Hyvää uuttta vuotta 2016!

Jäin pohtimaan, minkätehoista liikuntaa olen kuluneena kalenterivuonna 2015 harrastanut. En ollenkaan sellaista, kuin olisin halunnut, oli pohdintojen lopputulos. Se ei tietenkään ole ollut oma päätökseni, vaikka jossain määrin olenkin ehkä voinut vaikuttaa siihen, etten ole lopettanut liikkumista kokonaan. 

Terveysliikuntasuositukseen olen kyllä keskimäärin päässyt tänäkin vuonna. Liikuntasuorituksia on ollut viikossa 3,8, ja ne ovat olleet keskimäärin 44 minuutin mittaisia. Vuodessa on ollut vain seitsemän viikkoa, jolloin liikunta jäi alle liikuntasuosituksen 150 minuutin, ja suurin osa niistä sijoittui tietysti siihen aikaan, kun jalkani oli ortoosissa. 

Minulle lienee kehittynyt myös jonkinlaista juoksuharrastajan itsekunnioitusta, koska tuntuu todella vaikealta paljastaa kalenterivuoden juoksukilometrien määrä. Se on nimittäin 117,1 juoksukilometriä. Paljastan sen tässä vain siksi, että voisin myöhemmin joskus sen tarkistaa. Luku on niin ahdistava, että mieluummin unohtaisin sen kokonaan. Sovitaanko, ettei muistella sitä enää?

Uudelle vuodelle tehdään monenlaisia lupauksia, jotka ovat oikeastaan haaveita. Minä en taaskaan aio luvata mitään liikuntaan liittyvää, koska tiedän, etten voi. Muistelen sen sijaan vähän menneitä. 

Poimin Itsevalmennus-palvelusta tämän vuoden 21 viimeistä viikkoa, viikot 32-52 sekä vertailukohdaksi parhaan urheilukauteni 21 viikkoa, vuoden 2014 viikot 1-21.   

Valoa kohti on pyrittävä.

Vaikka en enää ole mikään sohvaperuna, olen tämän vuoden lopulla harrastanut liikuntaa vain 64 % siitä ajasta, mitä omassa aktiivivaiheessani. Kalorinkulutuksella mitattuna olen vuoden 2014 viikoilla kuluttanut 15 viikolla yli 2000 kilokaloria, parhaalla viikolla 3800. Tämän vuoden lopulla olen vain yhdellä viikolla kuluttanut yli 2000 kaloria, tuolloin yhteensä 2051 kilokaloria. Lajikirjoni on kuitenkin laajentunut, mikä ei välttämättä ole huono asia. Olen saanut mukaan hydrobicin ja liikkuvuusharjoitukset ja tehostanut venyttelyä.  


Uudenvuodenaattona on tapana katsoa taaksepäin, mikä ei tunnu nyt suorituksia katsoessa kovin hyvältä. On kuitenkin ihanaa, että voin lähteä vuoteen 2016 jotakuinkin juoksevana, ja toivon tilanteen pysyvänkin sellaisena. Tässä vuodenvaihteessa pohdin myös, voisiko jalan tilanteelle tehdä vielä jotain uutta, vai odottaako vain. 

On oikeastaan jännittävää mennä eteenpäin, ja katsoa, mitä uudella urheiluvuodella 2016 on tarjottavanaan! Opinko jotain uutta? Koenko uusia tilanteita ja tapahtumia? Tutustunko uusiin ihmisiin? Ylitänkö uusia rajoja? Katsotaan vuoden saldoa sitten 31.12.2016. 

Tul(vi)koon joulu

Erään kaverini Facebook-sivulla leuhkittiin joulun ylensyönnistä. Kaverin kaveri retosteli, että oli syönyt niin paljon, että yläpaine alkoi kakkosella ja alapaine satasella, kilpaillen elopainolukeman kanssa. Luin tätä ja muitakin tekstejä aika kauhuissani siitä, miten välinpitämättömästi joku voi suhtautua terveyteen.  

Jouluna syödään ja jouluvalmisteluissa stressataan liikaa. Se on ylpeilyn aihe ja kuuluu kuvaan. Jouluna kuuluu valittaa mässäilystä, ylensyönnistä ja ylenliikkumattomuudesta. Mutta eihän joulu kestä kuin kolme päivää. Kyllä sen voisi ottaa valmistelujen kannalta ihan rauhallisesti, eikä siinä ajassa kovin hirveästi ehtisi edes syödä.

Jouluna harjoitettua liikuntaa kutsutaan kinkunsulatukseksi. Minä olen tänä jouluna pysynyt liikkeellä melkein liiankin hyvin. Varsinaiset lepopäivät ovat aaton jälkeen jääneet oikeastaan pitämättä, kun pyhinä tuli luisteltua ja käveltyä. Myöskään hydrobicista ei ollut taukoa, vaan tarjolla oli välipäivien kertamaksullinen jumppa.

Vakituisista hydrobic-kavereistani yksi oli ulkomailla, ja kaksi jäi muuten vain kotiin rentoilemaan. Mietin jo itsekin kotiin jäämistä, mutta lähdin kuitenkin. Oikeastaan hydrobiciin lähteminen on laiskottanut minua vain kerran tänä syksynä: silloin, kun  kelloja käännettiin, ja sisäinen kelloni kertoi, että jumppa alkaisi puoli kymmeneltä illalla. Päiväunien voimalla selvisin silloin siitäkin. Voin siis olla hydrobic-harrastukseen oikein tyytyväinen. Kuntosalille meno on laiskottanut paljon enemmän. Siitä ilosta lähdin myös välipäiväjumppaan, ja ilmoittauduin keväänkin hydrobic-tunneille.     

Hydrobic on vain tehostunut syksyn aikana. Tällä välipäivätunnilla käytimme ensimmäistä kertaa kelluvaa pötkylää, jonka kanssa saikin tehtyä jos mitä hauskaa ja tehokasta. Esimerkiksi pötkylän pyörittäminen veden alla sekä sen työntäminen eteen ja taakse tai ylös ja alas oli aika hyvä käsitreeni. Myös tasapainoa oli aika hyvä treenata polviseisonnassa pötkön päällä ja kädet ilmassa. Lopuksi kisasimme parin kanssa niin, että olimme selät vastakkain, pötköt molempien kainaloiden alla, ja potkimme vettä 30 sekunnin ajan. Enemmän etuperin liikkunut hävisi. Melkein iski liikuntatuntiahdistus, kun hävisin kaksi ensimmäistä matsia. Onneksi sentään voitin kolmannen. 

Vaikka vesiliikunta oli hauskaa ja reipasta, ei minulla ole ollut hirveästi tarvetta erityisempään kinkunsulatukseen. Olemme jo muutamana jouluna sopineet, että jouluruokia syödään kaksi päivää, ja se toteutui tänäkin vuonna. Tytär ehdotti viime jouluna, että tapaninpäivänä syödään salaattia, jonka jokainen saa koota itse tarjolla olevista aineksista. Meistä se oli hyvä ajatus, ja toistimme saman tänäkin jouluna. Sokerinsyönti meni minulta kyllä nytkin överiksi. Kokonaan makeattoman marraskuuni jäljiltä herkkä sokeritoleranssi kasvoi normaalimittoihin ja sen yli joulunpyhien aikana. Nyt ollaan siinä vaiheessa, kun suklaa on aikaa sitten loppunut, ja viimeisestä epäsuositusta kakusta on enää muutama viipale jäljellä. Sitten senkin loputtua hoiperrellaan etsimässä jotain makeaa, kunnes... Totta puhuen luulen, että yritän aika pian palata takaisin lähes sokerittomaan ruokavalioon. Se tuntuu tällä hetkellä hyvältä ja sopivalta.

Facebook on hauska kapistus. Sieltä löytyi myös sopiva otsikko joulun ylensyönti- ja vesiliikuntapäivitykselle. Joulun aikaan yksi työkaveri julkaisi Facebookissa ilmastonmuutokseen sopiviksi uudistamiaan joululaulujen nimiä. En malttanut olla vääntelemättä joululauluja itsekin: Tulvikoon joulu ja Heinillä märkien kaukalon. 

