöhään, esikoisen ollessa jo eskarissa. Muutimme asumaan Lassilan tekojään lähistölle, ja luistelu vähän helpotti ensimmäisiä lumettomia talviamme Helsingissä. Niihin aikoihin oivalsin myös, että minulla oli monta vuotta ollut liian pienet luistimet, kun jalkani oli kasvanut vielä lukion jälkeen. Kun löysin paremman koon, luistelu alkoi tuntua entistä mukavammalta. 

Lasten ja perheen kanssa tuli sitten luisteltua monena talvena. Pitkään se olikin lähes ainoa liikuntalajini talvisaikaan. Ei sillä, että siitä nyt olisi kovin paljoa liikuntaa saanut, kun pysytteli hitaasti luistelevien lasten seurassa, mutta olipahan edes jotenkin liikkeellä raittiissa ilmassa. 

Kun lapset sitten kasvoivat, tuli vaihe, jolloin vanhemmille tuli ehdoton kielto lähestyä luistinrataa lasten ollessa kavereiden kanssa luistelemassa. Samaan saumaan osui oma jalkavaivani, jonka aikana mieluummin juoksin silloin, kun pystyin. 

Privaattivuoro.

Tänä syksynä oivalsimme, että luistelukieltomme ei taida olla enää voimassa, ja että Lassilan tekojää on edelleen aivan vieressä. Tekojää aukesi jo marraskuun lopulla, ja me ehdimme sinne ensimmäistä kertaa joulukuun alussa. Parilla kerralla oli taivaallisen kaunista, kun oli satanut uutta lunta, joka ei ollut vielä ehtinyt sulaa puiden oksilta. Sää on vielä kuitenkin lämpöasteiden puolella, joten ilma on suorastaan leppeä.

Näyttää siltä, että moni muukin aikuinen tulee luistelemaan vain lasten kanssa. Aika moni aikuinen tulee olemaan myös luistelematta lasten kanssa. Mahtaisiko tämä johtua siitä, että luistelua ei joko oikein mielletä kunnon liikunnaksi, jos ei kyseessä satu olemaan taitoluistelu tai jääkiekko? Oma kokemukseni tältä syksyltä on, että luistelu voi olla myös hauskaa kestävyysliikuntaa. 

Hitaana juoksijana minusta on hauskaa kokea välillä vauhdin hurmaa. Pääsen luistellen lähemmäs kunnon juoksijoiden nopeuksia. Vaikka kaukalo on pieni, ja sen kiertäminen voi olla tylsää, rikas sisäinen elämä takaa jännityksen säilymisen ainakin oman pään sisällä. Lassilassa luistelu ei edes maksa mitään, vaikka kyseessä on tekojää. Ainoa hankaluus on luisteluvuorojen tarkkailu. Mailat kielletty -vuorot ovat arkiviikolla maanantai-, keskiviikko- ja perjantai-iltaisinklo 16-18.30. Jos työpäivä venyy tai alkuiltaan sattuu muuta menoa, mahdollisuus on menetetty. Toisaalta niillä kerroilla kun olemme jäälle ehtineet, ei ole ollut tungosta.

Luistelu toimii mukavana lisänä juoksulle silloin, kun sen pariin sattuu ehtimään. Toivon, että joululomalla ehdin sekä luistella että juosta useammin kuin nyt. Kulunut viikko toi tullessaan neljä lepopäivää liikunnasta, koska iltamenoa oli niin paljon. Eikä tuleva viikko näytä sen suhteen yhtään paremmalta. Mutta joulun alla on paras ottaa rennosti ja asia kerrallaan. Vielä on pitkään jäätä Lassilassa, ja jospa kohta saataisiin kunnolla luntakin.

Kannustavassa hengessä

Viime viikon lauantain harrastin cheerleadingia. Arvaatte varmaan, että penkkiurheiluahan se oli. Olimme katsomassa tyttären cheerleading-seuran syysnäytöstä. Näytös kesti melkein neljä tuntia, joten omanlaisensa maraton sekin oli.

Kunnon kengät jalkaan lajissa kuin lajissa.

Oman tyttäremme joukkue esiintyi kahden minuutin verran, mutta laji on niin näyttävä ja monipuolinen, että kiinnostuksestani riitti muidenkin esityksille. Joukkueita oli ihan pienten söpöläisten joukkueesta nestorijoukkueeseen, jossa arvioimme vanhimpien olevan iältään 50+. SM-tason joukkueiden taiturointi oli henkeäsalpaavaa katsottavaa, mutta eniten ihailin paracheer-joukkueen esitystä.

Cheerleadingissa minuun tekee erityisesti vaikutuksen sen kannustava henki. Ihmekös tuo, kun koko lajin ideana on kannustaa toisia. Ainakin seuran näytöksessä näytti siltä, että kaikki kannustavat paitsi omiaan, myös jokaista muuta joukkuetta. Tietyt huudot kuuluvat lajiin. Ainakin "kaikki menee!" ja "helppoo!" olen jo kuullut, vaikka vasta opettelen sovittamaan niitä omaan suuhuni.

Yllätyin, kun luin Wikipediasta, että cheerleading on saanut alkunsa jo 1880-luvulla. Sitä paitsi kaikki cheerleaderit olivat alkuun miehiä. Naisia tuli mukaan vasta 1920-luvulla, kun naisten opiskelu yliopistoissa yleistyi. Jotenkin olen kuvitellut, että cheerleading olisi varsin uusi laji. Kilpaileminen yleistyikin vasta 1970-luvulla Yhdysvalloissa, ja Suomeen cheerleading rantautui 1980-luvun alussa. Ensimmäiset cheerleaderjoukkueet Suomessa olivat juuri amerikkalaisen jalkapallon kannustusryhmiä, mikä vastaakin omaa stereotypiaani cheerleadingista. Sittemin cheerleaderit ovat Suomessakin perustaneet omia seurojaan, jotka keskittyvät pääasiassa cheerleadingiin.

Kannustamisen lisäksi toinen asia, joka minuun cheerleadingissa tekee vaikutuksen, on lajin urheilullisuus ja vaativuus. Siinä tosiaan tarvitaan lihasta, koordinaatiota ja ennen kaikkea rohkeutta. Hiukan peloissani olen seurannut oman tyttären taivalta. Ensin hän aloitti pohjana, stunteissa eli nostoissa toisia nostavana urheilijana. Minusta se oli hyvä, koska siinä ei putoa korkealta. Varsin pian hän keveänä kuitenkin vaihtoi päälliseksi, eli juuri sellaiseksi, jota nostellaan yläilmoihin. Pelkoni kuitenkin helpotti, kun opin, että päällisen osa voi sittenkin olla turvallisin. Pohjat nimittäin ottavat aina päällisen kiinni melkein henkensä, tai ainakin sijoiltaan menneen jäsenen, uhalla. Todellisuudessa pohjat ovat niitä, jotka saavat mustelmia ja kolauksia päällisen pudotessa heidän päälleen. Voltit kuitenkin vielä pelottavat minua, ja voi olla, että on hyvä, etten vielä tiedä ihan kaikkea. Mutta olen sentään jo aika rohkea. Ainakin, kun muistaa, mitä tyttäreni sanoi syysloman jälkeen isovanhempien luota palattuaan: "Äiti, mä taisin tehdä pahan virheen. Näytin cheerkuvia mummulle!" 

