Tossa-vuorelle Dessiessä, Etiopiassa

Lupasin päivittää tarinan toisestakin Etiopianmatkani (31.8.-12.9.2017) vuorikiipeilystä. Se suuntautui Tossa-vuorelle Dessien kaupungissa.

Kiipeily Asheten Mariam -luostarille Lalibelassa oli siitä jännittävä, ettei voinut olla varma, pääsevätkö kaikki perille ylös ja taas takaisin alas. Toinen kiipeilymme Dessien Tossa-vuorelle olisi kuulemma paljon helppokulkuisempi ja rauhallisempi. Olisimme myös jo tottuneita korkeaan ilmanalaan, koska oli toisen Etiopian-viikkomme loppupuoli. 

Tossa-vuorelta Dessien yliopistolle päin.

Nousu sinänsä olisi suunnilleen yhtä suuri kuin Lalibelassa, jossa nousimme 2600 metrin korkeudesta noin 3150 metriin. Dessiessä nousisimme 2500 metristä lähes 3100 metriin. Matkalla olisi ainakin yksi sopiva etappi, jonne väsähtäneet voisivat jäädä odottelemaan korkeammalle haluavia. 

Tämä vuori oli hyvin tuttu suomalaisille oppaillemme, jotka olivat olleet pitkään lähetystyöntekijänä kyseisellä paikkakunnalla. Heillä oli ennen tapana retkeillä vuorella viikonloppuisin. Molemmat olivat jo eläkkeellä, mutta näiden entisten suunnistajien peruskunto oli vielä kohdillaan. Lisäksi meillä oli mukana kaksi paikallista nuorta miestä, jotka olivat edellisinä päivinä esitelleet meille paikallisen Mekane Yesus -kirkon työtä. 

Tällä kertaa lähdimme nousemaan kivikkoista polkua ilman, että yksikään lapsi lyöttäytyi seuraan. Lalibelassa määränpäämme oli selkeästi turistikohde, jonne nousi säännöllisesti myös ulkomaalaisryhmiä. Lapsilla oli siellä businessideana tarjota opaspalveluja, ja turisteja olikin sen verran, että se kannatti. Dessiessä vuorella ei sinänsä ollut maisemia lukuun ottamatta mitään näkemistä, joten turisteja ei ollut, eikä turistioppaille ollut kysyntää.

Huipulta näkyy kauas.

Minua kuitenkin onnisti oppaan suhteen. Toinen kanssamme kiipeävistä nuorukaisista oli nimittäin ensimmäiseltä koulutukseltaan turistiopas. Sain alkumatkasta hänestä hyvän seuralaisen. Ilman häntä minulta olisi mennyt kokonaan ohi, että alhaalla näkyvät rakennukset olivat Dessien yliopiston rakennuksia. Tai että jonkin matkan päähän polusta kokoontuneet ihmiset olivat muslimeja, jotka viettivät hautajaisia. Juttelimme Etiopian uskontotilanteesta ja ortodoksikirkon ja Mekane Yesus -kirkon eroista. Sain myös selvityksen eukalyptuspuuongelmasta. Eukalyptuspuut eivät ole Etiopian alkuperäisiä puulajeja, vaan ne on tuotu Afrikkaan muualta. Alkuperäinen idea on kai ollut saada nopeakasvuinen puulaji teollisuuden tarpeisiin. Kuulemma Eukalyptuspuun juuret yltävät laajalle alalle ja jopa viiden metrin syvyyteen. Se vie voiman ympäriltään, eikä eukalyptusta kasvavassa maassa voi viljellä muuta. 

Alkumatka Tossa-vuorelle oli kivikkoinen. Vesi näytti vieneen maan polulta ja jättäneen pelkät kivet. Ryhmämme kärki kiipesi melko reipasta tahtia, ja nousu tuntui kohtalaisen raskaalta. Joko heikon kunnon tai vilkkaan keskustelun takia tulin itse hieman hengästyneenä jälkijoukossa. Kiipesin vähän hitaammin kuin 7-kymppinen suunnistaja, joka valitteli, että nousu vuorelle oli rankempi kuin hän muisti sen neljä vuotta aiemmin olleen. 