Ilmastonmuutosjoulu.

"Tapaninajelu" jäällä

Tulipa ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen käytyä luistelemassa! Viime talven luistelut jäivät kokonaan väliin jalkavaivojen takia, kun aina jalan ollessa parempana yritin ensisijaisesti päästä juoksemaan.

Jostain syystä olen lapsesta pitäen tykännyt luistelusta. Vanhoissa Ystäväni-kirjoissa kysyttiin aina lempiurheilulajia. Eihän minulla sellaista ollut, kun en ollenkaan ollut urheilija. Mutta minulla oli aina tapana kirjoittaa Ystäväni-kirjojen noihin kohtiin "uinti ja luistelu". Molempia kai osasin lapsena kohtuullisesti ja ne olivat minulle tuttuja ja jollain tavalla mieluisia lajeja. 

Pienenä keksin ja järjestin mielelläni kavereideni kanssa erilaisia kerhoja. Yksi näistä kerhoista oli nimeltään 'luistelukerho'. Se kokoontui naapurin maalla olevalla suohaudalla, jossa oli sen verran vettä, että talven tultua sinne syntyi muutaman neliön jää. Suohautaa ympäröivät korkeat pajut ja viereiseltä pellolta raivatut kivet. Meillä oli tapana "jäädyttää" suohaudan jäätä uudelleen hakkaamalla jäähän reikä ja loiskimalla reiästä vettä jäälle, niin että se jäätyi sileäksi. Luistelukerhossa opetimme pienemmille luistelun alkeita. Meillekään ei kukaan ollut opettanut luistelua, joten tulimme harhaopettaneeksi muille, että luistellessa piti potkia vauhtia luistimen kärjillä. Opetuksemme ei tosin ollut sen huonompaa kuin 1. ja 2. luokkien opettajallamme, joka opetti samoin. Vasta 3. luokalla oli sitten edessä oikean luistelutyylin opettelu, mikä oli aluksi hiukan hankalaa, mutta todistettavasti olen jotenkuten omaksunut senkin. 

Yksi oivallukseni luistelusta on ollut, että luistinten pitää olla riittävän isot. 
Luistelen 39 numeron luistimilla, vaikka kenkäni 
muuten ovat kokoa 36-37.

Kouluaikojen jälkeen oli melko pitkä tauko ennen kuin pääsin uudelleen luistimille. Se tapahtui oikeastaan vasta, kun esikoisemme alkoi olla eskari-iässä ja opetella luistelua. Samoihin aikoihin huomasimme, että olimme muuttaneet varsin lähelle tekojäärataa, mikä oli lumettomina talvina liikunnan harrastamisen kannalta erittäin hyvä asia.  Niihin aikoihin ainoa liikuntaharrastukseni oli työmatkapyöräily, joka loppui joka talvi muutamaksi kuukaudeksi kokonaan. Luistelu pari kertaa viikossa koko perheen kanssa oli yksi asioista, jotka saivat minut huomaamaan, että jollakin tavalla ympärivuotinen säännöllinen liikkuminen olisi mahdollista ja ehkä mukavaakin. Juoksu tuli kuvaan joitakin vuosia sen jälkeen. 

Nytkin läheinen tekojäärata on auki, vaikka välillä tulee vettä taivaan täydeltä ja mittarissa on melkein kymmenen astetta plussaa. Luistelumahdollisuutta kannattaa siis hyödyntää, etenkin, kun sen käyttö ei maksa käyttäjälle yhtään mitään. Tänä jouluna "tapaninajelu", eli Tapaninpäivän lenkki korvautuikin joulupäivän luistelulla. Harmi kyllä perheemme parhaan luistelijan, eli mieheni, selkä ei sallinut luistelua, eikä teiniä napannut. Tyttärestäni sain kuitenkin hyvää seuraa ja alibin mennä jäälle. Harva aikuinen ainakaan mailat kielletty -vuorolla käy luistelemassa ilman lapsia, mikä on oikeastaan sääli.  

Tekojää on parempi kuin ei mitään, vaikka
olikin jo aika naarmuilla. 

Oikeasti en tietenkään ole hyvä luistelija, vaikka lapsena aika hyvänä itseäni pidinkin. Tasapainoni on huono, enkä ole ollenkaan rohkea. Nytkin kaikki muut jäällä olevat aikuiset tekivät hienoja kaaria, hyppyjä ja piruetteja. Erityisen ihaillen katselin kahta noin 7-kymppistä miestä, jotka selvästi olivat luistelleet ennenkin, ja pystyneet ylläpitämään paitsi liikuntakykynsä, myös voimansa, taitonsa ja rohkeutensa. Joka kerta tuollaisia liikkujia nähdessäni toivon, että itse pystyisin kolmenkymmenen vuoden kuluttua edes puoliksi samaan. 

Jos unohdetaan taito ja sen myötä hypyt ja piruetit, luistelu menee hyvin kestävyyslajista, ja kierrän mielelläni kaukaloa ympäri. Kuten aina talven ensimmäisellä luistelukerralla, jaloissa tuntui ihan uusissa kohdissa. Parinkymmenen minuutin jälkeen lihakset alkoivat kuitenkin lämmetä. Tällä kertaa innostuin kokeilemaan luistimilla myös kyykkyjä, eli pitkän liu'un aikana kyykistymistä kahdella jalalla mahdollisimman alas, selkä mahdollisimman suorana, minkä uskon pitemmän päälle tekevän hyvää sekä tasapainolle että lihaksille. En uskaltanut luistella puolta tuntia pitempään ensimmäisellä kerralla. Tietenkin jalassa tuntui hiukan samana iltana ja vielä seuraavana aamunakin, mutta se nyt ei ollut uutta. Toivon siitä huolimatta pääseväni pian uudelleenkin luistimille. 

       

Hyvää joulua!

Tänään livahdin jouluvalmistelujen välissä pienelle lenkille. Se oli minulle vähän kuin joululahja, koska aurinko paistoi ja suuntasin pitkästä aikaa lempireitilleni. Näin siellä näin muhkeita joulukuusia.   

Toivotan kaikille lukijoilleni joulun lepoa ja iloa! 

Uusi ihastus

Onnentunne ja euforia! Sisäinen urheilijani värisee. Olen tainnut löytää uuden ihastuksen. Tai en tiedä, onko se niin uusikaan. Olen nimittäin aina pitänyt rauhallisesta venyttelystä. 

Juoksija-lehden lihasketjuvenytykset.

Lenkin jälkeen venyttely on tietysti itsestään selvää, ja se on minusta myös mukavaa. Tänä syksynä olen ottanut viikko-ohjelmaani noin puoli tuntia kestäviä venyttelysessioita. Osittain ehkä sen takia, että olen välillä tehnyt melko yksipuolisesti lihastreeniä, ja olen kokenut kaipaavani lihashuoltoa. 

Näissä pitemmissä venyttelyissä olen tehnyt peräjälkeen kaikki venytykset, jotka osaan, osan kahteenkin kertaan. Jonkin uudenkin venytyksen olen oppinut lapsilta ja joskus seurannut jotain Juoksija-lehden venyttelyohjelmaa. Vähän yli kuukausi sitten keksin liikkuvuutta parantavat lihasketjuvenytykset, joita aloin tehdä Juoksija-lehden vuoden 2015 harjoituspäiväkirjan ohjeilla. Niitä tehdään vain kymmenen sekuntia kerrallaan aina kolme peräkkäin. 

Sitten keksin yhdistää sekä normaalit venytykset että lihasketjuvenytykset, ja huomasin äkkiä venytelleeni melkein tunnin. Siitä tuli mielettömän hyvä olo, melkein kuin endorfiinipölly juoksun jälkeen, vaikka en varsinaisesti harrastanut mitään kestävyysliikuntaa. Ehkä tulin tehneeksi jotain joogan tapaista. Sekin kuulemma panee endorfiinit liikkeelle. Meditointi taisi kuitenkin jäädä välistä, koska pää oli yhtä tyhjä kuin tavallisesti. 