Lapsi- ja nuorisourheilijan vanhempana on tietysti aina hienoa, kun oma lapsi saa kiitosta ja tunnustusta. Oli upea tunne, kun tyttäremme pokkasi syysnäytöksessä oman joukkueensa hengennostattajan palkinnon. Hengennostattaja kotona ei muutenkaan ole hullumpi asia.

Kannustava henki onkin kaikissa lajeissa tärkeää. Minunkin täytyy ottaa vähän mallia cheerleading-hengestä, sillä kaikkihan menee. Myös lenkit loskassa ja pimeydessä. Kyllä oman itsensä voittaminenkin on hieno tunne.

Motivaatiota hakemassa

Viikon ainut lenkki valoisassa.

Jotenkin kuvittelin, että liikunnan aloittaminen pitkän tauon jälkeen olisi onnellista ja auvoisaa, mutta se onkin ollut yllättävän takkuista. 

Viikko on nyt takana, ja olen ehtinyt kunnon juoksulenkille vain kahdesti.

Lauantaina pääsin siis ensimmäistä kertaa pitkän tauon jälkeen juoksemaan, ja se oli kyllä mukavaa. Sunnuntaina oli kaikenlaista puuhaa, ja vaikka mieli teki liikkua pitempäänkin, ehdin häthätää puolen tunnin sauvakävelylle.

Edellisessä blogikirjoituksessa viittasin Juoksija-lehden ohjeeseen, jossa ensimmäisellä viikolla liikutaan joka toinen tai kolmas päivä. Ihan oikeinhan tämä on mennyt sen ohjeen mukaan. Jos viikossa liikkuu joka kolmas päivä, ehtii liikkua kolmesti viikon aikana. 


Se vain on yllättänyt, että on ollut niin vaikeaa lähteä. Marraskuun pimeys tuntuu iskeneen voimalla päälle. 

Maanantaiaamuna töihin mennessä mietin, että normaalioloissa olisin varmaan vääntäytynyt aamulla kuntosalille. Työkiireet sekä totaalinen kiinnostumattomuus kuitenkin estivät sen tänä maanantaina. Ja olihan minulla lepopäivän vuoro, millä oli helppoa selittää kuntosalin väliin jättäminen. 

Valoa tunnelin päässä?

Tiistaina pidin etäpäivän, ja ehdin valoisan aikaan lenkille. Silloin iski sykkeen kyttäys. Tai asiaa voisi selitellä siten, että päätin ottaa rennosti, kun huomasin, ettei se syke nyt millään pysy pk-tasolla. Juoksin sitten reipasta vk:ta, vaikka olisi varmaan viisaampaa tässä vaiheessa vaikka vuorotella juoksua ja kävelyä.  Tunnin vauhtilenkin jälkeen olin aivan naatti, vaikka lenkin oikeasta vauhdista ei puhelimen kaatumisen takia ollut tietoa. Väsyneenä kömmin sinä iltana nukkumaan puoli kymmeneltä. Seuraavana päivänä 
lepopäivä oli ihan oikeasti tarpeen.

Torstaina olisi ollut juoksulenkin vuoro, mutta ei napannut sitten yhtään. Sauvakävely houkutteli paljon enemmän. Tunnin sauvalenkki marraskuun loskassa oli varmaan ihan hyvä ja rauhallinen lisä viikkoon. Perjantaina mietin taas lihastreeniä, mutta väliinhän sekin jäi.  

Onneksi lauantaina oli aikaa käydä juoksemassa. Sain pidetyksi vauhdin ja sykkeen tällä kertaa rauhallisena, ja olin tähän kolmanteen tauon jälkeiseen lenkkiini ihan tyytyväinen. 

Ehkei tämä hullumpi alku kuitenkaan ole, kaksi juoksua ja sauvakävely tällä viikolla. Jospa lihastreenimotivaatiokin jostain taas löytyy.  

Lupaava pohjejumi

Viimeiset vähän alle kolme viikkoa tavoitteeni on ollut pysyä ihan kokonaan liikkumatta. Yskäni kun ei ottanut loppuakseen, ja näytti vähän siltä, että edellisen illan tai viikonlopun liikunta sai sen taas pahenemaan. Kolmen viikon takainen lääkärikäynti oli sulkenut pois bakteeritulehdukset, ja sen takia lähdin oletuksesta, että minua vaivaa jokin virus. Virukset paranevat levolla, joten päätin levätä. En juossut enkä jumpannut, ja hydrobicin peruutin vallan koko syksyltä.  

Sateen sekaan.

Tämä yskä ei kuitenkaan ottanut loppuakseen. Lopulta aloin miettiä, olisiko liikunnalla kuitenkaan sen kanssa mitään tekemistä. Ensimmäinen herätys oli se, kun aloin hahmottaa, että viikonloppuisin ja etäpäivinä en yskinyt ollenkaan. Sillä viikolla, jonka öitä lukuunottamatta vietin kokonaan työpaikalla, pidättelin yskää varsinkin loppuviikosta koko ajan. Viikolla, jolla oli kaksi etäpäivää, joista toinen oli perjantaina, yskin vain alkuviikosta niinä päivinä kun olin työpaikalla. 

Työpaikkani ei ole mikään hometalo, mutta siellä on juuri nyt käynnissä useita remontteja yhtä aikaa. Työhuoneessani ei ole ilmastointia, ja kun aloin selvittää huoneen lisäsiivousta, todettiin, että auki olleen ikkunan lukon takia huoneeseen on kesästä saakka tullut ylimääräistä pölyä. 

Päätin nyt lähteä siitä hypoteesista, että yskäni ei ainakaan enää olekaan viruksen aiheuttama, eikä minua uhkaa mikään sydänlihastulehdus tai muu jälkitauti. Juoksu alkakoon!

Miten tavallinen asia onkaan lauantaiaamupäivän lenkki. Kun muu perhe vielä nukkuu tai vasta heräilee, minä häivyn ovesta baanalle lenkkarit jalassa. Mutta nyt, kun viimeisimmästä juoksuyrityksestä oli kuukausi ja olin ollut hyvin vähäisellä liikunnalla 11 viikkoa, ei mikään olisi voinut olla jännittävämpää. En ollut varma edes siitä, osaisinko pukeutua tai pääsisinkö ovesta ulos. Enkä tiennyt, välittäisinkö enää koko touhusta. Ehkä se tuntuisikin pahalta?

Unelmien täyttymys.

Mutta tottakai osasin, pääsin ja tykkäsin. Ei haitannut marraskuun harmaus tai sadesääkään. Lenkki kulki, vaikka selvästi hitaammin kuin kaksi kuukautta aikaisemmin. Pystyin vieläkin juoksemaan suurimman osan lenkistä pk-sykkeellä, mutta ehdin tunnissa 10-15 % lyhyemmän matkan kuin ennen. Silti oli autuaallista. Lenkin jälkeistä tuntemusta en uskalla maallisin termein kuvailla.