Joukostamme jäi ensimmäisenä kaksi naista, jotka vilkuttivat iloisesti polun varresta heidät ohittaessamme ja kertoivat jäävänsä alarinteeseen piknikille. Me jatkoimme nousemista, ja saavutimme jonkin ajan päästä hieman ylemmäs lepotaukoa pitämään jääneet ryhmäläisemme. Lepotauko oli tarpeen, samoin vesi, jonka tärkeyden olen kaikkein parhaiten oppinut juuri Afrikassa. Vuorella on äkkiä huono olo ja pää kipeänä, jos vesipullo on liian pieni. Lepotauolla menetin hyvän oppaani, jonka piti lähteä viemään piknikille jääneitä kahta ryhmäläistä takaisin hotellille. Jälkeenpäin kuulin, että hyvä opastus oli jatkunut myös noiden ladyjen paluumatkalla.    

Lepotauon jälkeen nousimme seetrejä kasvavaa rinnettä ylös. Seetri on alkuperäinen etiopialainen laji. Kuulemma kyseisen rinteen seetrit oli istutettu jonkin suomalaisen kehitysyhteistyöprojektin tuloksena. Seetririnteen jälkeen polku muuttui helpommaksi ja leveämmäksi. Kuljimme välillä tietä, jota pitkin olisi hyvin voinut ajaa autolla. 

Viimeinen huippu näkyy.

Vastaantulijoita ei ollut. Vain alarinteessä olimme nähneet muutaman aasin ja ihmisen. Ilma oli raikas, eikä ollut liian kuuma. Leppoisasti jutustellen tulimme etappipaikalle, jossa oli mahdollisuus jäädä odottamaan niitä, jotka nousisivat korkeimmalle huipulle. Koko porukka oli kuitenkin vielä reippaalla tuulella ja valmiita jatkamaan. 

Ensimmäinen nousu etappipaikan jälkeen oli pelkkää ruohikkorinnettä. Rinteen yläpäässä meitä oli vastassa nainen, joka selitti meille pitkät pätkät amharaksi. Joukkomme amharantaitoiset selittivät naisen sanovan, että olisimme voineet tuoda hänelle keksejä, kun olemme tulleet niinkin ylös. Ja että hänen poikansa olisi pitänyt suklaasta. Aivan sattumalta yhdeltä porukastamme löytyi repusta avaamaton suomalainen keksipaketti, ja toiselta iso sveitsiläinen suklaapatukka. Nainen nauroi, kun sai herkkunsa. 

Viimeinen rinne oli melko jyrkkä, mutta matkalla oli hauska tarkastella kasvillisuutta. Bongailin vuorelta oreganoa ja monenlaisia kukkia. Rinteen yläpäässä oli lammaslauma, jossa hallitsi kiukkuisen näköinen pässi, joka ahdisteli lampaita. Arastelin ensin lauman ohittamista, kunnes tajusin, ettei pässi halunnutkaan puskea minua, vaan se oli vain hurmaantunut uuhien tuoksusta.  

Kukkien lajia ei tiedä. 

Huipulle päästessä olimme kiivenneet melkein kaksi tuntia. Huipulla katselimme maisemia ja jaoimme viimeisiä keksejä, sipsejä, karkkeja ja koloja, eli etiopialaisia paahdettuja jyviä. Yhdellä ryhmäläisellämme oli mukana salmiakkilakritsia, joka oli tervetullut herkku reippailun jälkeen. 

Tässä polku on aika hyvä.

Alaspäin lähdimme pienen levon jälkeen samaa ruohikkorinnettä. Sen jälkeen valitsimme toisen reitin, joka kulki seetrien välissä aurinkoisella rinteellä melko kapeita kielekkeitä pitkin. Suomalainen oppaamme muistutti, ettei saa unohtaa katsoa jalkojaan ja kulkea varovasti. Alastulo oli tylsempää kuin ylös kiipeäminen, mutta kesti vähemmän aikaa. 

Näiden molempien Etiopian reissun vuorikiipeilyjen aikana huomasin, että olen toden totta aloittanut liikunnan aika vanhalla iällä. Kivinen polku kysyy tasapainoa ja koordinaatiota. Nostan hattua niille, jotka ovat liikkuneet pienestä pitäen ja pysyneet liikkuvaisina korkeaan ikään saakka. Onneksi minäkin pysyin paluumatkalla 7-kymppisen vauhdissa.