Nämä pitemmät venyttelyt ovat painottuneet minulla lähinnä viikonloppuihin, kun ei ole kiire minnekään. Kiireetön tunnelma lisää hyvää oloa. 

Mutta eihän mikään voita sitä, että on juossut hyvän lenkin, käynyt suihkussa, syönyt, höntsäillyt vähän jotain, ja sitten pääsee venyttelemään kaikessa rauhassa. Viime viikolla juokseminen jäi kokonaan välistä joulukiireiden ja tilapäisesti kipeytyneen polven takia. Tänäänkin ehdin lenkille joulusiivouksen ja yhden hamsterihäkin kyydityksen takia vasta illan jo pimennyttyä, mutta ei se näin talvipäivänseisauksena haitannut. Laskettelin menemään tavallista kovempaa vauhtia ilman sykemittaria, vaikka ei ehkä pitäisi. Hyvältä tuntui kuitenkin. Ja kestoihastukseni, venyttelyn, seurassa oli juoksun jälkeen oikein mukavaa.   

Vaihtaisinko fyssaria?

Lieväksi järkytyksekseni huomasin, että olen käynyt tibialis posterior -jänteeni takia fysioterapiassa pian puolitoista vuotta. Nyt oli vuorossa tämän jakson viimeinen fysioterapiakäynti. Olenkin jo jonkin aikaa ajatellut ottaa fysioterapiasta ainakin pienen aikalisän. Rehellisesti ajateltuna siitä ei tunnu olevan juurikaan hyötyä. 

Hieman yllättäen fysioterapeuttini olikin samaa mieltä. Hän ehdotti, että jos siltä tuntuu, voisin hakea second opinionin urheilulääkäriltä. "Ja jos siihen määrätään fysioterapiaa, älä tule enää minun luokseni, vaan hanki second opinion joltain toiselta fysioterapeutilta", sanoi fysioterapeuttini. Tämä ei kuulemma tarkoittanut sitä, ettei hän enää haluaisi nähdä minua. 

Keskustelimme jatkosta. En saanut enää erityisempiä kuntouttavia jumppaohjeita. "Tee mieluummin toiminnallista harjoittelua, kuin vaikka reisiliikkeitä laitteilla. Kyykkyjä esimerkiksi." Katsoimme, miten askelkyykkyni sujuu. Minua olikin harmittanut, kun olin unohtanut kysyä Veteraanijuoksijan mielipidettä siitä viimeksi marraskuussa nähdessämme. Fysioterapeutin mukaan jalan heikkouden näkee edelleen selvästi. Isovarpaan tyvinivel hakee myös alustakontaktia vaihtelevasti, ja polvi pyrkii taipumaan hiukan sisäänpäin. Tämä ei tullut minulle yllätyksenä. Lihakset ovat edelleen aika heikot, ja niiden lääke on tietysti treeni, maltilla edelleen. Mutta sitten tuli yllätys: "Sulla on hieno kyykkytekniikka! Pumppaat ylös ja alas ihan kuin hissi. Moni taivuttaa lantiota eteenpäin." "No, mä olen katsonut videota", henkäisin hämmästyksissäni. Olen sentään oppinut edes jotain. Siltä videolta vissiin. 

Olen pitänyt jalkani kipeytymistä välillä todella epäloogisena. Fysioterapeutti sanoi, ettei hänestä ole ollenkaan epäloogista, että jalka kipeytyy vasta seuraavan päivän iltana tai vieläkin myöhemmin. "Jänne rasittuu liikkuessa, ja lievän tulehduksen aiheuttajat eivät poistu hyvin, jos seuraavana päivänä on paikoillaan, vaikka toimistotyössä. Urheilijoille ei sovi toimistotyö, koska se hidastaa palautumista. Hyvään palautumiseen sopisi pieni liike." Jotenkin minusta silti tuntuu, ettei tässä nyt enää kuitenkaan ole palautumisen puutteesta kyse. 

Fysioterapeutti painotti edelleen jään käyttöä liikunnan jälkeen. Olen minä kylmäpussia käyttänytkin. Nyt sain ohjeen vetää jännettä pitkin jääpalasen kulmalla. Se voisi kuulemma pitää kivun poissa, jos jänteen käsittelisi heti lenkin jälkeen. (Melkein) kaikkeahan voi kokeilla, ainakin kerran. 

Viimeiseksi fysioterapeutti otti esiin teippirullan. Olen kuullut monenkin urheilijan puhuvan kinesioteipistä. Fysioterapeuttini otti sellaisen nyt ensimmäistä kertaa puheeksi. Hän askarteli teipin kiinni jalkaani jänteen kohdalle. Voisin kuulemma kokeilla lenkkiä teippi jalassa. Sen pitäisi ehkäistä kipua. 

Nyt istun siis kotona teippi jalassa. Olen jo muutaman viikon miettinyt, hankkisinko tosiaankin second opinionin jostain, vai olisinko vain edelleen tyytyväinen siitä, että voin kävellä. Ajatukset saivat uutta struktuuria, ja palaan niihin vielä. Sitä ennen teen jouluvalmisteluja teippi jalassa. Lenkille en ole vielä ehtinyt. 

Teippi jalassa.

  

Väkisinjuoksua

Käyttämätön juoksumatto.

Työkaveri treenasi maratonille. "Voi plääh, taas mun pitää lähteä illalla lenkille. Tulis jo äkkiä se kilpailu, niin ei tarttis enää seurata tuota juoksuohjelmaa, ja vois jäädä rauhassa sohvalle." Kommentti tuli vähän virne suupielessä, mutta tiesin, että oli siinä totta toinen puoli tai ehkä enemmänkin. 

Toinen ystävä, ennen ihan aktiivisesti urheilua harrastanut, oli saanut mieheltään puoli vuotta aikaisemmin lahjaksi kuntosalijäsenyyden. Se maksoi 60 euroa kuussa. Ystäväni oli käynyt salilla kolmesti.  

Ja entäs serkkuni sitten? Hyvissä ruumiin ja sielun voimissa oleva vähän yli viisikymppinen mies. Hänellä on jäsenyys erään ruotsalaisen purjehdusseuran salilla. Jäsenyys maksaa vain 1100 kruunua vuodessa ja sisältää oikeuden käyttää myös saunaa, keittiötä ja oleskelutiloja. Sali sijaitsee ihan meren rannassa vajaan puolen kilometrin päässä serkun asunnolta. Salin ikkunat ovat merelle päin ja maisemat juoksumatolta tolkuttoman hienot. Montako kertaa serkkuni on viimeisen vuoden aikana käyttänyt salia? Kolmesti.  

Näköala serkun juoksumatolta.

Kyllähän minäkin lusmuilun ymmärrän. Ehkä pystyisin helpostikin palaamaan takaisin lähes täydelliseen liikkumattomuuteen. Keväällä vähän kokeilinkin sitä jalkaa sairastaessani, mutta silloin alkoi kyllä aika pian tehdä mieli taas liikkumaan, ihan sen liikkumisen ilon takia. Erityisesti kaipasin silloin juoksemista ja muuta ulkoilua.

Vai olenkohan jotenkin ylitunnollinen? Kun olen tänä syksynä päättänyt käydä kuntosalilla kahdesti viikossa, olen ajoittaisesta pakonomaisuudesta huolimatta käynyt. Kun olen päättänyt käydä kerran viikossa hydrobicissa, en ole jättänyt sitä väliin kuin yhden kerran, jokin aika sitten Tanskassa ollessani. 

Silti, tunnollinen tai ei, juoksemisessa on minulle jotain kummallista hohtoa, jotain erilaista kuin salitreenissä. Juoksemista ei tarvitse tehdä väkisin. Se on minusta houkuttelevaa huolimatta siitä, että nykyisin jalkoihin sattuu, hitaus harmittaa, matka on onnettoman lyhyt, eikä mistään kunnon treenistä voi puhua. En muista montaa kertaa, että lenkille lähteminen olisi ollut vastenmielistä, ainakaan yhtä vastenmielistä kuin joskus on kuntosalille meno. 