Seuraavana aamuna pohkeet olivat ihanan jumissa. Samoin lonkan koukistajat, ja muutenkin jalkojen lihaksissa tuntui. Muistelen, että tällaista sen kuuluu ollakin. Juoksija-lehti neuvoi pari numeroa sitten, että pitkän liikuntatauon jälkeen on hyvä aloittaa pitämällä lepopäivä tai pari ensimmäisellä viikolla joka välissä, ja liikkua mahdollisimman monipuolisesti. Monipuolisuuteen ei nyt tarvitse kahdesti käskeä, mutta lepopäivät taitavat ottaa tiukille. Ehkä onneksi en juuri nyt ehdi liikkua ihan joka päivä. 

Marraskuinen sadesääkin saattaa jonkun liikkumista nyt haitata, mutta eikös tuo näytä sauvakävelylle ihan passelilta? 

Maltan tuskin odottaa ulos pääsyä.

Jääkiekkohenkistä touhua

En ole eläissäni käynyt jääkiekko-ottelussa. Siihen tulokseen tulin, kun yritin asiaa aktiivisesti muistella. En ole nuorena koskaan joutunut porukkaan, joka olisi sitä harrastanut. Oma isäni olisi varmaan mieluummin seissyt päällään kuin mennyt jääkiekko-otteluun. Mieheni ja poikani ovat jonkin kerran käyneet, mutta silloinkin olen itse siltä säästynyt.




Eilen pääsin kuitenkin kokeilemaan jääkiekko-ottelun tunnelmaa vähän niin kuin kuivaharjoitteluna. Olin nimittäin myymässä Kiekkoleijonien fanitavaraa Hartwall Areenassa. Tämä mielenkiintoinen tehtävä lankesi minulle tyttäreni kuoron kautta. Meille tarjoutui mahdollisuus hankkia Leijona-tavaran myynnillä vähän rahaa kuoron seuraavaa ulkomaanmatkaa varten.   

Hartwall Arena

Tavallaan tällainen urheiluhenkinen toiminta oli tervetullutta, koska olen nyt pitänyt tarkoituksella ihan täydellistä taukoa kaikista liikuntayrityksistä. (Taukoa on kertynyt kaksi viikkoa, ja yskäni palaa ajoittain edelleen. Mutta siitä kerron lisää, jos kertomista ilmenee.) Ilma oli harmaa, joten siisti sisätoiminta oli siksikin ihan paikallaan.

 

Ihan pro.

Saimme jo Areenan ulkopuolella hienot kulkuluvat, ja sitten meidät johdatettiin sisään kuulemma samasta ovesta kuin jääkiekkoilijatkin. Myyntipöytiä oli kaksi, ja kuorolaisten porukalla valloitimme niistä toisen. Kaksi kuorolaisista oli ollut jo edellisenä päivänä myymässä, eikä voinut kuin ihailla, miten pätevästi tytöt organisoivat myyntiartikkelien järjestämisen pöydälle.

Myyntivuoromme aikana oli Karjala-turnauksen Sveitsi-Venäjä-ottelu. Se tarkoitti sitä, ettei Suomen kannattajia ollut kovin paljoa liikkeellä. Aika mukavasti silti teimme kauppaa. Rauhallisempina hetkinä ehti katsella ympärilleen. Täytyy sanoa, että jotkut todella panostavat jääkiekkofanitukseen, meikkiin ja pukeutumiseen. Ja ainakin fanikamojen hinnasta päätellen se vaatiikin panostusta. Kallein tuotteemme oli 190 euron aito pelipaita. Muutamat ostivat sen silmää räpäyttämättä.  

 

Hauskin yllätys oli, kun serkkuni Lempäälästä seisoi yht'äkkiä lapsineen ja miehineen pöydän takana. He olivat tulleet katsomaan Sveitsi-Venäjä-ottelun jälkeen alkanutta Suomi-Ruotsi-peliä. Suomen peli lisäsikin myyntiämme huomattavasti. Itse pääsin melko helpolla, kun olin ilmoittautunut vain ensimmäiseen vuoroon ja jouduin vastaanottamaan ainoastaan Suomen fanien ensimmäisen aallon. 




Varsinainen jääkiekon seuraaminen jäi myynnin lomassa melko vähälle, vaikka sille olisi periaatteessa ollut aikaakin.  Pöytämme vieressä oli tv-ruutu ja muutaman metrin päässä iso näyttö, joista molemmista ottelu näkyi. En juuri seurannut ottelua, mutta totesin ajoittain tilanteen, kun kaiuttimista kuului Kalinka aina Venäjän tehtyä maalin.


Kuulemma tämä Karjala-turnauskin on jokin instituutio. Olen minä siitä kuullut, mutta en ole sitä ennen pahemmin noteerannut. Hiukan etukäteen mietin myyntikeikasta kuultuani, että mikä ihmeen Karjala. Olenhan minä Karjalassa käynytkin monta kertaa, se on mukava paikka. Mutta en ihan ymmärtänyt, mitä esimerkiksi Sveitsillä ja Ruotsilla on sen kanssa tekemistä. Kunnes tajusin, jo ennen kuin myyntikeikkamme loppui. Se selittikin sen, että merkittävä osa yleisöstä oli humalassa.  

Aatteita urheiluvaatteista

Meriin leviävä muoviroska on nykyisin yksi näkyvimpiä ympäristöongelmia, joka on herätty tiedostamaan vasta tämän vuosituhannen alkuvuosina. En ollut itse tullut edes ajatelleeksi, että nykyisin urheiluvaatteina käytetään lähes yksinomaan teknisiä vaatteita, jotka on tehty materiaaleista, joista irtoaa pientä muoviroskaa joka pesulla. 

Huililehti-niminen julkaisu kirjoitti vajaa vuosi sitten vaatteiden mikrokuiduista. Vaatteista irtoava muovi onkin paljon pahempi ongelma kuin osasin kuvitella. Vaatteiden mikrokuituja löytyy esimerkiksi kaloista, simpukoista, vedestä ja pohjan sedimenteistä, eikä vain meristä, vaan myös sisäjärvistä. Ja minä kun olen ollut iloinen teknisistä urheiluvaatteista. Nehän tekevät urheilijan, eikö niin? 

Kuituroskasta kaikki ei kuitenkaan ole muovikuitua. Myös villan ja puuvillan kuitua löytyy kalojen vatsasta ja sedimenteistä. Luonnonkuidutkaan eivät välttämättä hajoa vesistöissä ja eliöiden vatsassa, vaan jäävät kiertokulkuun pyörimään.  

Tekstiiliteollisuuden ja sitoutumattomien organisaatioiden yhteinen Mermaids-projekti pyrkii löytämään yksittäisen vaatteiden käyttäjän toimia laajempia ratkaisuja mikrokuituongelmaan. Pahimpia kuidun lähteitä ovat projektin verkkosivujen mukaan akryyli, nailon ja polyesteri. Projekti ehdottaa tänä vuonna julkaistuissa tuotoksissaan useita muutoksia tekstiiliteollisuuden käytäntöihin ja lainsäädäntöön. 

