Kannustavassa hengessä

Viime viikon lauantain harrastin cheerleadingia. Arvaatte varmaan, että penkkiurheiluahan se oli. Olimme katsomassa tyttären cheerleading-seuran syysnäytöstä. Näytös kesti melkein neljä tuntia, joten omanlaisensa maraton sekin oli.

Kunnon kengät jalkaan lajissa kuin lajissa.

Oman tyttäremme joukkue esiintyi kahden minuutin verran, mutta laji on niin näyttävä ja monipuolinen, että kiinnostuksestani riitti muidenkin esityksille. Joukkueita oli ihan pienten söpöläisten joukkueesta nestorijoukkueeseen, jossa arvioimme vanhimpien olevan iältään 50+. SM-tason joukkueiden taiturointi oli henkeäsalpaavaa katsottavaa, mutta eniten ihailin paracheer-joukkueen esitystä.

Cheerleadingissa minuun tekee erityisesti vaikutuksen sen kannustava henki. Ihmekös tuo, kun koko lajin ideana on kannustaa toisia. Ainakin seuran näytöksessä näytti siltä, että kaikki kannustavat paitsi omiaan, myös jokaista muuta joukkuetta. Tietyt huudot kuuluvat lajiin. Ainakin "kaikki menee!" ja "helppoo!" olen jo kuullut, vaikka vasta opettelen sovittamaan niitä omaan suuhuni.

Yllätyin, kun luin Wikipediasta, että cheerleading on saanut alkunsa jo 1880-luvulla. Sitä paitsi kaikki cheerleaderit olivat alkuun miehiä. Naisia tuli mukaan vasta 1920-luvulla, kun naisten opiskelu yliopistoissa yleistyi. Jotenkin olen kuvitellut, että cheerleading olisi varsin uusi laji. Kilpaileminen yleistyikin vasta 1970-luvulla Yhdysvalloissa, ja Suomeen cheerleading rantautui 1980-luvun alussa. Ensimmäiset cheerleaderjoukkueet Suomessa olivat juuri amerikkalaisen jalkapallon kannustusryhmiä, mikä vastaakin omaa stereotypiaani cheerleadingista. Sittemin cheerleaderit ovat Suomessakin perustaneet omia seurojaan, jotka keskittyvät pääasiassa cheerleadingiin.

Kannustamisen lisäksi toinen asia, joka minuun cheerleadingissa tekee vaikutuksen, on lajin urheilullisuus ja vaativuus. Siinä tosiaan tarvitaan lihasta, koordinaatiota ja ennen kaikkea rohkeutta. Hiukan peloissani olen seurannut oman tyttären taivalta. Ensin hän aloitti pohjana, stunteissa eli nostoissa toisia nostavana urheilijana. Minusta se oli hyvä, koska siinä ei putoa korkealta. Varsin pian hän keveänä kuitenkin vaihtoi päälliseksi, eli juuri sellaiseksi, jota nostellaan yläilmoihin. Pelkoni kuitenkin helpotti, kun opin, että päällisen osa voi sittenkin olla turvallisin. Pohjat nimittäin ottavat aina päällisen kiinni melkein henkensä, tai ainakin sijoiltaan menneen jäsenen, uhalla. Todellisuudessa pohjat ovat niitä, jotka saavat mustelmia ja kolauksia päällisen pudotessa heidän päälleen. Voltit kuitenkin vielä pelottavat minua, ja voi olla, että on hyvä, etten vielä tiedä ihan kaikkea. Mutta olen sentään jo aika rohkea. Ainakin, kun muistaa, mitä tyttäreni sanoi syysloman jälkeen isovanhempien luota palattuaan: "Äiti, mä taisin tehdä pahan virheen. Näytin cheerkuvia mummulle!" 

Lapsi- ja nuorisourheilijan vanhempana on tietysti aina hienoa, kun oma lapsi saa kiitosta ja tunnustusta. Oli upea tunne, kun tyttäremme pokkasi syysnäytöksessä oman joukkueensa hengennostattajan palkinnon. Hengennostattaja kotona ei muutenkaan ole hullumpi asia.

Kannustava henki onkin kaikissa lajeissa tärkeää. Minunkin täytyy ottaa vähän mallia cheerleading-hengestä, sillä kaikkihan menee. Myös lenkit loskassa ja pimeydessä. Kyllä oman itsensä voittaminenkin on hieno tunne.