Nykyisin lenkille pääsy on suorastaan luksusta, kun se ei ole itsestään selvää. Tänään oli aivan erityisesti luksuslenkki. Ehdin nimittäin lenkille päivänvalon aikaan, mikä jo itsessään on tähän vuodenaikaan harvinaista. Lisäksi aurinko oli eksynyt tänne jostain etelästä ja paistoi koko lenkin ajan. Uskalsin jo toisen kerran tällä viikolla hölkätä 37 minuuttia, ja lisäksi kävelin viisi minuuttia alussa ja lopussa. Ulkoilulle tuli siis sen verran pituutta, että pääsin vähän kauemmas kuin tavallisesti, ja näin muutakin maisemaa, kuin sen tavallisen polunpätkän kelmeässä katuvalossa.

Tuntuu, että juoksulla olisi minulle vielä paljon annettavaa, vaikkei se vielä toistaiseksi ole paljoa luvannut. 

Joulukuun aurinko.

Vähän kuin lenkillä

Viikonloppuna kävin perheen kanssa vanhempieni luona. Kalenteri näytti, että tuona päivänä olisi juoksutreenin vuoro. Pakkasin siis juoksukamat mukaan jo Tanskanreissun tuomalla rutiinilla. 

Hämäystrikoot. 

Ja niinhän siinä kävi, että tällä kertaa kotiin jäivät housut. Muistan kyllä, missä vaiheessa minun piti ne napata kylpyhuoneen kuivaustelineeltä, mutta jotain muuta tuli väliin, ja juoksuhousuista oli mukana pelkät kalsarit. "Mutta kyllähän sä noilla voit mennä", reipas tyttäreni tokaisi. Ja oikeastaan kyllä. Kalsarit ovat ihan virtaviivaiset, ja hämärtyvässä pikkukylässä syrjäpolulla menevät täydestä juoksutrikoina - mikäs siinä! 

Olen viime aikoina hölkkäillyt sellaisia 30-35 minuutin pätkiä, ehkä pari kertaa viikossa. Välillä jänne oli jatkuvasti kipeä, mutta taas useamman päivän juoksutauon jälkeen tuli paremmaksi. Olen myös noin kerran viikossa uskaltanut tehdä vähän jalkakyykkyjä ja kerran jo myös varpaillenousuja. 

En oikeastaan tunne jalan paranemisen erityisemmin edistyneen, mutta ainakin pystyn hölköttelemään edes vähän. Siitä innostuneena lähdinkin lenkille housuitta ja häiriintymättä joulukuun hämärästä, harmaasta sadesäästä.

Päijänteen rantaa menin.

Kotipuolessa hiekka-alustalle pääsee nopeasti oikeastaan vain yhtä reittiä, ja puolen tunnin lenkki on niin lyhyt, että olen jo kyllästynyt juoksemaan aina vain yhteen suuntaan ja takaisin. Haluaisin jo päästä juoksemaan vaikka kymmenen kilometriä, niin näkisin vähän uusiakin maisemia. Siksikin pienen pieni lenkki uusissa maisemissa oli tervetullut. 



Isän ja äidin luota pääsee nopeasti suoraan rantamaisemiin, ja mikäs sen hauskempaa, vaikka säässä oli toivomisen varaa. Nautin kiviaidan reunustamasta pikkutiestä, joka kiemurtelee saaressa peltojen halki. 

Kipeytyikö jalka? Joka juoksukertahan se iltaa kohti kipeytyy, mutta nyt meni kohtuullisesti aamuun mennessä ohi. Lepopäivä on kuitenkin taas paikallaan, koska tänään, juoksua seuraavana iltana, tein lihastreeniä kotona, ja siihen sisältyi sen verran askelkyykkyjä ja muuta pientä rasitusta, että kevyt tulehdustuntemus jalassa taas on. Ehkä kylmäpakkausta voisi käyttää enemmänkin liikkumisen jälkeen.  





Entä tuliko ilman housuja juoksemisesta jotain ongelmia? No, pari pappaa tuli autolla vastaan, mutta kumpikaan ei edes ajanut ojaan. 

Testauksen testaus

Vanhat kuntotestaustulokseni, joita kaipasin edellisessä postauksessani, löytyivätkin Veteraanijuoksijan arkistoista. Erinomainen juttu, koska jos olisin ollut itse ne hävittänyt, en kyllä keksisi, missä ne olisivat. Kannattaa jatkossakin muistaa erilaisten tärkeiden dokumenttien säilytyksen ulkoistaminen. 

Lokakuun 2013 vatsalihas- ja seinäistuntatulokseni olivat armottomat. Olin tehnyt vatsalihasliikkeitä silloin 42 ja istunut seinällä 82 sekuntia. Jäin siis tämän syksyn 39 vatsalihasliikkeelläni noista vanhoista tuloksista. Seinäistuntaa olin onneksi kahdessa vuodessa parantanut melkein 40 sekuntia. 

Ennen tätä tämän syksyn testausta olin kyllä juuri tehnyt alle 45 minuutin lihastreenin, joten vatsalihakset piti testata uudestaan. Testaus oli kuitenkin pettymys. Pääsin taas vain 42 vatsalihasliikettä. Voi tietysti olla mahdollista, että nauroin vatsalihakseni juuri ennen testiä löysiksi, kun kani hyppäsi mahan päälle tarkistamaan, että olen hengissä. 

Tämän mukaan olisin nyt kuluneen syksyn aikana parantanut reisieni ja pakaroideni lihaskuntoa, mutta en vatsalihasteni kuntoa. Alkaa tuntua siltä, että erilaiset testaukset perustuvat todella paljon sattumaan. Minähän en ole tehnyt yhtään mitään jaloilleni, enkä varsinkaan pakaralihaksilleni koko syksynä. Reisilihaksia olen kyllä jonkin verran treenannut, ja käyttämäni painot ovat toki kasvaneet syksystä 2013. Silloinkaan en vielä ollut paljoa lihastreeniä tehnyt. Voisiko se yksistään riittää parantamaan seinäistuntatulosta? Pohjelihasteni kunto on kuitenkin koko lailla nollassa. 

Vatsalihaksia taas olen mukamas treenannut säännöllisesti ja pyrkinyt monipuolistamaankin treeniä. Ihan noita samoja istumaannousuja en ole tehnyt kovin aktiivisesti. Olisiko siinä syy - jos olisin treenannut saman verran istumaannousuja kuin suoria vatsalihaksia toisella tekniikalla, saisin paremman testituloksen? Tai sitten kuntosalitreenistäni ei ole hyötyä, koska se on liian yksipuolista, eikä kehitä. Siinäpä riittää taas miettimistä. 



        

Hiljaa seinällä

Haikailen joskus sitä, että saisin jotain todisteita kuntoni paranemisesta tai muusta edistymisestä liikunnassa. Kun juoksutreeni sujuu, silloin on helppo mitata matkaa ja nopeutta, ja ainakin alkuvaiheessa jopa minä huomasin siinä pientä kehitystä. Nyt kun ei voi juuri juosta, olisi mukava, jos jollain mittarilla voisi mitata vaikka että ryhti ja kehon hallinta on parantunut ja lihaksisto ja verenkiertoelimistö kehittynyt.

Onneksi löysin työpaikan kuntoprojektin tulosvihkosen maaliskuulta 2013. Piti minulla olla tulokset myös lokakuulta 2013, mutta ne ovat kadonneet jonnekin. Maaliskuun tulokset ovat kuitenkin se todellinen lihaskuntoni nollatulos ajalta, jolloin harrastin vain työmatkapyöräilyä, enkä ollut uskaltanut vielä jalallani astua kuntosalille.  