Mutta voiko yksittäinen vaatteiden käyttäjä tehdä jotain siihen asti, kunnes tekstiiliteollisuus saadaan kuosiin? Huili-lehden mukaan voi. Lehti kehottaa välttämään erityisesti akryylivaatteita, valitsemaan tekokuidun sijaan mieluummin villaa, joka puhdistuu tuulettamalla ja pesemään vaatteita mahdollisimman harvoin. Myös fleecevaatteiden välttämiseen kehotetaan monessa paikassa. Yritin etsiä vielä lisää vinkkejä Googlettamalla, mutta en oikein löytänyt. Tietoa puuttuu. 

Huili-lehden ohjeet tuntuvat soveltuvan hiukan heikosti urheiluvaatteisiin. Ainakin kaikki tekniset vaatteeni, joiden materiaalin tarkistin, olivat polyesteriä eivätkä akryyliä. Mutta ei ole hyväksi polyesterikään. Kaikenlaisen tekokuidun välttäminen taas on melko mahdotonta, ainakin kokonaan. Myös luonnonkuitujen ongelmallisuudesta tarvittaisiin ilmeisesti lisätietoa. Järki kuitenkin jotenkin sanoisi, että ne voisivat olla luonnolle parempia kuin tekokuidut.  

Mutta löytyykö luonnonkuituisia urheiluvaatteita? Yhtä ekologista urheiluvaatetyyppiä ainakin on melko paljon saatavilla, nimittäin joogavaatteita. Mutta ne on usein valmistettu puuvillasta, joten niillä juokseminen ei mahda olla kovin mukavaa. Maria Nordin kommentoi urheiluvaateasiaa Kotitalouskriisi-blogissaan. Hänen mukaansa käytännössä kaikki urheiluvaatteet on valmistettu keinokuiduista. Hän huomauttaa, että luonnonkuiduista ainakin silkki ja merinovilla sopivat hyvin ihoa vasten urheillessa. Merinovillaisia tai silkkisiä alusvaatteita, jopa urheilupaitoja, löytyy googlettamalla. Nordinin mies oli erityisesti ihastunut siihen, miten hyvältä alpakkavillaiset sukat tuntuvat  jääkiekkoharjoituksissa. Oma mieheni sanoo samaa: merinovillasukat hiihtomonoissa tuntuvat hyvältä, eikä haju tartu niihin heti. Googlella löytyi myös bambuisia alusvaatteita ja sukkia, jotka ainakin käteen tuntuvat tosi mukavilta, ja jotka mainosten mukaan vievät hikeä pois iholta, eivätkä kerää hajua. 


Tällä hetkellä mikrokuitujen välttely on siis melko hankalaa, koska se vaatii kohtalaisen paksun lompakon, tai ainakin kestää kauan, ennen kuin koko garderoobinsa on saanut uusituksi. Eikä luonnonkuiduista valmisteta kaikkia juoksuvaatteita.  

Mikrokuituja voinee tällä hetkellä välttää parhaiten välttämällä yletöntä shoppaamista. Muutamallakin urheiluvaatteella pääsee pitkälle. Kaikkia vaatteita ei myöskään ole välttämätöntä pestä joka kerta liikunnan jälkeen, vaan esimerkiksi päällimmäiset housut ja takit kestävät hyvin useamman käytön alkamatta haista. Lisäksi tuuletus on hyvä vaatteiden huoltokeino. Minusta tähän sopii sama ohje kuin ruoan pilaantumisen testaamiseen: nenä kertoo paljon. Kun sitten on käyttänyt vaatteet niin loppuun, ettei niistä ole enää edes kirpputorille, ne pitäisi viedä lumpunkierrätykseen. Kyllä vain, polyesteriäkin kierrätetään, ja kierrätetystä kuidusta voidaan valmistaa uusia vaatteita.

Summa summarum: täysin eettisillä ja haitattomilla vaatteilla en mitenkään pysty sisäistä urheilijaani verhoamaan. Jään odottamaan, että ympäristöihmiset ja teollisuus tekevät jotain. Siihen asti voin tehdä välttämättömyydestä hyveen: nuukailu urheiluvaatteiden ostamisessa on vain hyväksi ympäristölle.  

 

Lenkille tai sitten ei

Viime viikon perjantaina pääsin viimein juoksemaan. Tai uskalsin lähteä. Yskä oli painunut pois,vaikka muistuttikin vielä itsestään ajoittaisena yskänrefleksinä. Välillä oli kuitenkin mennyt monta päivääkin yskimättä.

Joka tapauksessa lähdin lenkille. Aamulla odottelin Hesaria lukien, että olisi toden teolla aurinkoista, koska sitä päivä lupasi. Laitoin lämmintä päälle, osittain sen takia, että ennakoin käveleväni pitempään kuin tavallisesti. Pelkäsin nimittäin, että jalat ottaisivat nokkiinsa äkillisestä iskutuksesta, ja suunnittelin käveleväni hiekkatien alkuun saakka.

Ulos päästyäni selvisi toinenkin hyvä syy kävellä hiekkatielle: oli ollut yöpakkasta, ja asfaltti oli vielä tosi liukas. Melkein olisi ollut nastakenkäkeli, mutta en viitsinyt palata niitä hakemaan. 

Juoksu kulki ihan mukavasti, mutta totta kai herkästi hengästytti. Totaalista taukoa juoksusta oli nimittäin kertynyt viisi viikkoa. Sen lisäksi oli kolmen viikon tauko Etiopian matkasta johtuen. Siis yhteensä kahdeksan viikkoa, joista ensimmäisellä kolmella viikolla juoksin kolmesti. 

Juoksin viisi kilometriä, ja hiekkatien loputtua paluumatkalla vaihdoin taas kävelyyn. Pelkäsin kuitenkin vilustumista, joten päätin pitää lämpöä yllä jatkamalla juoksun ja kävelyn vuorottelua. Jäätikkö oli osittain ehtinyt sulaa, niin että ajoittain asfaltillakin uskalsi hyvin hölkätä. Alkulenkistä temppuillut sykemittarikin toimi taas, ja pyrin vaihtamaan kävelyyn heti sykkeen noustua liian korkealle. Kotia lähestyessä tuli mieleen, että voisin jatkaa tätä toiset viisi kilometriä. Hetken kuluttua tulin kuitenkin järkiini, ja päätin pitää ensimmäisen kunnon lenkkini pitkään aikaan kohtuullisissa mitoissa. Yhteensä olin liikkeellä vähän yli tunnin. Olihan se hieno tunne.

Seuraavana päivänä ei sitten ollutkaan enää yhtä hienoa. Yskin taas. Päätin viimein käydä oikeasti lääkärissä, ja sain ajan maanantaiksi.

Lääkärinkin mielestä oli ihan järkevä tarkistaa tietyt asiat, kun minulla oli taustalla Afrikan matka. Otettiin verenkuva ja keuhkokuva ja mykoplasmatestikin. Kaikki tulokset olivat kunnossa. Mykoplasmaa, tuota urheilijoiden sairautta, minulla ei kuulemma koskaan ole ollut. Diagnoosi oli siis, että minulla on yskä. Kysyin puolikiusallani lääkäriltä, voinko harrastaa kestävyysliikuntaa. Kuulemma sen tietäisi sykkeestä. Kuumeessa ei saisi liikkua. 

Pidin siis matalaa profiilia jälleen muutaman päivän. Torstaina tein puolen tunnin lihastreenin, jonka lopulla muutaman askelkyykyn jälkeen syke yhtäkkiä tuntui nousevan selvästi. Seuraavana päivänä yskin eräässä kokouksessa niin, että tuttu lääkäri totesi: "Sulla on paha yskä." 

Tuli aika epätoivoinen olo. Periaatteessa olen täysin hyväkuntoinen ja työkuntoinen, mikä on tietysti hyvä asia. Mutta ajoittainen köhä jatkuu ja jatkuu, ja liikunnan aloittaminen tuntuu olevan täysin ulottumattomissa. 

   

Tossa-vuorelle Dessiessä, Etiopiassa

Lupasin päivittää tarinan toisestakin Etiopianmatkani (31.8.-12.9.2017) vuorikiipeilystä. Se suuntautui Tossa-vuorelle Dessien kaupungissa.

Kiipeily Asheten Mariam -luostarille Lalibelassa oli siitä jännittävä, ettei voinut olla varma, pääsevätkö kaikki perille ylös ja taas takaisin alas. Toinen kiipeilymme Dessien Tossa-vuorelle olisi kuulemma paljon helppokulkuisempi ja rauhallisempi. Olisimme myös jo tottuneita korkeaan ilmanalaan, koska oli toisen Etiopian-viikkomme loppupuoli. 

Tossa-vuorelta Dessien yliopistolle päin.

Nousu sinänsä olisi suunnilleen yhtä suuri kuin Lalibelassa, jossa nousimme 2600 metrin korkeudesta noin 3150 metriin. Dessiessä nousisimme 2500 metristä lähes 3100 metriin. Matkalla olisi ainakin yksi sopiva etappi, jonne väsähtäneet voisivat jäädä odottelemaan korkeammalle haluavia. 

Tämä vuori oli hyvin tuttu suomalaisille oppaillemme, jotka olivat olleet pitkään lähetystyöntekijänä kyseisellä paikkakunnalla. Heillä oli ennen tapana retkeillä vuorella viikonloppuisin. Molemmat olivat jo eläkkeellä, mutta näiden entisten suunnistajien peruskunto oli vielä kohdillaan. Lisäksi meillä oli mukana kaksi paikallista nuorta miestä, jotka olivat edellisinä päivinä esitelleet meille paikallisen Mekane Yesus -kirkon työtä. 

Tällä kertaa lähdimme nousemaan kivikkoista polkua ilman, että yksikään lapsi lyöttäytyi seuraan. Lalibelassa määränpäämme oli selkeästi turistikohde, jonne nousi säännöllisesti myös ulkomaalaisryhmiä. Lapsilla oli siellä businessideana tarjota opaspalveluja, ja turisteja olikin sen verran, että se kannatti. Dessiessä vuorella ei sinänsä ollut maisemia lukuun ottamatta mitään näkemistä, joten turisteja ei ollut, eikä turistioppaille ollut kysyntää.

Huipulta näkyy kauas.

Minua kuitenkin onnisti oppaan suhteen. Toinen kanssamme kiipeävistä nuorukaisista oli nimittäin ensimmäiseltä koulutukseltaan turistiopas. Sain alkumatkasta hänestä hyvän seuralaisen. Ilman häntä minulta olisi mennyt kokonaan ohi, että alhaalla näkyvät rakennukset olivat Dessien yliopiston rakennuksia. Tai että jonkin matkan päähän polusta kokoontuneet ihmiset olivat muslimeja, jotka viettivät hautajaisia. Juttelimme Etiopian uskontotilanteesta ja ortodoksikirkon ja Mekane Yesus -kirkon eroista. Sain myös selvityksen eukalyptuspuuongelmasta. Eukalyptuspuut eivät ole Etiopian alkuperäisiä puulajeja, vaan ne on tuotu Afrikkaan muualta. Alkuperäinen idea on kai ollut saada nopeakasvuinen puulaji teollisuuden tarpeisiin. Kuulemma Eukalyptuspuun juuret yltävät laajalle alalle ja jopa viiden metrin syvyyteen. Se vie voiman ympäriltään, eikä eukalyptusta kasvavassa maassa voi viljellä muuta. 

Alkumatka Tossa-vuorelle oli kivikkoinen. Vesi näytti vieneen maan polulta ja jättäneen pelkät kivet. Ryhmämme kärki kiipesi melko reipasta tahtia, ja nousu tuntui kohtalaisen raskaalta. Joko heikon kunnon tai vilkkaan keskustelun takia tulin itse hieman hengästyneenä jälkijoukossa. Kiipesin vähän hitaammin kuin 7-kymppinen suunnistaja, joka valitteli, että nousu vuorelle oli rankempi kuin hän muisti sen neljä vuotta aiemmin olleen. 

Joukostamme jäi ensimmäisenä kaksi naista, jotka vilkuttivat iloisesti polun varresta heidät ohittaessamme ja kertoivat jäävänsä alarinteeseen piknikille. Me jatkoimme nousemista, ja saavutimme jonkin ajan päästä hieman ylemmäs lepotaukoa pitämään jääneet ryhmäläisemme. Lepotauko oli tarpeen, samoin vesi, jonka tärkeyden olen kaikkein parhaiten oppinut juuri Afrikassa. Vuorella on äkkiä huono olo ja pää kipeänä, jos vesipullo on liian pieni. Lepotauolla menetin hyvän oppaani, jonka piti lähteä viemään piknikille jääneitä kahta ryhmäläistä takaisin hotellille. Jälkeenpäin kuulin, että hyvä opastus oli jatkunut myös noiden ladyjen paluumatkalla.    

Lepotauon jälkeen nousimme seetrejä kasvavaa rinnettä ylös. Seetri on alkuperäinen etiopialainen laji. Kuulemma kyseisen rinteen seetrit oli istutettu jonkin suomalaisen kehitysyhteistyöprojektin tuloksena. Seetririnteen jälkeen polku muuttui helpommaksi ja leveämmäksi. Kuljimme välillä tietä, jota pitkin olisi hyvin voinut ajaa autolla. 

Viimeinen huippu näkyy.

Vastaantulijoita ei ollut. Vain alarinteessä olimme nähneet muutaman aasin ja ihmisen. Ilma oli raikas, eikä ollut liian kuuma. Leppoisasti jutustellen tulimme etappipaikalle, jossa oli mahdollisuus jäädä odottamaan niitä, jotka nousisivat korkeimmalle huipulle. Koko porukka oli kuitenkin vielä reippaalla tuulella ja valmiita jatkamaan. 

Ensimmäinen nousu etappipaikan jälkeen oli pelkkää ruohikkorinnettä. Rinteen yläpäässä meitä oli vastassa nainen, joka selitti meille pitkät pätkät amharaksi. Joukkomme amharantaitoiset selittivät naisen sanovan, että olisimme voineet tuoda hänelle keksejä, kun olemme tulleet niinkin ylös. Ja että hänen poikansa olisi pitänyt suklaasta. Aivan sattumalta yhdeltä porukastamme löytyi repusta avaamaton suomalainen keksipaketti, ja toiselta iso sveitsiläinen suklaapatukka. Nainen nauroi, kun sai herkkunsa. 