Useimpia testejä, joita tuossa tulosvihkosessa oli, ei voi toistaa kotona. Onneksi kuitenkin pari lihasmittausta, vatsalihastesti ja seinäistunta, onnistuu myös kotioloissa, koska lihaskunto minua juuri nyt kiinnosti. Kestävyyskuntoni tuskin on nykyisin tuolla aktiivipyöräilykauden tasolla, joten siitä en edes halua tietää. 

Vatsalihastestissä piti tehdä minuutin ajan istumaannousuja. Muistan, että ensimmäisellä kerralla en oikein ymmärtänyt, miten testi pitäisi tehdä, ja sain tulokseksi 24. Toisella kerralla lokakuussa 2013 sain paremman tuloksen, mutta kuten sanottu, tulokset ovat hukassa. Tuo 24 on 36-45-vuotiaiden naisten välttävä tulos. Kohtalaiseen tarvittaisiin 29-32, yli keskitasoiseen 33-38, hyvään 39-48 ja erinomaiseen yli 48 istumaannousua minuutissa.  
Seinäistunnassa ollaan selkä seinää vasten, jalat 90 asteen kulmassa, ja istutaan siinä asennossa niin kauan kuin mahdollista. Joku vuosi sitten tyttäreni voitti lajissa luokkansa pojat. Minä sain maaliskuussa 2013 tuloksen 65 sekuntia, joka oli kohtalainen tulos. Hyvä tulos olisi ollut 91-120 sekuntia ja erinomainen yli 120 sekuntia. 

Mies lupautui kellottajaksi. Laskin vatsalihasliikkeet itse, joten tuloksen voi vapaasti kyseenalaistaa. Vatsalihastestiä tehdessä olin juuri tehnyt 45 minuutin lihastreenin, mikä ei tietenkään mahdollista parasta tulosta. Olin kuitenkin tulokseeni, 39, niin tyytyväinen, etten ole välittänyt sitä vielä uusia. Pääsin siis "hyvän" alarajalle. Seinäistunta ei lihastreenin jälkeen oikein onnistunut. Ensimmäinen yritys jäi yhteen minuuttiin, ja halusin uusia sen paremmin voimin. 

Tästä on parannettu ja vielä paranee.

Pari viikkoa myöhemmin lämmittelin hyvin imuroimalla kodin. Sitten paljain jaloin seinälle istumaan. Sanoin miehelleni, että muistaakseni 90 sekuntia oli jokin raja, jonne haluaisin tähdätä. Jossain 30 sekunnin jälkeen kysyin, onko menty jo 20 sekuntia. Kuulemma oli, ja aika pian sen jälkeen mies kertoi, että oli mennyt minuutti. Hän käski lopettaa höpöttämisen, ettei siihen kuluisi voimia. En ymmärrä, miten nainen voisi olla kaksi minuuttia hiljaa, enkä ollutkaan, mutta sen verran istuin seinällä. Tarkemmin sanottuna 121 sekuntia. Pääsin siis juuri ja juuri erinomaisen puolelle.

Olen tuloksiini oikein tyytyväinen, ja varsinkin siihen, että löysin vanhoja tuloksia, joihin verrata nykyistä kehitystä. Vielä jäi varaa parantaa. Pitää varmaan kokeilla vuoden päästä uudestaan.  



  

Juoksuoivallus työmatkalla

Iso-Beltin harmautta.

Purin vähän haluttomasti juoksukamoja matkalaukusta hotellihuoneessa. Olin juuri päässyt perille Odenseen. Sää oli harmaa ja alkoi pimentyä, mutta olin lähdössä lenkille melkein vieraassa kaupungissa. Olinhan raahannut lenkkarit ja juoksuvaatteet mukaan sinne saakka, ja luvannut oikein blogissakin ottaa ensimmäistä kertaa lenkkarit mukaan työmatkalle ja vielä kirjoittaa siitä. 

Odensen katuja.

Toisaalta olisi kiva päästä haukkaamaan raitista ilmaa pitkän matkustamisen jälkeen. Tiesin suunnilleen suunnan, johon kannattaisi lähteä, ja uusien kulmien näkeminen on aina kivaa. 

Kaivoin laukusta esiin juoksukengät, housut, kalsarit, t-paidan, rintsikat ja sukat. Mutta takkia siellä ei ollut, ei, vaikka ravistelin jokaisen vaatekappaleen erikseen. Ei ollut vaikea muistaa, että pakkasin aika kiireellä viimeisen koti-illan päätteeksi. Mitään takin korvaavaa pitkähihaistakaan minulla ei ollut mukana, joten marraskuun +8 asteen tihkusateeseen ei ollut lähtemistä. 

Vedin harmissani hameen takaisin päälle. Heti sen jälkeen tajusin, että voisin kuitenkin tehdä vähän lihasjumppaa hotellihuoneessa. Aikaa siihen ei nimittäin liiemmälti olisi kahden seuraavan päivän aikana. Hame pois ja jumppavaatteet tilalle. Ja sitten sain kuningasajatuksen. Se tuli parhaillaan lukemastani kirjasta. 

Paljasjalkajuoksija.

Lukeminen kuulkaa kannattaa aina. Ei uskoisi, että urheilua voisi opetella kirjoista, mutta kyllä sitä voi. Minä olen saanut urheilukirjoista monta hyvää oivallusta ja paljon rakennusaineita kokonaiskuvaani juoksusta. Mieluiten kuitenkin luen romaaneita, ja tällä kertaa sellaisesta oli hyötyä. Sain nimittäin oivalluksen Jouni Tossavaisen romaanista New Yorkin lentävä suomalainen, jota olen parhaillaan lukemassa. Romaani on tosiasioihin perustuva fiktio viime vuosisadan alun kestävyysjuoksija Hannes Kolehmaisesta, ja siinä kerrotaan, että talvisin huonolla säällä Hannes Kolehmainen harrasti paikallaanjuoksua sisätiloissa. 

Hotellihuoneessa pystyy hyvin harrastamaan paikallaanjuoksua, vaikka huone pieni onkin. Jätin lenkkarit pois, niin tuli kokeiltua samalla paljasjalkajuoksua. Aika suuren osan "lenkistä" hipsuttelin päkiöillä, joten nyt on päkiäjuoksuakin kokeiltu enemmän kuin koskaan. Myös takaperinjuoksua testasin, kun ei ollut kukaan katsomassa ja hulluna pitämässä. Samasta syystä oli helppo huitoa vähän joka suuntaan käsillä ja rentouttaa matkalla jäykistynyttä yläkroppaa. Muutaman kovemman spurtinkin kokeilin, ihan siinä paikallaan. Kokolattiamatto oli aika mukava alusta. Tämä kannattaa pitää mielessä vastaisenkin varalle, jos joskus vaikka on liian liukasta tai muuten ei huvita lähteä ulos. Juoksumatot ovat yliarvostettuja. Varmistin vielä Veteraanijuoksijalta, että treenini oli riittävän lajinomainen. Kuulemma oli. 

Tarpeelliset lenkkarit.

Enkä minä lenkkareitakaan turhaan mukaan ottanut. Näissä kokouksissa on tapana kävellä reippaasti kongressipaikalle aamuisin, ja tällä kertaa matkaa oli kolmisen kilometriä suuntaansa. Oli oikein mukava kävellä se kunnon lenkkarit jalassa. Olin myös ylpeä siitä, että olin päätynyt samaan kenkävalintaan kuin urheilu- ja ulkoilukansalaisina tunnetut norjalaiset kollegat. Sisäinen urheilijani alkaa pikkuhiljaa kehittyä.  

Säätöä ja yritystä

Kun liikkuminen kunnolla nyppii ja tökkii, ei bloggailu oikein huvita. Ainakin vähän pitäisi olla edistystä ja endorfiinia, että kirjoitus kulkisi. Siksi pitää käyttää tilaisuus hyväksi, kun hetkellisesti on lenkin jälkeen hyvä olo. 

Pääasiassa nykyisin yleisesti jalkaan sattuu ja harmittaa. Jänteeseen on palannut jonkinasteinen kipu, joka tuntuu aina kovempana, kun olen tehnyt jalalla jotain. Hölkkäpäivien iltana kipu saattaa olla häiritsevä. Ei kova, mutta kiusallinen. 

Eniten häiritsee, kun tuntuu, etten voi itse tehdä asialle yhtään mitään. Tuntuu, että kaikki muut urheilijat pystyvät aina loukkaannuttuaan tekemään jotain ihanaa ja nautinnollista korvaavaa treeniä, mutta minulla vain koipi kipeytyy jokaisesta yrityksestä. 

Kirjoitin fysioterapeutille, koska olimme sopineet, että otan yhteyttä noin kuukauden kuluttua. Kirjoitin kuitenkin jo pari viikkoa aikaisemmin tämän takkuilun takia. Tein yhteenvedon tilanteesta. Loppukesästä jalka oli hyvässä arkikäyttökunnossa, kävely hitaasti kauppaan ja kirjastoon onnistui, ja ennen kaikkea jalka toimi normaalisti. Kaikki kestävyysurheiluyritykset kuitenkin kipeyttivät jalan uudestaan. Elokuussa fysioterapeutti kielsi kaiken kestävyysliikunnnan. Tein vain lihastreeniä ja fysioterapeutin neuvomia vahvistavia harjoituksia. Reilun kuukauden lepäilyn ja kuntoutuksen jälkeen sain luvan näihin juoksutreeneihin, joita nyt olen yrittänyt harrastaa. Toisaalta lepo oli auttanutkin, ja ensin hölkkäily tuntui alkavan sujua. Hitaasti kyllä, mutta jalka tuntui ikään kuin vahvistuvan. Kolme hölkkäkertaa viikossa hydrobicin lisäksi oli kuitenkin aika paljon, ja jalka alkoi taas kipeytyä.  


Olen kyllästynyt tähän tempoiluun. Välillä epäilen, että jalkakipu on luulosairautta. Välillä taas järki sanoo, että jos sattuu, pitää lepuuttaa. En ole ihan varma, etteikö fysioterapeuttikin luule minun vain lusmuilevan. 

Fysioterapeutti vastasi viestiini ja kehotti keventämään harjoituksia, käyttämään runsaasti kylmää ja kohoasentoa sekä pitämään lepopäivän kaikesta liikunnasta joka kolmas päivä. 

Yritän nyt järjestää kalenteriani jälleen uuteen uskoon. Miltä kuulostaisi hölkkäpäivä, lihaspäivä, lepopäivä ja sitten sama alusta? Hiukan hankalaa tietysti, kun viikossa ei ole kolmosella jaollista määrää päiviä. Toisaalta viikko-ohjelmani ei kovin säännöllinen ole muutenkaan.


Ihan hyvältä tuo joka kolmas lepopäivä on nyt parilla kerralla tuntunut. Viimeisimmillä hölkillä olen fysioterapeutin aiemmin esittämän vaihtoehdon mukaan luopunut kävelypätkistä ja hölkännyt ihan hitaasti 20-25 minuuttia alun viiden minuutin kävelyn jälkeen. Siitä jo irtoaa vähän endorfiineja. Ensi viikolla aion elämäni ensimmäistä kertaa ottaa lenkkarit mukaan työmatkalle. Saa nähdä, antaako päiväohjelma myöten ulkoiluttaa niitä missään vaiheessa, mutta aion ainakin yrittää. Pari hölkkäpäivää osuu tuon viiden päivän matkan ajalle. Siitä lisää matkan jälkeen. 

Raastava rasvaprosentti

Tilapäisesti vähän innostuin selvittämään oman rasvaprosenttini, kun taannoin totesin olevani todennäköisesti niin sanottu laiha lihava.   

Rasvaprosenttiani mittailtiin viimeksi työpaikan kuntoprojektissa noin kaksi vuotta sitten. Silloin mittaustulos oli kahdella eri kerralla 30,5 % ja 30,1 %. Mittaus tehtiin koko kehon bioimpedanssia mittaavalla kehonkoostumusvaa'alla. Sen jälkeen olen harrastanut kestävyysliikuntaa aktiivisemmin kuin koskaan elämässäni ja hankkinut hiukan lihaksia, jotka tosin jalkaepisodin myötä tekivät tässä välillä katoamistempun. Nyt olen kuitenkin palannut normaaliin painoon ja kuntosalitreeniin, ja kuvittelen olevani taas ihan kohtalaisen hyvässä kunnossa, kun omaan itseeni vertaan. 

Muistan, että opiskeluaikana meidän piti jossain fysiologian työssä mitata rasvaprosentti työntömitalla. Ihopoimuja mittailtiin silloin useasta eri paikasta ja laskettiin rasvaprosentti kynällä ja paperilla. Jos muistan oikein, rasvaprosenttini oli silloin jotain 18-19 välillä, hiukan vähemmän kuin silloinen ikäni. Elämä näyttäisi siis tuoneen hiukan lisäarvoa kroppaani. Mielestäni voin tietysti rasvaprosentin muuttumisesta huolimatta edelleen yhtä hyvin kuin tuolloin vähän yli 23 vuotta sitten.  

Itse kuvittelin ensin, että olisi mielenkiintoista mitata rasvaprosentti ja saada se sitten hiukan pienenemään ja olla tyytyväinen. En ole kuitenkaan enää ihan varma asiasta. Rasvaprosentin mittaaminen taitaa olla hiukan uskon asia. Netistä löytyy monta eri tapaa mitata rasvaprosenttia. Useimpia niistä ei pidetä kovin luotettavina. Luotettavimpia olisivat joidenkin nettisivustojen mukaan hydrostaattinen punnitus eli vesipunnitus tai sitten DXA-mittaus, joihin on vaikea päästä käytännössä. Sitten on olemassa kehon sähkönjohtavuuteen perustuvia mittauksia, sekä laitteilla, jotka johtavat sähkövirran koko kropan läpi, että laitteilla, jotka mittaavat rasvaprosenttia vain ylävartalosta. Myös jotkin henkilövaa'at mittaavat rasvaprosenttia. Paitsi erilaisten ihopoimujen paksuudesta, rasvaprosenttia voidaan mitata myös mittaamalla mittanauhalla kaulan, vyötärön, ja naisilla lisäksi lantion ympärysmittaa. Useat kuntosalit tai mittausasemat tarjoavat mittauksia vaihtelevin hinnoin. 

Kokeilin itselläni muutamaa tapaa, aika nopeasti ja epäammattimaisesti tietysti, ja mistä ilmaiseksi sain. Täällä on yksi hiukan paremmin tehty juttu aiheesta. 

Puhtaasti tilastoihin perustuva rasvaprosenttilaskuri antoi tulokseksi 28,29 %.

Kaulanympäryksen, vyötärönympäryksen ja lantionympäryksen mittaamiseen mittanauhalla sekä pituuteen ja painoon perustuva laskuri antoi tulokseksi 32,67 %.  

Kun mittailin reiden, vatsan ja rinnan makkaroita työntömitalla ja syötin ne tähän laskuriin, sain tulokseksi 24,62 %.

Yläkropan bioimpedanssiin perustuva mittari antoi viikkoa aikaisemmin tulokseksi 30,2 %.

En ole varma, oliko mittauksista muuta hyötyä kuin se, että nettosin bioimpedanssimittaukseen liittyvästä vedonlyönnistä kahvit. Luulen, että rasvaprosentti saa minun puolestani jatkossa olla rauhassa mitä on. Olisi ahdistavaa seurata sitä jatkuvasti.   

Kipua vastassa

On tunnustettava, että jalka on tainnut hieman kipeytyä viimeisten viiden viikon hölkkäilyistä. Tai ehkä eniten viimeisimmän viikon treeneistä ennen fysioterapeutilla käyntiä. 

Fysioterapeutille mennessä ajattelin, että kerron kipeytymisestä ja sovimme pienestä keventämisestä treeniin. En ole ihan varma, oliko lopputulos kuitenkaan se, että treeni keveni. 