Viimeinen rinne oli melko jyrkkä, mutta matkalla oli hauska tarkastella kasvillisuutta. Bongailin vuorelta oreganoa ja monenlaisia kukkia. Rinteen yläpäässä oli lammaslauma, jossa hallitsi kiukkuisen näköinen pässi, joka ahdisteli lampaita. Arastelin ensin lauman ohittamista, kunnes tajusin, ettei pässi halunnutkaan puskea minua, vaan se oli vain hurmaantunut uuhien tuoksusta.  

Kukkien lajia ei tiedä. 

Huipulle päästessä olimme kiivenneet melkein kaksi tuntia. Huipulla katselimme maisemia ja jaoimme viimeisiä keksejä, sipsejä, karkkeja ja koloja, eli etiopialaisia paahdettuja jyviä. Yhdellä ryhmäläisellämme oli mukana salmiakkilakritsia, joka oli tervetullut herkku reippailun jälkeen. 

Tässä polku on aika hyvä.

Alaspäin lähdimme pienen levon jälkeen samaa ruohikkorinnettä. Sen jälkeen valitsimme toisen reitin, joka kulki seetrien välissä aurinkoisella rinteellä melko kapeita kielekkeitä pitkin. Suomalainen oppaamme muistutti, ettei saa unohtaa katsoa jalkojaan ja kulkea varovasti. Alastulo oli tylsempää kuin ylös kiipeäminen, mutta kesti vähemmän aikaa. 

Näiden molempien Etiopian reissun vuorikiipeilyjen aikana huomasin, että olen toden totta aloittanut liikunnan aika vanhalla iällä. Kivinen polku kysyy tasapainoa ja koordinaatiota. Nostan hattua niille, jotka ovat liikkuneet pienestä pitäen ja pysyneet liikkuvaisina korkeaan ikään saakka. Onneksi minäkin pysyin paluumatkalla 7-kymppisen vauhdissa.

Lääkäri, todistus ja puolimaraton

Yskä ei parantunut Vantaan maratoniin mennessä. Niinpä en juokse minkään mittaista matkaa tänään.  

Juoksutapahtumaan ei ole pakko osallistua, mutta rahojaan osallistumattomuuden takia ei yleensä saa takaisin. Tämä on hyvin ymmärrettävää, koska rahojen palauttaminen aiheuttaisi valtavasti työtä järjestäjille. Joskus järjestäjä tulee vastaan siten, että osallistumisen voi siirtää toiselle juoksijalle tai seuraavaan vuoteen. 

Minä olen viime aikoina tutustunut seuraavaan vuoteen siirtämisen ehtoihin. Haaga Runilla, jonka missasin kaksi viikkoa sitten saman yskän takia, siirron ensi vuoteen olisi voinut tehdä viimeistään viikkoa ennen lääkärin tai sairaanhoitajan todistuksella. Vantaan Maratonilla siirron voi tehdä lääkärintodistuksella viikon sisällä tapahtuman jälkeen. 

Lääkärintodistuksen tarve juoksutapahtumien siirtämisissä on kaksipiippuinen juttu. Järjestäjien kannalta on ymmärrettävää, että kaikenlaisiin muutoksiin on mahdollisimman korkea kynnys. Lääkäriin ei ole ihan helppo mennä, ja aikuisen pitää lääkärikäynnistä yleensä maksaakin jotain. Yksityislääkäriä ei juoksutapahtumien siirtoon tietenkään kannata käyttää. Työterveyslääkäri ei välttämättä maksa työntekijälle mitään, joten voi olla, että lääkäriä kuitenkin hyödynnetään tällaisissakin tilanteissa. 

Totta kai on olemassa tilanteita, joissa lääkäriin on mentävä ihan taudin takia, ei pelkästään juoksutapahtuman siirron takia. Tällöin lääkärintodistuksen kirjoittamiseen ei kulu kovin paljoa ylimääräisiä resursseja. Ja toisaalta tapahtuman siirto seuraavaan vuoteen saattaa olla juoksijalle eduksi. Mutta onko oikein käyttää lääkärin ammattitaitoa ihan pelkästään sen toteamiseen, että juoksijalla on yskä?

Otin asian puheeksi parin lääkärin kuullen erään työkokouksen tauolla. Ammattiliiton edustaja pyöritteli päätään. Olimme yhtä mieltä siitä, että lääkäri joutuu välillä todistamaan asioita, jotka voisi paremmin ja helpommin todistaa joku toinen, tai joista hänellä ei ole aavistustakaan. Lääkärintodistuksia myös vaativat mitä erilaisimmat tahot. Kaverin Facebook-sivulla keskusteltiin taannoin aiheesta. Todistusta oli tarvittu esimerkiksi parisuhdekurssin tarpeen, kasvissyönnin tai pyörätuoliluiskan tarpeen todentamiseen.

Lääke ei riittänyt, vaan tarvittiin todistus.

Juoksutapahtuman siirrossa tietysti todistetaan sairauden olemassaolo. Mutta tavallisen flunssan nyt voisi todistaa kuka tahansa, ei siihen lääkäriä tarvita. Lisääntyisivätköhän juoksutapahtumien siirrot merkittävästi, jos tapahtumat voisi siirtää puolison tai vanhemman tai vaikka kahden naapurin todistuksella? Haaga Runin käyttämä sairaanhoitajan todistuskin olisi kätevämpi järjestää kuin lääkärin, koska sairaanhoitajia on jokaisen lähipiirissä. Minullakin olisi, mutta missasin Haaga Runin siirron siksi, että luin ehtoja päivän myöhässä. 

Luulisi, että sairaista suurin osa juoksisi mielellään, jos voisi. Toisaalta siirto voisi houkutella niitä, jotka kokevat, että treenit eivät ole osuneet ihan kohdalleen. Silti kallistun veikkaamaan, että tässä kohtaa voisi säästää lääkäriresursseja varsin vähin kustannuksin.

Vantaan maratonille nyt kuitenkin tarvittiin lääkärintodistusta. Ensin aioin antaa jutun olla ja ottaa rahojen menetyksen omaan takkiini. Mutta sitten päätin kuitenkin kysyä. Tuttu lääkäri lupasi ystävällisesti kirjoittaa todistuksen ja lähettää sen minulle seuraavana päivänä. Hän totesi yskäni istuttuaan samassa kokouksessa koko aamupäivän. Lupasin, että vastaan diagnoosista ja hoidosta itse, eikä niihin tarvitse ottaa kantaa. Lääkärille jäi siis paperityö, skannaus ja sähköpostin lähettäminen, joiden osuutta ei pidä väheksyä. 

Voin ystäväni avun vuoksi nyt olla iloinen siitä, että minulla on toivoa Vantaan Maratonista ensi vuonna.  

Kaudelta uudelle

Veteraanijuoksija muistutti, että on aika laskea menneen juoksukauden kilometrit. Minulle ei taas ollut tullut mieleen, että kausi vaihtuu syys-lokakuun vaihteessa. Eikä sen minulla pitänyt vielä loppuakaan, koska kauden huipennuksen piti olla ensimmäinen puolimaratonini Vantaan Maraton -tapahtumassa 14.10. 

Sanon "piti", koska alkaa pahasti näyttää siltä, etten silloin juokse puolimaratonia. Yskin edelleen Etiopiasta paluun jälkeen sairastamaani flunssaa. En ole kuuteen viikkoon juossut kuin kolme kertaa, joista kaksi oli puolen tunnin lenkkejä. Toivon vielä, että olisin viikon päästä lauantaina juoksukunnossa, mutta en oikein usko, että edes jaksaisin nyt juosta 21 kilometriä. Parhaalta mahdollisuudelta näytää tällä hetkellä se, että osallistuisin varttimaratonille ihan vain lenkkeilyn takia. Katsotaan, miten käy. Harmittaa monestakin syystä, mutta onhan tässä jo pettymyksen sietoa tullut opittua. Lääkärintodistuksella osallistumisen voisi siirtää ensi vuoteen, mutta en todellakaan aio mennä kertomaan työterveyslääkärille, että minulla on yskä.  


Ne kauden juoksukilometrit kuitenkin laskin. Olen juossut viime vuoden lokakuun alusta tämän vuoden syyskuun loppuun yhteensä 852,8 km.  Voin olla siihen tyytyväinen. Vuosimatka pitenee. Kaudella 2014-15 juoksin 170,6 km ja kaudella 2015-16 triplasin kilometrini ja juoksin 502,2 km. Tällä kaudella jalkavaivani on haitannut juoksemista paljon vähemmän kuin aiempina vuosina.

Vuosi sitten pohdin sitä, ettei ollut ollenkaan itsestään selvää, että voisin lisätä juoksua. Tällä hetkellä en ole jalastani ollenkaan huolissani. Uskon, että olen löytänyt keinoja, joilla sen vaivat pysyvät kohtuullisesti hallinnassa. Tai sitten se on vain parantunut itsestään, kuten jännevaivoilla on tapana. 

Etukäteen ei arvaa, millaisia maisemia avautuu.

Vuosi sitten minulla ei ollut erityisempiä tavoitteita uudelle kaudelle. En juuri uskalla niitä asettaa. Mutta kun katson kauden bloggauksia, huomaan kokeneeni ja oppineeni monenlaista. Olen alkanut juosta nastakengillä. Olen kokeillut polkujuoksua ja osallistunut kuin osallistunutkin yhteen polkujuoksutapahtumaan. Olen alkanut juosta intervalleja ja treenata juoksutekniikkaa ja -koordinaatiota.  Olen kokeillut myös esimerkiksi suppausta, kahvakuulaa, frisbeegolfia ja työmatkajuoksua. Ja olen viimein uskaltanut kerran juosta 21 kilometriä. 

Vuoden aikana ehtii kokea monenlaista, mutta vielä on paljon koettavaa jäljellä. Kunhan tästä yskästä pääsen, alan taas rakentaa pohjaa sille, että juoksisin joskus maailmassa puolimaratonin. Siinä lienee tavoitetta kylliksi ensi kaudelle. En ole edes viitsinyt laskea, monestiko olen aloittanut uudestaan. Jos nyt vielä jotenkin muistan, miten juostaan, voisin pohtia sopivia juoksutapahtumia jo keväälle.   

Joskus vain ei voi juosta

Tänään minun oli tarkoitus kirjoittaa päivitys kaikkien aikojen ensimmäisestä Haaga Runista, jonne olin ilmoittautunut viitoselle. 

Mutta Etiopianreissun jälkeen alkanut flunssa vain jatkuu. Kohta tulee kaksi viikkoa täyteen räkäisyyttä, yskää ja vaihtelevaa flunssaista oloa. Alkuun olo oli ajoittaisesta yskästä huolimatta ihan hyvä, ja olenkin ollut koko ajan töissä. Viime viikolla luulin, että tämä menee nopeasti ohi ja olen ilman muuta juoksukunnossa 30.9. 

Joskus on vain parasta levätä.

Tämän viikon lopulla vielä luulin, että olen sentään kykenevä vapaaehtoistöihin, ja voisin mennä seisomaan Haaga Runin reitin varteen opastamaan juoksijoita. Mutta tänä aamuna peruutin senkin, koska jokainen ulkoilu saa yskän pahenemaan ja eilen illalla oli ihan kuumeinen olo. Parempi vain, että kökötän sisällä.

Tulosten puolesta ei tarvitse harmitella osallistumattomuutta. Haaga Runin tulosten mukaan olisin sijoittunut tilalle 14, jos olisin saavuttanut tavoitteeni alle 30 minuuttia. Taakseni olisi jäänyt peräti neljä juoksijaa.  

Realiteetti on nyt se, että minulla on 13 vuorokautta aikaa palautua kuntoon ja juoksevaksi ennen Vantaa Maratonia 14.10. Alkuun tehtäväni on varmistaa, että flunssa on ohi. Viimeistään 10 vuorokautta ennen tapahtumaa juostavan viimeisen pitkiksen saan nyt ainakin unohtaa. Samoin unohdan ihan kaikki aikatavoitteet. Elän toivossa, että ehtisin edes pienelle kevyelle lenkille ennen tapahtumaa. Ja että se osoittaisi, että kuntoa on vähän jäljellä viiden viikon lähes täydellisen tauon jälkeen.  

Kiipeämällä luostariin - Asheten Mariam Lalibelassa Etiopiassa

Lalibelan Pyhän
Yrjön kirkko.

Lalibelan luostarialue Etiopian pohjoisosassa on ihmeellinen muinaismuistopaikka, jossa on kallioon hakattuja kirkkoja 600-1200-luvuilta. Lalibela oli etiopialainen kuningas, jonka nimi merkitsee hunajansyöjää. Hänen kerrotaan rakennuttaneen kirkot Jerusalemin muistoksi enkeleiden avulla. Lalibelan kaupungissa elää nykyisin lähes yksinomaan Etiopian ikivanhan ortodoksikirkon jäseniä, jotka harjoittavat uskontoaan edelleen samoissa kirkoissa kuin keskiajalla. Lalibelan aamuherätykset olivat varhaisia, koska muinaisiin luostareihin on asennettu nykyaikaiset äänentoistolaitteet, joiden avulla aamuviideltä alkanut palvelus kantautui erinomaisesti lähiympäristöön. 

Lalibelassa matkaseurueemme teki retken Ashetem Mariam -luostariin, jonne kiipeäminen eri nettisivujen mukaan kestää kahdesta neljään tuntia. 

Me lähdimme matkaan aamuyhdeksältä, jolloin oli näin sadekauden lopulla vielä melko viileää. Meitä suomalaisia oli  17. Joukkomme oli kunnoltaan ja liikuntataustaltaan varsin monenkirjavaa, mutta oppaanamme ollut suomalainen lähetystyöntekijä sanoi, ettei ole koskaan pystynyt ennustamaan, kuka joutuu jättämään matkan kesken. Kuulemma monenlaisia tapauksia on nähty. 