Jalan kipua on äärimmäisen vaikea selittää toiselle. Kipua on ehkä kahdenlaista, koko sääreen ja joskus reiteenkin säteilevää hermokivun omaista kipua tai säteilyä, ja sitten arkuutta itse jänteessä. Kumpikaan ei ole yleensä sinänsä pahaa tai kovaa, onpahan vain tunne siitä, että jalka on olemassa. On hankala tietää, miten kipua kuuntelisi. Pitäisikö taukoa, vai antaisiko vain mennä? Fysioterapeutti oli viisi viikkoa sitten sitä mieltä, että vähän kuuluukin tuntua, eikä hän nytkään kipujani sen kummemmin kommentoinut. Juostessa jalkaan ei oikeastaan koskaan satu, ainakaan pahemmin. Mutta joskus sattuu samana iltana tai seuraavana päivänä tai kahtenakin seuraavana päivänä juoksutreenin jälkeen. Eikä kyse todellakaan ole siitä, että olisin juossut mitenkään kovaa. 

Fysioterapeutti päätyi kuitenkin antamaan minulle lisää treeniä. Yritin selittää, että hydrobic on ajoittain jalalle aika raskas ja että juoksutreeni lauantaina, hydrobic sunnuntaina ja juoksutreeni maanantaina saattaa olla liikaa. Sovimme sitten, että hydrobic lasketaan yhdeksi juoksutreeniksi, ja pyrin sen lisäksi treenaamaan hölkkäkävelyä 2-3 kertaa viikossa. Myös välipäivistä kunkin treenin jälkeen tulisi huolehtia. Tavallaan siis aiemmin sovitusta vähennettiin yksi treeni, mutta yksi aiemmin sovittu kahden päivän lepotauko jäi pois, koska viikossa eivät riitä päivät. Fysioterapeutti myös pidensi treenin pituutta 40 minuuttiin ja sanoi, että treeni voi sisältää pari kymmenen minuutin ja pari viiden minuutin hölkkäpätkää. Toinen vaihtoehto on kävellä ensin viisi minuuttia ja sitten hölkätä kaksikymmentä, koska fysioterapeutin mukaan on tylsää hidastaa takaisin kävelyyn, jos on juuri löytänyt hyvän

juoksurytmin. Tästä olen ihan samaa mieltä.  

Jalkojeni lihaksista olen ollut vähän huolissani, ja kerroin siitä fysioterapeutille. Jalkani kun ovat olleet ilman mitään kunnollista treeniä kovin pitkään. Fysioterapeutti kehotti tekemään kyykkyjä, monenlaisia. Niiden suhteen jäin hiukan skeptiselle mielelle. Miten ihmeessä osaisin olla lisäämättä niitä liikaa heti kättelyssä, ja mihin väliin niitä alkaisin laittaa? Sain myös lisää kuntouttavaa jumppaa, mutta onneksi sen määrää ei kasvatettu, intensiteettiä vain hiukan. Teen siis nyt enemmän saamistani liikkeistä sitä kaikkein vaikeinta. Yhden minulle uudenkin asian opin fysioterapeutilla: juoksumatolla juokseminen on kuulemma kovempi rasitus jaloille kuin asfaltilla juokseminen. Siitä nyt ainakin voin hellittää ja pyrkiä hölkkäämään vain soralla ja purulla. 

Tähdet vielä erottuvat.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että jalka on ollut selvästi jänteestä arka useamman päivän. Tänä aamuna jo ennen auringon nousua hölkkäsin puolen tunnin treenin, joka sisälsi kaksi kymmenen minuutin juoksupätkää. Tämä aiheutti tuttua hermotuntemusta sääressä. Nyt odottelen, meneekö se jo ohi ennen huomisillan hydrobicia.  

En ole oikein varma siitä, onko minun järkevää tavoitella taivaita tai edes normaalia juoksuharrastusta. Olen päässyt suuremmista haihatteluista, ja olisin tyytyväinen, jos voisin vain varovasti hölkätä edes pari kertaa viikossa. Nyt tuntuu, että minusta treenataan taas juoksijaa ehkä vielä nopeammin kuin fysioterapeuttikaan alun perin ajatteli. Hän puhui vielä viisi viikkoa sitten puolen vuoden treenistä, jonka jälkeen olisin valmis juoksemaan 3-4 kertaa viikossa tunnin. Nyt on kuitenkin edetty niin nopeasti, että viiden viikon jälkeen oltaisiin jo 3-4:ssä 40 minuutin juoksutreenissä viikossa. 





Toisaalta en haluaisi antaa periksi liian helposti. Kai vain sitten jatkan, ehkä hiukan entistä maltillisemmin, venytellen ja lepopäivistä kiinni pitäen, niin kauan kuin jänne ei mene poikki. 

Motivaatio-ongelmia

Minulla on motivaatio-ongelmia lihastreenin kanssa. Tai on ainakin parilla viimeksi kuluneella viikolla ollut. Ensimmäisen viikon lusmuilun annoin mennä "kevyen viikon" piikkiin, mutta toinenkin viikko meni luvattoman kevyeksi. 

Välillä ehdin olla jo hiukan innostunut siitä, että rautaa nousi salilla entistä enemmän melkein joka kerralla. Painot, jotka tuntuivat neljä viikkoa aiemmin ruostuneen kiinni laitteeseen nousivat kuin rasvatut. 

Minua alkoi kuitenkin huolestuttaa, että teen koko ajan samoja asioita, kehittymättä. Treenini olivat sen verran suunnittelemattomia, etten aamulla kuntosalin portaita laskeutuessa vielä tiennyt, mitä tekisin. Sitten tein samoja tuttuja asioita, tietysti vähän vaihdellen ja painoakin lisäten, mutta pääsin mielestäni liian helpolla. Kun tekee sitä, mikä on helppoa, ei kehity. 

Punnertaminen, jota haluaisin oppia, ei ole oikein lähtenyt liikkeelle. Harjoituksen puutettahan se on. Olen kyllä ajoittain punnerrellut kevyessä etunojassa seinää tai jotain muuta korkeammalla olevaa alustaa vasten. Kuntosalilla en vain ole kehdannut punnertaa edes naisten punnerruksia toisten nähden, kun se näyttää vielä niin onnettomalta. Kotona en ole saanut aikaiseksi. Sitäpaitsi, kun kerran yritin, poika alkoi kysellä, mitä oikein luulen tekeväni. 

Leuanvedolle kuuluu yllättäen hiukan parempaa. Tajusin nimittäin, että ylätaljahan on käytännössä sama liike käsille kuin leuanveto. Sitä harrastan suhteellisen säännöllisesti. Samoihin aikoihin keksin, että uimahallilla on altaan reunassa tanko, jossa pystyn oikeasti vetämään leukoja. Asiassa on vain sellainen helpotus, että vedän leukoja jalat osittain vedessä, jolloin liike on selvästi kevyempi kuin kuivalla maalla. Pystyn siis harjoittelemaan oikeaa leuanvedon tekniikkaa itseäni kevyemmällä itselläni, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Teen siis leuanvedon tekniikkatreeniä kerran viikossa uimahallilla ja treenaan painoa pari kertaa viikossa kuntosalilla ylätaljalla. Kerran jo testasin ylätaljalla maksimivetoa, tosin vasta väsyneenä muun lihastreenin jälkeen, ja vedin silloin 40 kiloa kolme kertaa. Oma painoni ei siinä olisi enää kovin kaukana, jos vain saisin nyt lihastreenit taas jotenkin järkeviksi.

Salille aamulla tai illalla,
aina yhtä hämärää.

Motivaatiota lisätäkseni päätin vaihtaa välillä lihastreenit ulkotiloihin, kun ihan vieressä olevaan liikuntapuistoon avattiin uudet ulkolaitteet. Tuloksena on kahden viikon aikana ollut vain yksi treeni ulkosalilla, pettymys sen yksipuolisuuteen, ja aktiivista lusmuilua aamun kuntosalitreeneistä siinä toivossa, että illalla viitsisi lähteä vielä ulos treenaamaan. On välillä ollut kyllä kiva herätä aamulla, kun ei olekaan tarvinnut mennä salille. Mutta hankala sinne on ollut illallakaan motivoitua. Haluaisin aiemman säntillisyyteni takaisin, kiitos.   