Muuliratsastus oli kokemus.
Kuva: Mika Savolainen

Me varauduimme viidellä muulilla siihen, että kaikki eivät jaksaisi kävellä koko matkaa. Parilla muulilla olikin alkumatkasta saakka vakiratsastajat, mutta muilla kolmella muulilla pääsivät vuoron perään ratsastamaan kaikki porukkamme halukkaat.

Lalibela on kaupunki, jossa kokemukseni mukaan kaupungille ei koskaan tarvinnut lähteä yksin. Heti hotellin ulkopuolella päivystivät innokkaat high school -pojat, jotka liittyivät seuraan ja alkoivat kysellä, ketä olimme ja mistä tulimme. Pojilla oli aina pientä myytävää tai muita bisnesehdotuksia. 

Polku vihreällä vuorella oli kapea.
Kuva: Mika Savolainen 

Myös vuorelle kiivetessä meille löytyi välittömästi seuraa. Minä kiipesin alkuun yksin polkua pitkin, ja fiilistelin korkeuseroa. Kiipeäminen tuntui sujuvan hyvin. Juttelin parinkin pojan kanssa alkumatkasta. Sitten jostain putkahti pienikokoinen poika, joka jäi seurakseni pitemmäksi aikaa. Hän kertoi nimensä ja iäkseen 13 vuotta, vaikka vaikutti kyllä aika paljon pienemmältä. Hän kulki vierelläni ja ojensi kätensä aina hankalimmissa paikoissa. Välillä hän pyrähti tiensivuun, ja toi tuoksuteltavakseni jotain yrttiä polunvarren vihreistä pusikoista. Olin tunnistavinani salvian ja timjamin. Mistähän poika arvasikin, että minusta saa kukkasilla ystävän? Hän kulki kanssani noin puolet noususta, ja jäi sitten oma-aloitteisesti pieneen kylään matkan varrelle. Annoin hänelle hyvin vaatimattoman palkkion, mutta ilmeisesti hän oli siihen tyytyväinen, koska tervehti iloisesti myös paluumatkalla. 

Polku oli alkumatkasta leveä ja hyvä, mutta muuttui pian kiviseksi. Vastaan tuli välillä lammas- ja vuohilaumoja paimenineen. Kun nousimme ylemmäs, polku kapeni ja kulki välillä kielekkeellä, josta oli useiden metrien pudotus alas. Vaarallisen tuntuinen pudotus oli toisaalta hinta huikeista näköaloista alas laaksoon. Vuorella oli todella kaunista, ja kasvit kukoistivat sadekauden vihreyttä.

Kieleke kapenee ja sumu nousee.
Kuva: Mika Savolainen

Alkumatkasta aurinko paistoi, ja olin iloinen kunnon aurinkovoiteesta sekä tyttäreltäni lainaan saamastani hatusta, joka suojasi paahteelta. Vaikka lämpötila ei noussutkaan aivan hellelukemiin, olimme kuitenkin päiväntasaajalla, ja aurinko paistoi suoraan ylhäältä. Vielä hiukan noustuamme aurinko meni pilveen, ja ilma muuttui raikkaammaksi ja viileämmäksi. Korkeammalla oli myös sumua. Aurinkovoide ja hattu olivat silti tarpeen, sillä ultraviolettisäteilyä tunkeutuu päiväntasaajalla melko tehokkaasti myös pilviverhon läpi, ja minä rusketun kehnosti. 

Muulit taluttajineen olivat kiivenneet eri reittiä kuin me. Jossain vaiheessa niiden reitti yhtyi meidän reittiimme. Innokkaat muuleilla ratsastaneet hihkuivat meitä muitakin kokeilemaan. Minulla sujui kiipeäminen niin hyvin, etten katsonut tarvitsevani muulia. Muulit näyttivät myös huterilta ja kivisillä ja jyrkillä poluilla ratsastaminen pelottavalta. Onneksi muut kuitenkin yllyttivät sen verran, että minäkin lopulta nousin yhden vapaan muulin selkään. Se oli nimittäin hauskaa. Muuli oli kyllä hentoinen, mutta kulku oli melko tasaista. Istuin muulin selässä hyvän matkaa.

Lähellä huippua tulimme pienelle tasanteelle, jossa vastaan tuli matkamuistoja ja virvoitusjuomia myyviä lapsia. Olikin jo mukava saada limsasta lisäenergiaa, vaikka olin ahkerasti juonut vettä koko matkan ajan. Osa porukasta osti lapsilta matkamuistoja. Ehkä tärkeimmäksi niistä osoittautuivat pienen tytön itse tekemät likaiset nuket, jotka päätyivät lopulta opetusmateriaaliksi helsinkiläiselle ala-asteelle kertomaan etiopialaisten lasten elämästä. 

Vielä juuri ennen viimeistä nousua pidimme näköalapaikalla pienen tauon ja söimme eväitä. Evästauon jälkeen jatkoimme luostariin, joka on noin 3150 metrin korkeudessa. Kaikki porukastamme olivat edelleen mukana, vaikka muulit oli jätetty jo odottamaan alemmas. Luostarissa osallistuimme opaskierrokselle ja saimme tietoa paikan historiasta.

Maisemienkin puolesta kannatti.

Matka ylös oli ollut monin paikoin niin vaikeakulkuinen, että alastulo hieman jännitti. Yllättäen alastulo kesti kuitenkin lyhyemmän aikaa kuin ylös kiipeäminen, vain kaksi tuntia. Joillakin porukastamme oli huonot kengät, ja he kertoivat, että opaspoikien apu alas tullessa oli todella tarpeeseen. Aivan loppumatkasta alkoi sataa, ja polku muuttui liukkaaksi. Minäkin sain seuraa paluumatkalle: nuori ortodoksidiakoniopiskelija kulki kanssani ja kertoi keräävänsä opiskelurahoja oppaan hommilla. Poika sai palkkionsa, koska minuakin auttoi kovasti tuki alarinteen kivikossa. 

Matka vuorelle ja takaisin alas oli upea. Saimme kunnolla liikuntaa ja jännitystä ja maisemat olivat henkeäsalpaavan hienot. Suosittelen ehdottomasti Asheten Mariamille kiipeämistä. Kiipeilyn jälkeen bussissa meiltä kysyttiin, kuka haluaa loppuiltapäivästä lähteä vielä jatkamaan edellispäivänä kesken jäänyttä Lalibelan kirkkokierrosta. Yksikään käsi ei noussut. Olimme nähneet 7/11 Lalibelan kallioon hakatuista kirkoista, ja se oli kaikkien mielestä riittävästi.

Kiipeilyn jälkeen oli sen verran lämmin, että uskalsin käydä pulahtamassa hotellin uima-altaaseen. Veden lämpötila oli ehkä 18 astetta. Suihkusta ei tullut lämmintä vettä, mutta uinnin jälkeen kylmä suihku ei tuntunut enää missään. Afrikan illassa kannatti mukavan liikuntapäivän päätteeksi vetää jalkaan kalsarit ja villasukat.