Treeniohjelman miettiminen uusiksi voisi auttaa. Fysioterapeuttikäynti onkin taas pian, joten jotain uutta lienee odotettavissa. Aion ottaa jalkojeni heikon lihaskunnon puheeksi. Luulisin, että minun keskivartalollani jo vähän juoksisikin, mutta jalat ovat olleet aika lailla laiminlyödyt edelleen. 

Eilen treenimotivaation löytämisessä auttoi se, että jalka tuntui liian kipuilevalta juoksemiseen pitkän autolla ajon jälkeen, ja päätin jättää hölkkätreenit väliin ensimmäistä kertaa sitten niiden alkamisen. Piti tehdä hölkän sijasta jotain muuta, ja olin erittäin tyytyväinen tunnin olohuonetreeniini kehon painolla. Siitä tuli myös tosi hyvä olo, joka jatkui koko illan. Kunpa muisto siitä säilyisi pitkään ja saisi toistamaan samanlaista käyttäytymistä. 

Vaatteita päälle

Mittari näytti kahta plusastetta. Ihanteellinen juoksusää, vaikka vähän olisin kaipaillut aurinkoa. 

Joki oli jo vähän jäässä.

Hölkän ja kävelyn yhdistelmätreenini on hiukan haasteellinen pukeutumisen kannalta. Olen nimittäin huomannut näin ilmojen kylmettyä, että siinä tulee aika helposti kylmä. Tässä yhtenä aamuna pääsin tänä syksynä ensimmäistä kertaa kerrospukeutumaan, ihan kuin Hesarin juoksublogissa neuvotaan. Ohuemmat kalsarit ja pitkähihainen aluspaita tuulihousujen alle. Ei olisi t-paitakaan haitannut lisänä pitkähihaisen paidan alla, mutta tarkenin sentään jotenkin. Pipo ja huppupipo olivat minulle herkkäkorvalle jo ihan must. 

Juoksublogin ohjeisiin jos vertaa, niin taidan osata juoksupukeutua jo ihan hyvin. Kerrospukeutuminen - riittävästi lämpöä päälle ja käsille - älä ylipukeudu. 

Kunnon juoksubloggari olisi jo kuvannut rivin selfieitä itsestään erilaisissa kylmän sään juoksuasuissa. Mutta minulla nyt ei montaa erilaista asua olekaan. Omistan esimerkiksi vain kahdet juoksuhousut, trikoot ja tuulihousut, sekä yhden varsinaisen juoksutakin. Toistaiseksi olen pärjännyt niillä, vaikka vähän haaveilenkin saavani lisää väriä toisesta takista. 

Aluskerroksiakin omistan riittävästi, vaikken runsaasti. Pitkähihainen tekninen paita (joka ei olisi aluspaita eikä fleece) minulta vielä puuttuu, koska treenivaatevarastossani näkyy se, että olen juossut suurimmaksi osaksi talviaikaan. Kesäjuoksuvaatteiden hankkiminen on taas siirtynyt jonkun uuden kevään murheeksi. En uskalla kirjoittaa, että ensi kevään, vaikka niin toivonkin. 

Omistan jo kahdet ihan hyvät juoksukengät, ja olen tarvittaessa orientoitunut ostamaan uusiakin. Aloitin liian huonoilla kengillä, mutta nyt juoksen vain parhailla merkkilenkkareilla, tosin vahingossa. Treenisukkia minulla taitaa kuitenkin olla liian vähän, koska ne ovat aina lopussa omasta sukkalaatikostani. Onneksi tiedän, että niitä löytyy useampi pari poikani sukkalaatikosta, jonne ne jostain syystä nykyisin aina joutuvat. 

Jonkinlainen nuukuuden, lievän ekologisuuden ja rahatilanteen realiteettien yhdistelmä aiheuttaa sen, ettei minulla ole liikaa kaapissa makoilevia treenivaatteita. Tällä hetkellä olen treenivaatevarastooni kuitenkin ihan tyytyväinen. Sitäpaitsi mieheni kärjisti joskus, että viimeistään viisikymppisenä voi lopettaa vaatteiden ostamisen, kun vanhoilla pärjää hautaan saakka. 
  


  

Hups, juoksukausi vaihtui

Sain vähän myöhässä vinkin, että nyt on juoksukauden vaihde, ja kuuluu laskea juoksukilometrit. Vanha kausi päättyy syyskuun loppuun ja uusi alkaa lokakuun alussa.  Olin itse ihan unohtanut tämän kunnon nylkkyjen eli tosijuoksijoiden kauden vaihteen, vaikka omat vaatimattomat hölkkäharjoitukseni alkoivat tähän ajankohtaan nähden ihan sopivasti. 

Taannoin pohdiskelin kilometrien laskemisen mielekkyyttä ja ajankohtaa uudenvuoden aaton postauksessani. Silloin päädyin siihen, että on syytä laskea kilometrit heti kun voi, jos niitä aikoo ylipäänsä laskea. Minulla oli silloin tilaisuus laskea juoksukilometrini ensimmäistä kertaa kokonaiselta vuodelta. Kilometrejä oli tuolloin kertynyt 679,3. Vuoden aikana oli ollut yli neljä kuukautta lähes täydellistä juoksutaukoa heinäkuun puolesta välistä marraskuun lopulle. 

Nyt minulla on kilometrien laskemiseen elämäni toinen tilaisuus, kun tosiharrastajien juoksukausi päättyi.  Miksipä en siis käyttäisi tilaisuutta hyväkseni, kun kerran kuitenkin olen säännöllisesti suorituksia kirjannut? 

Joku voisi ajatella, että saisin jättääkin tämän tilaisuuden käyttämättä, koska varsinaisesti olen tämän kauden aikana juossut pari kuukautta. Kauden juoksukilometrit ovat yhteensä vain 170,6 kilometriä. Siinäkin on jo muutamia kävelyaskeleita, jotka on merkattu juoksuksi, kun olen halunnut Itsevalmennus.fi:n huonosta liikuntamuotojen erottelukyvystä huolimatta korvamerkitä viime kuussa aloittamani hölkkätreenit juoksuharrastukseksi. Mutta ehkä se sallitaan nyt minulle, kun ei lukema ole tuon suurempi. 

Onneksi Itsevalmennus.fi laskee myös liikuntaminuutteja ja -kertoja. Niiden määrä on hieman juoksukilometrien määrää mairittelevampi. Olen liikkunut kuluneen kauden aikana yhteensä 10 435 minuuttia, eli keskimäärin 200 minuuttia viikossa. Siihen tulokseen olen oikein tyytyväinen, koska se ylittää virallisen liikuntasuosituksen, 150 minuuttia, ihan reilusti. Lisäksi kulunut kausi sisältää Itsevalmennus.fi:n laskelmien mukaan 13 viikkoa ilman liikuntaa. Jos lasken ne viikot pois, olen harrastanut kuluneen kauden aikana keskimäärin 4,5 tuntia liikuntaa viikossa. Vertailukelpoisemman luvun saa, kun laskee liikuntakertojen määrän viikossa. Olen liikkunut vuoden aikana yhteensä 272 kertaa, eli keskimäärin seitsemän kertaa viikossa niillä viikoilla, kun olen liikkunut. Se tekee siis liikuntaa keskimäärin kerran päivässä. Ikäisistäni naisista sen verran liikuntaa harrastaa 11,9 %. 

Tietysti, jos verrataan siihen kokonaisen vuoden kauteen, 2014, silloin liikuntaminuutteja kertyi 15 855, joten tämä kausi oli selkeästi huonompi. Mutta ei ihan toivoton sentään. Aina on hyvä, että on jotain parannettavaa, ja juoksukilometreissä on. Saahan sitä taivaanrantaa vähän edes maalailla. 

Kauden kilometrien laskenta saa aina haaveksimaan.